Sivukohtaus Ison-Vihan ajalta.
Kaukana tuolla Pohjois-Karjalan autioilla takamailla syleilevät muhkeat
metsät pitkän Pielisjärven ja sen lisävesien kuohuisia laineita. Noiden
hamaroiden, siimesrikkaiden salomaiden hiljaiselta näyttävässä,
synkässä povessa tapaa matkamies vielä nytkin nuoruuden voimista
uhkuvan elämän, jonka luontoperäistä kauneutta viljelyksen silittävä
käsi ei ole ehtinyt tyyten poistaa.
Raivoisasti jyrkissä uomissansa pelmuten ja pauhaten, syöksyilevät
siellä sulavasta lumesta vallattomiksi paisuneet vuoripurot hurjalla
vauhdilla alaspäin pitkin jylhien vaarojen kupeita. Matkallansa ne
kukistavat kaikki kulkuansa ehkäisevät tokeet ja esteistä vimmastuneina
parskuttavat sihisten kuohuvaa vaahtoansa korkealle äyräillänsä
kasvavien korpi-kuusten naavoittuneille oksille, kunnes viimein
taltuneina laskevat kiukkuiset vetensä levolle jonkun kirkasvetisen
metsälammen viihdyttävään syliin.
Korven kohdussa viheltelee kontio päiväkaudet kämmeniinsä, eläen ihan
rauhallista elämää, jos se vaan malttaa pysyä loitompana karjankellon
kuulumista. Palavin silmin tuijottelee tiheässä pensaikossa täplikäs
kissa-ilves uraa myöten karjoinensa lähenevää paimenta, ikäänkuin
miettisi, tehdäkkö hyppäyksensä eteen, vaiko taaksepäin.
Jyrkkinä, veitsiviiltoisina nousevat kalliorintaiset vaarat rohkeasti
syvyyksistä töydäten korkeutta kohti, ja vasta huomattuaan turhaksi
suoran pilvien tavoittelemisen ne pakahtuvat sisällisestä harmista
monirotkoisiksi kallioryhmiksi. Välistä ne tarttuvat kiinni toisiinsa,
muodostavat pitkulaisia selänteitä, sitte taas yht'äkkiä ja yhtynein
voimin ponnahtaaksensa korkeuteen. Silloin hälvenevät niiden rohkeat
muotopiirteet näkymättömiksi; ne sekoittuvat, sulautuvat toisiinsa ja
siten kiusoittavalla tavalla muistuttavat tuota kauhukuvausta
Aleghierin helvetissä, kun Agnellon ja Cianfan
"päät liittäytyy ja haihtuneet
on kasvoparit yhteen hahmohon".
Mahtavana kohottaa siellä korkea Tuulivaara huippunsa pilviä kohden
muiden vertaistensa keskellä. Sen eteläistä kylkeä on mahdoton siivittä
kulkea. Mieltä kauhistaa vaaran huipulta läntistäkin sivua katsellessa,
sillä vaaran juuri on kadonnut näkyvistä. Luulet seisovasi vihaisten
vesien pyörittelemillä kivijärkäleillä. Rajuissa pyörteissä kohisten
vierittelee tuolla syvällä jalkojesi alla vuolas virta ärjyviä, mustia
kuohujaan, ja vuosi vuodelta se laineillaan yhä enemmän ja enemmän
kovertaa kalliota. -- Pohjoinen ja itäinen sivu ovat loivemmat. Monen
monituisessa polvessa mutkittelevaa polkua myöten voi sieltä päin
kiivetä vaaran laelle, jonka suunnattoman suuret kalliomöhkäleet
muodostavat.
Vuostavimmalla paikalla on nykyään huononpuoleinen talonrähjä, joka
talvi talvelta käy yhä kurjemmaksi. Näyttääpä talon ränstymisestä
päättäen siltä, kuin saisi senkin ennen pitkää lukea olleiden ja
menneiden joukkoon samoin kuin sen edeltäjänkin, jonka raunioita
vieläkin huiskin haiskin on vaaralla nähtävinä. Olipa vaaralla vielä
noin vuotta kolmisenkymmentä takaperin jäännöksiä oikeasta
maavarustuksestakin, jonka rajakapteeni Juhana von Wittenberg, eräässä
kivilohkareessa säilyneen latinankielisen kirjoituksen mukaan, oli
aikoinaan luotattanut kylän suojaksi, sillä paikkaa pidettiin muinoin,
rauhattomina aikoina, sotaisessa suhteessa tärkeänä.
Varustuksen kunnossa pitämisestä olivat Tuulivaaran asukkaat, ainakin
Kreivin aikana, nauttineet veronvapautta ja siten olleet jonkunmoisena
ylimyskuntana naapuriensa seassa. Nyt ovat semmoiset etuoikeudet,
yhdessä vanhojen rakennusten kanssa jo ammon aikoja sitte lahonneet,
hävinneet, ja nuo entis-ajan jätteet kutakuinkin selvästi muistuttavat
katselijallensa kaiken ihmistyön ja onnen katoovaisuutta. Honkien
latvoissa humiseva tuuli ja alhaalta kuuluva kosken kohina tuntuvat
kuni ivaten ikään huomauttavan ihmistä siitä, samalla kuin ne veisaavat
yksitoikkoista unhon virttä menneille ajoille ja muinaisuuden
mureneville muistoille.
Vielä viime vuosisadan alussa loistivat Tuulivaaran tornilla
vahvistettu varustus ja talo täydessä komeudessaan etäälle ympäri
harvaan asutun, yksinäisen seudun. Kohtaloiden kirjaan oli kuitenkin
niiden häviö jo piirretty; yksi isku tarvittiin vain ja silloin jo
kukistuivat kumpikin, niin suoja kuin suojeltavakin, vaikka pöyhkeinä
näyttivät nuo vanhat seinät melkein tarjoutuvan taisteluun itse tuon
kaikki kaatavan Ajattarenkin ahneita hampaita vastaan, eikäpä ne sitä
aivan syyttä olisi tehneetkään. Ikivanhoista ajoista asti oli näet
Tuulivaara ollut koko tienoon tukevin talo. Kähköisten karski suku,
näet, oli jo vuosisatoja sitä kotinansa pitänyt, ja yhäti olivat sen
isännät polvesta polveen talonsa kunniaa kohottaneet.
Laveita kaskia olivat Kähköisten kirveet kaadelleet Tuulivaaran
lehteville liepeille ja sen jyrkillä rinteillä oli sekä moni villava
karhu että hallava hirvi heittänyt henkensä heidän keihäänsä kärkeen ja
taljansa talon varojen kartuttamiseksi. Usein oli myös joku talon
miehistä ollut johtajien joukossa niillä rohkeilla kosto- ja
ryöstöretkillä, joita tuon tuostakin tehtiin Venäjän puoleiseen
Karjalaan. -- Retkillä ryöstetystä saaliista saivat tietysti
Tuulivaaralaisetkin aimollisen osansa. Siten olikin talo aikojen
kuluessa kasvanut aivan äveriääksi, niin ett'ei sen kylän kesken
varustuksen vuoksi hopmanneiksi kutsuttujen isäntien tuumailtu
"ääriäänkään tietävän", vaikka he kitsaasti elivät.
Maine Kähköisten rikkauksista, matkalla paisuen kuni vierevä lumipallo,
kulki kauas itäiseen naapurimaahankin, jossa heidän hopeansa olivat
ainakin yhtä halutut kuin joutsensa ja pyssynsä peljätyt, joll'ei vain
enemmänkin halutut. Senpä tähden tunkeutuivatkin rajasissit sangen
usein Tuulivaaran tienohille; mutta yhtä monesti saivat he palata
tyhjin toimin ja verisin päin, sillä Saramon kyläläiset olivat rohkeaa
väkeä, jotka eivät omalle hengellensä paljoa arvoa panneet, vaan
vihollistensa verelle vieläkin vähemmän.
Niinkuin tunnettu, olivat rajamaalaiset noilla seuduin aina
Pähkinäsaaren rauhasta saakka melkein hallituksiensa suostumuksella
pitäneet "isoa-vihaa", mutta varsinaisen sen nimellisen sodan
alkuaikoina he elivät jokseenkin hyvässä sovussa. Ainoastaan yhden
verisen retken kertoo Nostintapainen kansantaru kummaltakin puolelta
tehdyksi "ikäänkuin vaino-ajan alkajaisiksi", eikä niininkään liene
ollut niin paljon syytä itse rahvaassa kuin sen johtajissa ja varsinkin
kapteeni Aleksei Kapranovan äärettömässä hopean himossa.
Kapranovan oli tsaari lähettänyt ruotsalaisten hätyyttämän Solovetskoin
luostarin avuksi, mutta saavuttuansa Repolan seuduille tämä oli saanut
kuulla puhuttavan Tuulivaaran linnoituksesta ja äärettömistä
rikkauksista. Venäjän puolen talonpojat tiesivät myös "Ruotshien" niinä
aikoina juuri parhaillaan olevan kirkonkylissään aseharjoituksissa, ja
ett'ei kotiin tavallisesti jäänyt yhtään asekuntoista miestä. Kiusaus
oli ahneelle kapteenille liiaksi suuri.
"Siellähän on vähällä vaivalla saatavana hyvä paisti; siellä on
rikkautta, jota ihanan Ukrainin viljavilla tasangoilla on hauska
tuhlaella. -- Kuinka Feodor Andrejevits ja Kuismin Wasiljevits ja
Audotja Paraskovjevna ja -- ja -- ja kaikki hyvät ystävät, naapurit ja
hovinherrat haristavat silmiänsä, unhottavat suunsa auki ja jähdyttävät
tsajukuppinsa, kun minä kerron, miten noin vaan muutamassa hetkessä
ihan sivutöikseni valloitin kuuluisan Tuulivaaran linnan, jota ei itse
tsaarikaan ollut uskaltanut ahdistaa", ajatteli Kapranov.
"Audotja haukottelee, tyhjentää kastuskansa (pikarinsa), näpäyttää
sormiaan ja sanoo: olet oikea onnen kantamoinen sinä Aleksej
Mihailovits, olet tottakin. -- Feodor taas syleilee ja suutelee minua
ja valehtelee sitte silmiänsä räpyttäen turkkilaisista ja tatareista ja
omista taisteluistaan heitä vastaan ja jos jotakin, vaan kuitenkin
täytyy hänen kadehtia minua, sillä minä näytän hänelle Tuulivaaarasta
saamani hopeat, kaikki näytän heille -- seis, pastoi! Enpä näytäkään;
Kuismin, se konna, voisi saada asiasta vihiä, jos Feodorille
näyttäisin, ja sitten kiusaisi se ensin lainaksi niitä, pyytäisi sitte
pelaamaan likaisilla korteillaan ja viimein ostattaisi minulla väkisin
orjiaan, joilla ei tee tämän taivaallista; eivät osaa mitään, eivät
jaksa mitään, syövät vain; -- roskaväkeä koko tuo Kuisminin joukko,
akanoilla elätettyä väkeä; vaan mitäs teet, osta pois ja kalliista
ostakin. Kuismin se konna -- niin enpä näytäkään hopeitani, voisihan
Kuismin ne varastaa -- syntyy siltä sekin; en näytä, tyydyn kunniaan ja
maineesen, pidän itse hopeani. Ja kunniaa antaa tsaari minulle, ehkä
taputtaa olkapäätänikin vielä, ja se on hauskaa; ehkä sanoo: oikein
teit, Aleksei Mihailovits -- tahi ehk'ei sanokaan mitään -- lähden, kun
lähden sittenkin."
Semmoisia tuulen tupia rakenteli Kapranov ja kun isot joukot
talonpoikia tarjoutui häntä seuraamaan, niin hän lähetti isoimman osan
harjoitetusta väestään edeltäpäin osailemaan Vienan-merelle.
Talonpoikien opastamana Kapranov itse kiersi parinkymmenen sotamiehen
ja satakunnan sissin kanssa syrjäpolkuja myöten Kujangin ja Pyymäen
kautta Saramoa ja Tuulivaaraa kohti. Tavallista tietä, Pielisjärven
kirkon kautta, ei uskallettu kulkea, kun siellä olivat miehet koossa
aseharjoituksissa.
Tuulivaara oli niinä aikoina väkirikkain talo niillä kuuluvin. Se näkyi
siitäkin kuin syyspuhteina kolmattakymmentä värttinätä hyrisi talossa
ja loppupuolilleen toistakymmentä kirvestä riippui kirveskahvissa
pirtin ovensuu-seinällä.
Kesäkuun kahdennenkolmatta päivän iltana armon vuonna 1701 ei talon
illallispöydässä kuitenkaan istunut päten yhtään kirveen käyttämiseen
kykenevää miestä. Muutamia, toinen toistaan pienempiä poikanulikoita
siinä vain näkyi naisväen seassa, paitse pöydän päässä istuja, joka ei
suinkaan ansainnut poikanulikan nimeä.
Hän oli aivan valkea-hapsinen vanhus; pää kuin lipsuttu pellava;
vartalo hoikempi kuin seitsentoista-vuotisella tytöllä. Koko mies
näytti kuivuneelta, näivettyneeltä nauriilta. Hänen laihat,
taulanväriset, harmaankeltaiset kasvonsa olivat jos jonkinmoisissa
kureissa ja rypyissä, semmoisissa, joita ei ikä, vaan suunnattomat
kärsimykset ja ankarat intohimot ihmisen kasvoihin kyntävät. Ruma,
otsasta vasemman kulman kautta poskipäähän ulottuva arpi teki vielä nuo
jo muutoinkin tymäkät kasvot aivan hirvittäviksi; loistottomia,
vedenkarvaisia silmiä varjosivat pörhöiset, harjasmaiset kulmakarvat,
jotka luisevan nenän ylitse yhtyivät yhteen. Ohuthuulinen suu muistutti
järviraakun kuoresta; niin tiiviisti liittyivät huulet toisiinsa. Häntä
olisi luullut raudasta valetuksi satyyriksi, joll'ei silloin tällöin
pöydän alla kolahtava puujalka ja rauskavat hampaat olisi ilmoittaneet
miehessä henkeä olevan.
Semmoinen oli Tuulivaaran silloinen vanha isäntä, tuo julmuudestaan ja
hirveistä lauluistaan tunnettu Perttu Ollinpoika Kähkönen, jonka
sanottiin jo nähneen sadannen kesänsä.
Jos ukko oli kuiva, kasattunut ja mehuton, niin oli sen sijaan hänen
vieressään istuva tyttö tuores ja mehevä. Hellyydellä hän tarjoeli
vanhukselle ruokaa ja näytti koettavan vanhuksen toiveita hänen
kasvoistaan lukea, sillä ukon silmät olivat jo iästä kokonaan
huienneet. Tytön silmät taas olivat huikeamattomat, mutta huikaisevat;
ne olivat mustat kuni myrskyinen yö loistavasti säihkyvine salamoineen;
hänen solakka vartalonsa osoitti tuota jaloutta ja hekumallista
muhkeutta, josta Karjalan kauniit immet helposti tuntee.
Ikää ei tytöllä liene ollut enempää kahtakymmentä vuotta, jos sitäkään.
Hänen kasvonsa olivat soikeat ja säännölliset; nenä suora ja -- mikä on
perin harvinaista -- erinomaisen kaunis. Suu oli hempeä, katse
suloinen, huulet punaiset kuin kaunein ahomansikka, ja niiden takaa
välkkyivät, hänen joskus hymyillessään, maidon valkoiset hampaat.
Komeina tummanruskeina suortuvina valuivat hänen lienteät hiuksensa
molemmin puolin kaarevaa otsaa ja turhaan oli koetettu kaikkia noita
vallattomia kutreja sitoa kahteen valtavaan palmikkoon, jotka vapaina
riippuivat alapuolella vyötärystä.
Luulisi ettei taivas ikänä olisi tähtitarhojen alapuolelle muodostanut
niin iki-armasta olentoa kuin Tuulivaaran Katri oli. Mutta kaikesta
hempeydestä huolimatta ilmestyi kuitenkin tytön koko olennossa jotain
vienoa surullisuutta, niin että hänen poskiensa viehättäviä hymykuoppia
olisi voinut kaihokuopiksi kutsua.
Oliko tuo surumielisyys ensi lemmen syttyvä rusko, vai oliko se jonkun
vielä selittämättömän tunteen ilmiö, vaiko tulevien murheiden hämärä
heiastus -- niin, kuka sen tiesi. Apeaan mielialaan ei hänellä ainakaan
nyt näyttänyt mitään syytä olevan, sillä itse tuo rautainen ukkokin
näytti hiljaisen aterian päätyttyä ja siunattua ihan ilmeiseltä
tyytyväisyydeltä. Varmaan hän olikin hyvällä tuulella, koska aivan
pyytämättä rupesi lapsille kertomaan tapauksia vanhoilta ajoilta.
"Kun torni tässä vaaralla oli valmis ja täydellisesti varustettu",
jutteli hän selvällä, vähän kumajavalla äänellä, "silloin täytyi
isä-vainajan puoliväkisin suostua muuttamaan talonsa tänne ylös muurien
suojaan. Isäni oli ollut monissa retkissä osallinen, joskus johtanutkin
meikäläisiä sissejä vastaan ja aina nuoruudestaan asti aina tapellut
maalla ja vedellä voitollisesti rajarosvojen kanssa. Olipa hän
taistellut sotilaana itse kuninkaankin johdolla ja käynyt Puolan
pääkaupungissakin. Sen lienee kapteeni Wittenbergikin saanut tietää,
koska hän kutsutti isäni tänne ylös; -- talo oli nimittäin tuolla
alempana ennen sitä. Eräs toinen ja minä juoksimme isän perästä ja
kuulimme koko heidän keskustelunsa. Minä muistan sen nytkin vielä, --
muistan tarkemmin kuin eileiset asiat."
"Kuka se oli se toinen?" kysyi Katrin veli, Matti, noin
nelitoista-vuotinen, pienikasvuinen pojan loppi.
Kiristäen hampaitaan tiuskasi ukko hänelle: "sitä ei sinun tarvitsee
tietää -- se oli isänmaansa häpeäpilkku, elämäni pahahenki."
"Oikeinko tuommoinen ruumiillinen pahahenki?" tiedusti joku pienemmistä
lapsista.
Vastaamatta siihen vanhus jatkoi: "Kapteeni kätteli meitä ja kysyi
sitte isältäni: 'no Olli, mitäs pidät tästä tekeleestä; luuletko
venäläisten hampaiden pystyvän tuohon palaan?'
"'Pienempi on kuin Riian linna, vaan onhan tuo tanakka teirimaja
tuokin', vastasi isäni, 'mutta sananlasku sanoo: pian kuori on kukosta
rikottu, jos on sisus silavainen'.
"'Oikein puhuttu', lausui kapteeni, 'vaan minäpä aionkin leipoa kukkooni
oikein kiiskinruotoisen sydämen, vaikka tässä ei kannata säännöllistä
sotaväkeä seisottaa. -- Lyhyesti sanoen, etkö ota vastataksesi
varustuksesta ja tornista, sillä se on paikkakunnan avain?'
"'Lyhyesti vastatenkin: en, herra kapteeni.'
"'Ja miksi et?'
"'Ensiksi olen tottunut paikkoja valloittamaan enkä puolustamaan;
toiseksi tahdon vihollisellani olemaan samat edut kuin itsellänikin, ja
kolmanneksi -- älkää pahaksi panko, herra kapteeni -- kolmanneksi
pahoin pelkään koko tämän laitoksen tulevan meidän, talonpoikien
sortajaksi; kansa nurkuu jo kovasti sitä vastaan.'
"'Kun ensiksi otat tornista vastataksesi Jumalalle ja kuninkaalle, niin
opit paikkoja puolustamaankin; toiseksi on silloin pelkosi sorrosta
perätön ja kyläläisetkin silloin suostuvat varustusta mieluummin
kunnossa pitämään, ja kolmanneksi voin vakuuttaa kunniani kautta,
ett'ei sinun eikä koko sukusi tarvitse sen enempää verojen rasitusta
rahana eikä verenä kantaa; ei rahana eikä verenä.'
"'Herra kapteeni, tarjouksenne on näinä köyhinä aikoina erittäin
viehättävä, mutta kuitenkaan en voi siihen suostua; olen jo ikämies,
voimani on taisteluissa rauennut ja jo halaan lepoa! Etsikää siis joku
nuorempi tähän pihtiin.'
"'Mitä tuhattulimmaista, sinä ylpeä mies!' kiljasi kapteeni, että muurit
raikui, 'mitä sinä levosta puhut; kirkkotarhassa on kylläksi aikaa
levätäksesi, täällä täytyy toimia. Jos et itse jaksa joustasi enää
jännittää, jätä se poikiesi työksi, mutta pidä itse toimi; minä käsken
sinua päällikkönäsi, kuuletko sen?'
"'Olen eronnut sotapalveluksesta jo aikoja sitte, herra kapteeni',
vastasi isäni kuivasti.
"Hiukan mietittyään pauhasi kapteeni, ikäänkuin itsekseen: 'enpä, lempo
soi! olisi uskonut Olli Kähkösellä olevan sydäntä peräytyä siitä, mihin
kunnia ja kansalaisen velvollisuudet häntä kutsuvat; en olisi uskonut
hänen voivan syrjäläisenä, niinkuin asia ei liikuttaisi hänen kylmiä
vaatteitansakaan, en olisi uskonut hänen saattavan katsella sitä, miten
vihollinen polttaen, murhaten ja naisia raiskaten huuhtoo ympäri maata
ja nyt täst'edes on ponnistava kaikki voimansa saadakseen valtoihinsa
tämän tornin, että siitä käsin voisi seutua kurissa pitää. Ha ha haa!
Silloin ei säästetä Kähköstäkään, silloin ei hän voi ojentaa kättä
maanmiehellensä eikä tarjota suojaa pakeneville naisparoille; ei hänen
rikkautensa riitä ravitsemaan kaikkia kotoansa karkoitettuja eikä
verensä upottamaan orjan häpeää, vaan hänen vanha niskansa on vaipuva
tuon häpeällisen ikeen alla. Kunniani kautta! Kähkösen vanhojen
sotatoverien pitää saada tietää, mitä muutaman vuoden rauha miehessä
vaikuttaa, heidän pitää saada se tietää, jotta voivat ostaa hameen
ja --'
"'Jo riittää, herra kapteeni', keskeytti häntä isäni tyynesti, mutta
hänen äänensä värähteli. 'Te puhutte kuin virsikirja ja tuolla tavalla
saisitte kivenkin heltymään. Ei sanaakaan enää, jos saan pyytää. Minä
muutan taloni kiluineen kaluineen tänne ylös.'
"'Se on siis päätetty', lausui kapteeni ilosta loistavin silmin,
'kätesi, toveri!'
"'Sanasta miestä, sarvesta härkää', vastasi isä lyöden voimakkaasti
Wittenbergin ojennettuun käteen jotta paukahti.
"Kapteenin huulet vavahtelivat silloin niin eriskummaisesti; lieneekö
hän tahtonut nauraa vaiko itkeä.
"Iltapuolella kutsuttiin koko kylä kokoon varustukseen. Isäni vannoi
puolustavansa varustusta viimeiseen veripisaraansa ja hengenvetoonsa
asti. Kaksi muutakin oli, jotka vannoivat saman valan; kaksi muutakin,
kaksi muutakin", huokasi vanhus, "ja minä olin niistä toinen.
"Isäni pani kaksi sormeansa kapteenin miekan päälle, tuo toinen ja minä
nostimme kaksi sormea taivasta kohden, ja hiljaisella äänellä isäni
perästä vannoin minäkin, kenenkään huomaamatta: 'minä Perttu Kähkönen
lupaan ja vannon kolmiyhteisen Jumalan nimeen, että aina sekä työllä
että toimella viimeiseen hengenvetooni ja viimeiseen veripisaraani asti
puolustan isänmaata ja sen laillista kuningasta; minä vannon niiden
tähden panevani ilolla alttiiksi kaiken omaisuuteni, oman ja alaisteni
hengen, minä vannon ett'en koskaan tarpeettomasti rasita kansalaisiani
sen varustuksen tähden, josta vastatakseni nyt Jumalan ja ihmisten
edessä otan; minä vannon ja lupaan mahdollisuuden mukaan säästää
kansalaisteni verta ja aina olla valmis vihollistani vahingoittamaan,
hätääntynyttä auttamaan ja turvatonta suojaamaan. Vielä lupaan minä
pyhästi, ett'en koskaan elävänä tätä varustusta jätä: en milloinkaan
armoille heittäydy, vaan ennen hautaudun sen raunioiden alle, niin
totta, kuin Jumala minua auttakoon ajassa ja ijankaikkisuudessa; ja jos
minä tämän kalliin valani rikon, niin haljetkoon silloin tanner
jalkaini alta ja nielköön minut kirkasliekkinen kadotus. Amen!'
"Koko väkijoukko huusi päätökseksi jyrisevän amenensa. 'Niin tulee
miehen vannoa ja niin valansa pitää kuin sinun, veikko, tiedän sen
pitävän', sanoi tuo arvokas kapteeni, ja turhaan esteli hän välkkyvää
helmeä silmäripsistään karhealle poskellensa pääsemästä. Kyyneleet
kiilsivät monen muunkin silmistä ja liikutuksesta vavahdellen tutisi
moni polvi, niinkuin tutisee puuhun myöhään yksikseen jäänyt lehti
syystuulessa.
"Uuden arvon merkiksi antoi kapteeni isälleni kuninkaan nimessä
hopeakahvaisen miekan. Poislähtiessään lupasivat kaikki totella isääni
laillisena päällikkönänsä ja niin he tekivätkin. Ei isälläni eikä
minulla koskaan ole ollut syytä uppiniskaisuutta valittaa. Muut ovat
pitäneet lupauksensa meille ja me muille; yksi ainoa kirottu olento
rikkoi valansa, möi kunniansa ja isänmaansa sinisilmien tuikkeesta --
mutta hän tehköön tilinsä sille, jonka kädessä kosto on; minä en tahdo
häntä tuomita."
Vanhus vaikeni, ja joku sisällinen tuska värähteli hänen kasvoillansa.
Hetkisen kuluttua hän jatkoi: "paljon on maksanut minulle tuo kauhea
vala, jonka taivas kuuli, vaikk'eivät ihmiset siitä mitään tienneet.
Silmäni ovat nähneet kansalaisteni verta virtoina vuotavan; kasvoni
ovat olleet haljeta valituksista; isäni olen nähnyt läpiammutuin
rinnoin viereltäni kaatuvan; kolme poikaani on sota minulta saaliikseen
vienyt ja vuosikausia olen saanut kiehuvaa, polttavaa tulta rinnassani
kantaa. Sydämeni on musertunut kärsimysten alla -- kaikki tuon valan
tähden. Soisinpa rauhan päivän koittavan teidän elinajaksenne,
lapsukaiset, mutta Jumalall' on onnen ohjat, Luojalla lykyn avaimet;
mitäs tietää kuolevainen tulevaisista, eikä tarvitse tietääkään.
Kuitenkin näyttää minusta siltä, kuin ei Ruotsin jalopeura jaksaisikaan
ajan pitkään suojella teitä idässä kasvavan kotkan kynsiltä. Oli miten
oli. Muistakaa aina lapset se että teidän isänne eivät, Jumalan kiitos!
he eivät koskaan ole kunniaansa häpeällä tahranneet, vaan ilolla
henkensä maansa tähden uhranneet. Minuun on heidän kuolemansa kovimmin
koskenut, varsinkin Matin surkea loppu kirveli sydäntäni kovasti, mutta
kuitenkin iloitsen siitä, että he ovat kunnialla kaatuneet.
"Jos Matti poikani olisi surmalta säästynyt, niin hän olisi isännyyden
jälkeeni perinyt, vaan nyt ottakoon sen Olli ja jättäköön perästänsä
sinulle, pikku Matti, vaikka minä melkein soisin Katrin sitten tulevan
käskijäksi, mutta eihän helmaväestä ole peränpitoon, varsinkaan
myrsky-ilman raivotessa."
"Pysykää te vain vaari kulta vielä kauvan peränpitäjänä, se on meille
kaikille parasta", huomautti Katri ja lisäsi: "ette usko, kuinka paljon
pidämme teistä; teitä rakastamme kaikki kuin silmäteräämme".
"Kyllä sen tiedän, lapsi-kulta, kyllä sen tiedän, mutta kaukaa en voi
isäntänä olla. Kuolema tulee, sen siipien humun jo korvissani kuulen,
ja tulkoonpa vain, johan on aikakin. Mielelläni jo lähdenkin täältä,
sillä sieluni halaa viimeinkin rauhaa; rauhaa tahdon, mutta kumminkin
toivoisin kuolevani isieni ja poikieni tavalla, tuntematta kalvavan
taudin tuskia."
"Mikäs ihme nyt koirille tuli, kun noin rupesivat haukkua räventämään?"
lausui muudan naisista kolpitsan puolelta.
"Eihän vain karhu karjaa vaanine", vastasi Katri.
"Minusta tuntuu, kuin ne tervehtisivät tuttua vierasta", rauhoitti
häntä ukko Perttu, haukuntaa kuulostettuaan. Naiset sysäsivät
ikkunalaudat auki ja tähyilivät tulijaa.
Hetkisen kuluttua kuului melkein kuin hevoskavioiden kapsetta, ja heti
astui hämyiseen pirttiin naisvieras.
"Siunaa Jumala ruokaa", lausui tulija luoden silmänsä pöydälle, jolla
illallisen tähteet vielä lasten tähden olivat korjaamatta, sillä lapset
söivät jälestäpäin.
"Siunaa Jumala ruokaa", kertoi tulija hengästyneenä toivotuksensa.
"Sitä Jumala suokoon!" vastattiin hänelle karsinan puolelta, ja Katri
kehoitti häntä käymään ruokaan käsiksi, sillä: "matka vatsan vajentaa,
talvi laarit keventää", hän sanoi.
"Suur'kiitos, kost' Jumala!" vastasi vieras, "mutta ei nyt taida enää
itsellännekään olla aikaa ruokailemaan."
"Jopa me olemme ruokailleet."
Ukko Perttu oli sillä välin saanut tietää kuka vieras oli ja kysäsi:
"onko rauha maassa, vai mitä lähdit, Pyymäen Leena?"
Vieläkin kiireisestä kulusta läähättäen Leena alkoi hätäisesti kertoa:
"ei, Herra nähköön, olekkaan rauha, vaan venäläiset ovat ihan tuossa
paikassa jo täällä."
"Sissitkö?" huudahtivat naiset. "Herra varjelkoon!"
"Niin juuri, sissit, ja on niiden joukossa punahattujakin."
"Ei suinkaan; kestäähän nälkävuosina tehty rajarauha vielä kaksi
vuotta, eivätkä he sitä tohdi rikkoa", sanoi vanhus epäilevästi
päätänsä ravistellen.
"Ihan varmaan kulkevat sissit tänne, ja punahattuja on puoleksi
seassa," vakuutti Leena.
"Silloin on koko valtakunnan rauha rikottu", mutisi ukko Perttu, "mutta
oletko niitä oikein omin silmin nähnyt?"
"Näinhän minä jälilleenkin. -- Koko tämän pitkän, helteisen päivän
jauhaa jylkyttelin hein'ajaksi leiväksiä, niin että hiki päästäni
tippui. Puolelta päivin aloin ihmetellä mielessäni, mikä kumma meidän
Mustille oli tullut, kun se alinomaa ulisi ja haukkua luskutti niin
äkäsesti. En kuitenkaan viitsinyt lähteä katsomaan, sillä mikäs heidän
nyt näin äkkiä olisi luullut tänne töytäävän, kuin eivät moniin vuosiin
ole retkillä käyneet. Saunan lämmitä pantuani, pistäydyin metsään
vastaksia taittamaan ja kuulin Kujangista päin outoa jyhmettä, niinkuin
ukkonen olisi siellä kaukana äännellyt. Kun todellakin taivaalla näkyi
muutamia vaskenkarvaisia pilvenmöykkyjä, luulin niitä kuuropilviksi,
enkä siitä sen enempää välittänyt. Oudoksuin vain siinä itsekseni,
mihin ihmeesen olin hopeasolkeni pannut, kun ei sitä kotona näkynyt,
mutta, arvelin toisekseen, Mikko tuon lienee, eilis-aamuna kirkolle
lähtiessään, paitaansa pistänyt."
"Mutta mitenkäs sinä viholliset näit?" kysäsi ukko Perttu
kärsimättömänä.
"Silloinhan minä ne näinkin. Jyhme läheni lähenemistään, ja jo aloin
erottaa ääniäkin. Säikähtyen minä kapsahdin pystyyn kuin kuorskuva
varsa, vaan sitte kaaduin pensastoon kuin lamainen lehmä. Tuskin olin
saanut silmäni auki, niin näin koko metsän olevan miehiä täynnä.
Maailma musteni silmissäni ja sydämeni hyppi kuin rupikonna. Minä
painauduin niin pieneksi maata vasten kuin suinkin voin ja sydän
kurkussa odotin vain viimeistä hetkeäni. Ei se toki tullut, vaikka
parasta se olisi ollut; varmaanhan ne ovat meilläkin käyneet; -- ja
lapset --" kiljahti hän, "voi minua onnetonta! voi! voi!"
"Rauhoituhan nyt toki vähän", lohdutti häntä Katri, "eivätkös ne
kulkeneet tietä myöten; mitäs he olisivat teille poikenneet?"
"Tietähän ne kulki, tietä, ja oli niitä kuin hyväkin kirkkoväki,
punahattuisia ja muita", nyyhkytti Leena itkussa, johon muutkin naiset
paitse Katri yhtyivät. "Pari heistä tunsinkin, Harmannan Oleksin ja sen
pitkän Uhtuen Timon, jotka käyvät laukun kannossa. Oleksi uhkasi
täyttää saapasvartensakin Tuulivaaran hopeilla; muudan mies uhkasi
ottaa ruutia kymmeneksi vuodeksi tornikuopasta, ja Timo lupasi viedä
Katrin kotiinsa emännöimään, eikä kuolemassakaan sanonut hänestä
eroavansa."
"Sepähän nähdään", lausui Katri kalveten, vaan tyynesti.
"Hyvä isä! mitä nyt tehdään", valitti naisväki.
"Ruvetaan tietysti vastarintaan ja sitte kuollaan kunnialla kaikki
yhdessä mylläkässä", tuumi taaskin rohkea Katri.
"Vastarintaan! miehittä! ei, siitä ei synny mitään! Ei lähdetään kaikki
hyvän sään aikana jäniksen linnaan: kosken alla on kaksi venhettä,
niillä päästään karkuun", ehdotti joku joukosta, "ja lähtäänkin jo
heti."
"Minä vaan en paikalta hievahda; en jätä kotia, enkä vaaria yksin
surman suuhun", penäsi innokkaasti, ikäänkuin iloiten aatteestaan,
urhokas tyttö, jonka ympärillä pienemmät lapsista itkivät.
Vaari ei ollut ottanut koko sotaneuvotteluun tähän asti osaa, mutta
silloin hän huusi raikkaalla, vaikka liikutuksesta vapisevalla äänellä:
"Hiljaa! tässä ei ole aikaa voivotuksiin eikä kyyneliin, kun varma tuho
joka hetki lähestyy. Kuulkaa minua ja täyttäkää käskyni, -- kiroukseni
seuraa sitä, joka sen rikkoo, siunaukseni sen täyttäjää, ja muistakaa,
isän kirous on raskas taakka, sen olen saanut jo silmilläni nähdä; se
kukistaa kantajansa. Minä puhuttelen teitä urhoollisten miesten
puolisoina ja lapsina, vapaan kansan naisina. Kuulkaa siis! Se on
mielestäni ihan selvää, ett'emme voi suojella varustusta emmekä
kotiamme, varsinkin kun vastaamme ryntää kentiesi kymmeniä kertoja
lukuisampi vihollinen kuin meitä on. Näillä" -- hän osotti laihoja
nyrkkejään -- "näillä ei enää ole paljo virkaa; mutta sen verta on
niissä, Jumalan kiitos, vielä voimaa, kuin tällä kertaa tarvitaankin;
ne voivat vielä iskeä heikon iskun, joka ihmeitä aikaan saattaa.
"Ennen kaikkea te otatte eloaitan peränurkasta, jyvien alta hopea-arkun
ja syöksette sen jyrkänteeltä koskeen, merkiten paikan mihin se putoaa.
Sitte lataatte kaikki pyssyt; ruutia ja luoteja on tornikuopassa kyllin
kyllä, ja sen tehtyänne pakenette levähtämättä, joka ainoa, siksi kuin
tapaatte poikani Ollin. Hänelle sanotte: valansa mukaan puolusti isäsi
varustusta viimeiseen hengenvetoonsa asti ja lähettää sinulle nyt
siunauksensa toisesta elämästä, jonne hän meni Eliaan tavoin, mutta
kuitenkin Simsonin lailla jyryssä ja pauhinassa. Minulle annatte
lähteissänne tulukset ja pari ladattua pyssyä. Ne kyllä ovat ruosteiset
ja saattavat haljeta, mutta sama se; usein on toisen vasama minuun
sattunut, jos kerran omakin laukaus haavoittaa."
"Mitä aiotte vaari? Räjäyttääkö koko talon ilmaan itsenne ja
venäläisten kanssa? Ei, sitä ette saa tehdä, emme jätä teitä tänne
taikka, jos välttämättömästi tahdotte jäädä, niin jään minäkin", sanoi
Katri, "ja minä voin jäädä kaikissakin tapauksissa".
"Ja minä", liitti pieni Matti nasevasti.
"Ei käy laatuun, hyvät lapset, vaikka hyvin ymmärrän arvossa pitää
jaloa tarjoustanne", lausui vanhus. "Valani sitoo minut jäämään tänne,
ettekä suinkaan tahdo, että ukkovaarinne ilmestyisi Herramme istuimen
eteen valapattoisena lurjuksena nyt, kun luullakseni lähes kokonaisen
vuosisadan olen koettanut elää rehellisenä miehenä. Mitä vastaisin minä
Herralleni silloin, kun Hän kysyisi: Perttu Kähkönen, miksi söit
sanasi, vaikka hinkalosi ja aittasi olivat pakahtua viljan kyllyydestä?
Mitä vastaisin silloin Hänelle? En mitään, vaan häveten saisin lähteä
marssimaan kadotuksen kuiluun yhtä matkaa noiden jumalattomien,
liittonsa rikkovien sissien kanssa, sillä aivan varmaan he joutuvat
sinne, samoin kuin muutkin kunnottomat, jotka karkaavat ilman syyttä
turvattomien päälle. Ajatelkaas kuinka nuo pedot saisivat minulle
nauraa; -- ettehän te heille sitä iloa tahdo suoda? -- Ja mitä taas
tuohon ilmaanloiskaukseen tulee, ei se minulle ole yhtään vaikea, kun
jo olen niin paljo etuantia kuolemalle maksanut, jalkani on jo hänellä
paitsi muuta; vuosia on minulla niin paljo ett'en kuitenkaan voi
toivoa, jos tahtoisinkin, monta semmoista enää jäljellä olevan, ja
jospa olisikin, vaikka vielä toinen mokomakin, en tahtoisi petturina
niitä elää. Sieluni halaa jo pimeydestä valkeuteen, jossa tiedän
lasteni ja nuoruudentoverieni avosylin minua vastaan-ottavan.
Ajatelkaas miten ihmeissään kaikki tuttavat mahtavat siellä olla, kun
minä teen tuloni loistavasti tulessa ja jyrinässä samoin kuin kaivattu
sade näivettävän poudan perästä ja lähdölläni tuo'an vielä hyötyä
maallekin; -- jos en muuta hyötyä tuottaisikaan, niin kunniaa ainakin,
ja nimeäni muistellaan siunaten vielä tulevinakin aikoina. Tämän
kuihtuneen ruumis-raukan pelastus ei enää maksa vaivaa, kun ei
varustuksen pelastuksesta voi olla puhettakaan, sentähden heitän
elämäni kohtalolle vasten näkimiä, toimitettuani ensin, mikä
mahdollista on. Siitä on vielä sekin hyvä, että jälkeen jääneille jää
jalo esimerkki uhrautuvasta isänmaan-rakkaudesta, ja se on innostuttava
kansalaisia taisteluun samalla kuin se pelottaa vihollisia."
"Samoinhan on minunkin esimerkkini tekevä", pisti Katri väliin, "ja
suonettehan minullekin kunnian saada osoittaa, että nuoressakin
rinnassa voipi palaa pyhän innostuksen tuli."
"Puheesi kalskahti raudalle, Katriseni", lausui ukko, "jos olisit mies,
hyväksyisin aikeesi, mutta nyt se ei saa päätöstäni horjumaan, sillä
niin sinulla kuin Matillakin on kokonainen elämä iloineen ja suruineen
edessänne".
Ukko mietti hiukan ennenkuin jatkoi: "Ei maallamme ole varoja
ihmishenkiä tuhlata, sillä niitä arvatenkin kohta runsaasti tarvitaan.
Varmaankin koittaa maallemme kovat ajat, koska punahattuisiakin on
rajan yli rynnännyt, eikä tuo sama valani, joka minut itseni velvoittaa
hengestäni luopumaan, kuitenkaan salli minun suotta kansalaisteni verta
tuhlata."
Katri ei sanonut myöntyvänsä jättämään ukkovaariansa varman kuoleman
kitaan, vaikka kaikki koettivat häntä pakoon houkutella. Sanoipa hän
vielä, jos ei muu auta, pistäytyvänsä piiloon katsomaan, miten ukon ja
kodin käypi, eikä siinä luullut rikkovansa neljännen käskyn vaatimuksia
laisinkaan, vaan paremmin niitä täyttävänsä. -- Viimein suostui ukko
Perttukin siihen, kun muu ei auttanut, ja määräsi pikku Matinkin
jäämään, sillä aika joutui.
"Katri ja Matti", sanoi ukkovaari, "vannokaa vastustamatta täyttävänne
mitä teille tänne jäätyänne käsken, sillä ehdolla suostun pyyntöönne".
"Täytämme", sanoi Matti, "kyllä minulla on rohkeutta kuolla".
"On minullakin", kertoi Katri.
"Mutta entäpäs elää?" kysäsi vanhus.
"On sitäkin", lausui poika.
Katri oli vaiti.
Kaikki ukon määräykset pantiin viipymättä toimeen ja venäläisten
viimein vaaran alle saapuessa oli Tuulivaaran varustus sokean
vanhuksen, hennon kaunottaren ja parrattoman pojan puolustamana.
Kahdella venheellä olivat muut lähteneet: Leenakin meni heidän
kanssaan, kun ei uskaltanut yksin kotiinsa palata. Jälelle jääneiden
siunaukset seurasivat heitä. Katkera oli ollut erohetki, mutta ukko
Perttu osasi sen lyhentää; katkerahan se on aina, mitä sitte
tuollaisissa tilaisuuksissa!
Katri oli huutanut lähteville: "sanokaa isälleni hänen tyttärensä
kuolleen isällisen kovuuden, lapsellisen kuuliaisuuden ja kahdenlaisen
rakkauden uhrina".
"Älkää sanoko mitään", lausui Perttu, "hänen molemmat lapsensa tulevat
pian Jumalan avulla ja toivottavasti terveinä hänen luoksensa".
Iltarusko kultasi säteillään puiden välistä vilahtelevaa vettä, ja
painuvan auringon viimeiset säteet ikäänkuin jäähyväisiksi suutelivat
kainosti punehtuvaa metsää vaarojen huipuilla. Tummina kuvastivat
kunnasten välitse laaksot korkeampien paikkojen varjoja; tuolla etäällä
Repovaaran rinteillä väikkyi hienoa, vaaleaa huurua; yö levitti utuisen
vaippansa uinuvan luonnon yli. Yksinäinen käki kukahti silloin tällöin,
ikäänkuin valveilla pysyäkseen, ja jossakin muurin raossa kirskahti
yksinäinen sirkka. Sitte oli kaikki hiljaa niin hyvin ulkopuolella kuin
varustuksen sisässäkin. Vieläkin hiljainen hetki seurasi. Äänettömyyden
katkasi matalalla kuherruksellaan kalliokyyhky. Kyynel vieri silloin
tuon äsken niin luonnottomasti rohkean Katrin hehkuvista silmistä hänen
vaaleoille poskillensa ja turhaan hän koki pidättää rinnastaan lähtevää
huokausta.
Nojautuen tornin suljettuun porttiin hän lähetti viimeisen
jäähyväishuokauksen kotiseudulleen ja katkeraksi käyneelle elämälleen.
Perttu ukko heräsi haaveilevista unelmistaan ja äkkiä lausui: "Matti,
kiipeä torniin, katso tarkasti ympärillesi ja huuda tänne alas, jos
mitä näet, mutta varro siellä kunnes sinua kutsun."
Matti totteli ja meni täyttämään käskyä. "Katri", lausui vanhus pojan
mentyä, "minä tiedän jonkun suuren ja raskaan surun painavan mieltäsi,
se on saattanut sinulle jo noin nuorena elämän arvottomaksi, avaa
minulle sydämesi, lapsi, kentiesi minä voisin suruasi lieventää".
"Eihän minua mikään murhe paina", vastasi tyttö.
"Älä teeskentele, vaikka silmäni ovat talmassa, näen kuitenkin sinun
tahallasi hakevan kuolemaa, hirmukuolemaa sodan tuhoavissa liekeissä,
eikä naisluonne sitä epätoivoisetta sydämensurutta voisi tehdä; se on
epätoivoa, eikä rohkeutta. Toisin kuohuu veri miehen suonissa kuin
naisen; miestä ajaa sodan jyryyn omainsa suojelemisen velvollisuus,
rakkaus vapauteen tahi valitettavasti myös toisinaan julma kosto;
nainen on hienompaa ainetta, jota sodan jymy kauhistaa, ja jos hän
hurmekentille kiiruhtaa, on hänellä tyyten sortunut sydän."
"Ettekö rakkautta luule kuoleman pelkoa voimallisemmaksi? Eikö nainen
voi uhrata henkeänsä omainsa edestä?"
"Voipi kyllä lastensa, ehkäpä puolisonsakin puolesta, mutta nainen on
elämän päiväpaiste; se ei suotta syöksy möyryävien ukonpilvien
temmellykseen, niinkuin sinä, Katriseni; se ei hyödyttä hae kuolemaa.
Sinä luulet elämäsi onnen kadonneen ja onnesi auringon iäksi pilveen
peittyneen, vai miten?"
"Niin onkin, aurinko, kuu ja tuikkavat tähdetkin kaikki ovat sammuneet
ja kaikkialla vallitsee kylmä ja kolkko yö", vastasi tyttö nyyhkien,
"minulla ei ole enää mitään iloa elämästä".
"Minä tunnen kaiken tuon ja olen itsekin joskus, surujen kohdatessa,
luullut niin, mutta aina on myrskyistä yötä seurannut tyyni päivä, ja
niin käy sinullekin, kun vaan sinulla on rohkeutta sitä odottaa."
"Tapahtuuko siis vielä ihmeitä tässä matoisessa maassa?"
"Ihmeitä tapahtuu, jos itse uskallamme ihmeitä tehdä; kohtalo kääntää
meille kauniimman puolensa, kun meillä on uskallusta silmiämme
räväyttämättä sitä silmiin katsoa. Jos Onnetar meitä karsaasti
katselee, uskallusta vaan, ei muuta, ja sitä kyllä ylhäältä saamme, jos
pyydämme. Minä näen, ett'et luota vanhaan ukkovaariisi, etkä avaa
sydäntäsi sille, joka kentiesi on suurinna syynä suruusi, jonka kyllä
tiedän ja tunnen. -- Isäsi kielsi kirouksensa uhalla sinut Timolta; se
tapahtui minun neuvostani, sillä en todellakaan luullut voivasi
rakastaa maasi vihollista. -- Anna minulle kätesi Katri ja kuule
kieltoni syitä."
Väliäpitämätönnä ojensi Katri ukolle kätensä; hänen kyyneleensä olivat
lakanneet vuotamasta, hän seisoi ukkovaarinsa edessä liikkumattomana
kivikuvana, katsoen jäisillä silmillä ukon kurttuisia kasvoja.
Sisällistä inhoa ilmoitti tuo katse, niinkuin hän olisi tahtonut sanoa:
"sinussa vallitsee viha ja vaino, et koskaan ole tuntenut rakkauden
tulta".
"Onko sinulla voimaa kuulemaan kauheata kertomusta", kysäsi ukko, "se
on sukusalaisuus, mutta nyt elämäni viimeisellä hetkellä ilmoitan sen,
jos kuulla jaksat".
"Minua ei enää liikuta mikään, minä jaksan kuulla kauheintakin",
vastasi tyttö kamalan tyynesti.
Tuskan väristys värähteli ukon kasvoilla, kun hän ponnistaen voimiansa
kertoi: "Timo on kavaltajan, uskon hylkääjän, maansa pettäjän
pojanpoika. Hänen isänsä isä on lapsena levännyt minun kanssani
samoilla rinnoilla, sama sydän on huokaillut hänen ja minun tähteni,
sama äiti sulkenut meidät rukouksiinsa, -- hän oli kaksoisveljeni.
Yhdessä leikimme, yhdessä iloitsimme lapsuutemme viattomat päivät,
yhdessä vannoimme poikina tuon kauhean valan, jonka tunnet, ja
onnellisesti kuluivat elämämme ensimmäiset vuodet. Nousi siitä,
miehiksi päästyämme, vainon aika. Eräänä kauheana yönä samosivat sissit
rauhalliseen kyläämme. Tuolta Laukanlahden poukamasta kohosivat
korkeat, hehkuvat liekit, kun pakolaiset sieltä varustuksen suojaan
ehtivät. Muut tulivat, vaan kaksoisveljeni morsian, Katri, oli poissa.
Haltioissaan tempasi veljeni tapparansa ja riensi rosvojen jälkeen.
Päätin kuolla yhdessä hänen kanssaan ja vimmaisina me syöksimme kahden
noiden pakenevien petojen jälkeen, sillä eivät he paremmat petoja
olleet. Kyläläiset seurasivat meitä ja me tunkeuduimme aina Uhtueen
asti. Siellä nousi kiivas ottelu, jossa meidän miehet lyötiin, ja me
molemmat veljekset jouduimme vangiksi. Katri oli tappelun aikana
jollakin tavoin päässyt sisseiltä karkuun, vaan meitä vartioittiin
alussa niin, että pakoa oli mahdoton ajatellakaan. Monta pitkää viikkoa
sain minäkin siellä viettää.
"Kylän vanhimmalla oli Tatjana-niminen tyttö. Hänen isänsä oli vanha
kettu, joka koetti kahlehtia meitä toisenlaisilla kahleilla kuin
sissien tapa oli. Luultavasti tuo vanha sissi pelkäsi meikäläisten
kostoa ja päätti turvata talonsa rauhan Tatjanan kauneudella, ja tyttö
mielistyi tuumaan.
"Helvetillisellä sulollansa tuo velho lumosi meidät molemmat. Me
olisimme myöhemmin voineet monesti paeta, mutta olimme kuin jonkun
taikavoiman hurmaamina ja jäimme Tatjanan läheisyyteen. Minä häpesin
itseänikin, kun en voinut tytöstä luopua, ja luulin veljeni vaan
rakkaudesta minuun pysyvän häpeällisessä vankeudessa. -- Viimein tuli
isäni lunastamaan meitä. Sydämeni oli pakahtua häpeästä seisoessani
isäni edessä. Lunnaat oli suoritettu ja huomen-aamuna piti meidän
lähteä. Tahdoin vielä kerran nähdä Tatjanan ja etsin häntä kauvan
turhaan. Viimeinkin tapasin hänet rannalta, jossa hän hellästi
kaulaillen veljeäni istui hänen polvillansa, niinkuin ennen oli minun
kanssani istunut."
Vanhus vaikeni hetkeksi ikäänkuin kootakseen voimiansa jatkaakseen.
Vapisten seisoi Katri hänen edessään uskaltamatta hengähdykselläkään
hiljaisuutta häiritä.
Vihdoinkin viimein jatkoi ukko Perttu huoaten: "sinä et tunne, etkä voi
edes kuvailla sitä tuskaa, jota tuona hetkenä tunsin. Sydämeni kutistui
vihasta, inhosta ja säälistä ja jähmettyneenä seisoin alallani, vaikka
sisuksiani poltti raivokas tuli".
"Yrjö, sinä et siis jätä Tatjanaasi kuihtumaan tänne kalvavaan ikävään,
joka jäytäisi sydämeni juuret", lausui tuo kaunis käärme luikertuen
veljeni rintaa vasten, ja hänen mehevät huulensa koskettivat Yrjön
hehkuvia poskia.
Melkein samat sanat olivat kuiskauksena sitä ennen samoilta huulilta
kutkutelleet minunkin korviani. Minä silloin lupasin koettaa kaikin
voimin taivuttaa isääni tuumiimme suostumaan, eikä koskaan olisi
juontunut mieleeni suorastaan heittäytyä viritettyyn paulaan, vaikka
sydämeni oli entisistä siteistä vapaa. Veljeni ei muistanut mitään, ei
kunniaa, ei velvollisuutta, ei Katrille antamaansa sanaa, saati sitten
lempeänsä häntä kohtaan, vaan innokkaasti Tatjanaa syleillen hän lupasi
ikuisesti pysyä hänen luonansa, vaikka autuutensa menettäisi.
Kaikki vimmaiset tunteeni katkasivat silloin kahleensa ja riehuvana
petona karhasin erottamaan heitä. Sysäys vain ja Tatjana oli kaukana
tantereella huutaen kostoa.
Yrjö ja minä painiskelimme maassa verivihollisina, vaan toinen ei
voittanut toista. Minä tunsin veljeni veitsen iskun otsaani vasten,
sillä hän ei osannut ohimoon, johon tavotti. Kovasti rutistin häntä ja
vereni punasi tannerta. Silloin kajahti aivan lähellämme isäni ääni.
Hän sai tietää kaikki ja seuraus siitä oli kauhea. -- Työllä ja
tuskalla sain vanhuksen hillityksi kurittamasta Yrjöä, joka ikäänkuin
ilkkuen hurmeinen ase kädessä seisoi Tatjanan rinnalla.
Kirous kajahti isäni suusta. Sen raskain osa lankesi veli parkani
päälle, mutta kiihkoissaan antoi isä oman osani minullekin ja siitä
päivin on rauha ollut rinnassani harvinainen vieras. -- Samana iltana
lähdimme me, isäni ja minä, vaan veljeni jäi ja uhkamielisenä jäikin.
-- Hän sai Tatjanansa, tuon elämänsä pahanhengen. Isäni kirous alkoi
heti kantaa hedelmiä. Tatjana petti veli parkani, katkeroitti jokaisen
hänen elämänsä hetken niin, että hän syöksi viimein vaimonsa turmioon,
sitte kun oli häneen vaihtanut isänmaansa, kunniansa, uskonsa ja kaikki
mitä ihmisellä on pyhää. Väkivallasta väkivaltaan, tulenliekistä
toiseen syöksi veli parkani ja kantoipa vihan kalpaa meitäkin vastaan;
-- se, mikä muille on kauhistus, oli huvitus hänelle.
Kauvan surin Yrjön kamalata kohtaloa, kun hän koetti tukahduttaa
omantuntonsa ääntä hirmutöillä ja paatui yhä pahemmaksi, mutta ei oma
tilanikaan kadehdittava ollut. Tatjanan kuva oli painunut niin syvälle
sydämeeni, ett'ei mikään sitä sieltä vielä nytkään ole kokonaan
taitanut temmata pois. Ainoastaan korjatakseni sukumme Katrille
saattamaa häpeää kosin häntä. Hyvä, nöyrä ja kärsivällinen puoliso hän
olikin, vaan kuitenkin puuttui onnestani jotakin, sillä vasten tahtoani
säilytin rinnassani toisen kuvaa ja tunsin sen. Se tieto onkin ollut
elämäni kirous, se se on, joka on pakottanut minun hakemaan viihdytystä
sieluni ja sydämeni haavoille siellä missä ihmiselliset tunteet eivät
saa ääntänsä kuulumaan. Tatjanan muisto on pakottanut minua etsimään
kuolemaa tappelutanterilla, se on saattanut minua julmasti seuraamaan
poikana vannomaani valaa, eikä se vieläkään ole kokonansa haihtunut
tästä vanhasta, kuihtuneesta ja madon syömästä sydämestä, joka niin
tyynenä näyttää rinnassa tykkivän. -- Elämäni on kulkenut melskeistä
rataa ja lyhyeksi kävisi syksyinenkin yö taisteluitteni kertomiseen;
yhden niistä mainitsen vain ja se onkin kirkkainna muistissani
säilynyt.
Oli näet kerran, noin puolisataa vuotta sitte, tämmöinen helteinen
päivä kuin nytkin. Tyyneys vallitsi luonnossa, kun erääsen kauniisen
Kivijärven lahteen laskeusi punertava aurinko ja veden selkä kimmelsi
kuni kulta säteistä maillehen menevän päivän. Silloin laskihe tumman
metsän varjokasta rinnettä myöten kostoa puhkuva joukko kauvas järveen
pistävälle, kaitaiselle niemekkeelle. Minä onneton astuin eturivissä.
Tuskin olimme niemelle päässeet, kun vastaamme syöksi loinen vieläkin
raivompi parvi miehiä, jotka puolustivat kotejansa, lapsiansa,
omaisuuttaan, sanalla sanoen kaikkea, mikä ihmiselle kallista on.
Taistelu oli tuima ja tulinen. Miehemme alkoivat horjua ja tappiomme
oli varma, sillä vastustajiamme johti mies, joka mihin iski, siinä
kaatui mies. Selkäpiitäni karsi kuullessani miten hänen äänensä jyrisi
kuin torvi yli asetten kalskeen. Enemmän kuin kaksikymmentä vuotta oli
kulunut siitä, kun hänet olin nähnyt, mutta hyvin hänet tunsin.
Minä kartoin häntä kauvan sisällisestä pakosta, mutta viimein,
miestemme peräytyessä, minut valtasi epätoivon vimma, sillä tuosta
johtajasta riippui tappio tahi voitto.
Minä tunkeuduin hänen lähellensä. Ikäänkuin yhteisestä suostumuksesta
taukosivat toiset verityöstä, vai lieneekö väsymys heidät käsittänyt.
Kumpikin joukko kiinnitti silmänsä meihin ja jo viritetyt jouset
laskettiin alas. Tuokion katselimme toisiamme äänettöminä.
"Akka! anna aseesi puhua, äläkä sydämesi", huudahti vastustajani
hirveällä naurulla, "emmehän tee yksinäisinä muuta kuin sitä, mitä koko
kansamme ja koko ihmiskuntakin kokonaisuudessaan tekevät".
En liikahduttanut asettani, sillä hänen sanansa olivat liian katkerat.
Silloin hän lausui pilkallisesti: "vai ei Perttu veljeni enää jaksa
kalpaansa kohottaa, vai joko se on kylliksensä hurmetta juonut? Voi
ukko rukka sinua! et ansaitse kauvempaa olla noin kauniin miekan
kantajana", ja hänen tapparansa halkaisi vinkuen ilmaa. Seuraavassa
silmänräpäyksessä hän keikahti jo halaistuin kalloin niemelle asetetun
pyhän kuvan viereen. "Kirous! helvetti on saanut osansa", olivat tuon
jumalattoman viimeiset sanat, jotka sekoittuivat meikäläisten taivaalle
kiirivään voittohuutoon. Käsilleni hyrski hänen hurmeensa, kun
polvillani huusin hänen nimeänsä. Minusta tuntui kuin olisi miekkani
omaan sydämeeni sattunut, ja koston enkelinä häilähti eteeni Tatjanan
haamu. Luullen sitä aaveeksi, syöksin uudestaan alkaneesen tappelun
tuoksinaan, ja kun seuraavana aamuna täyteen tuntooni taas tulin, niin
tuo aave seisoi edessäni harmaat hapset levällään tuulen
liehuteltavina. Hän puristi rintaansa pienoista poikaa ja puiden
minulle nyrkkiänsä hän käheällä äänellä toivotti jälellä olevaksi
elämäni ajaksi Kainin rauhattomuutta, tuskaa, kärsimyksiä ja
onnettomuutta. Pojasta ennusti hän sukeutuvan sukuni surman ja kirosi
minut perheineni manalan vaivoihin. -- Hän oli Tatjanan äiti ja poika
oli Timon isä. Isosta, kauniista kylästä oli vain kasa savuavia
raunioita jäljellä ja sen lukuisista asukkaista ainoastaan nuo kaksi
eleillä, jonka vuoksi kylä siitä päivin on kantanutkin Akonlahden
nimeä.
Kauhistuen syöksin suitsuvien raunioiden ja kangistuvien ruumiiden
välitse pois tuosta turmion paikasta, vaan sen yön verinen muisto ei
ole milloinkaan mielestäni haihtunut. -- Mielettömän naisen ennustuskin
on toteen käynyt, sillä tuo silloin näkemäni poika on minusta karsinut
tukevimmat ja tuoreimmat oksat ja onnettomuus on aina suvullemme
seurannut, kun joku Yrjön jälkeläinen on meitä lähestynyt. Minä melkein
jo kerran luulin kirouksen kadottaneen voimansa, silloin kun viime
nälkävuosina Timo meidän leipäämme söi ja meidän töitämme teki, mutta
siinä erehdyin. Isäsi ei olisi tahtonut korjata tuota puutteesta
vaipunutta miestä, mutta minä käskin ja toivoin hyvällä työllä
lieventäväni kirouksen sapen. Niin ei käynyt; hän, tuo nuorukainen,
josta pidin kuin jostakin omasta pojastani, nosti riitaa perheen kesken
ja, mikä pahempi, vuodatti sinun viattomaan sydämeesi rakkauden
sulomakuista myrkkyä, joka siitä päivin on elinvoimiasi kalvanut."
"Oi! älkää syyttäkö Timoa; se riita on ollut sedän oma syy", keskeytti
Katri.
"Voipi olla, mutta Timon jäykkä ja tulinen luonne ei kuitenkaan olisi
sinun luonteesesi sopinut, sillä sinussakin on liian paljo uhkarohkeata
luonteen lujuutta, eikä kaksi kovaa kiveä hyviä jauhoja tee", lausui
vanhus. "Isäsi teki oikein kieltäessään Timon sinun kanssasi niin
likeisesti seurustelemasta, vaikka hän teki sen liian myöhään, sillä
sinä olit jo antanut hänelle sijan sydämessäsi ja olet saanut siitä jo
nuorella iälläsi paljon kärsiä, mutta kärsimykset puhdistavat sielua,
sanotaan ainakin."
"Ettekö luule sitte Timon saaneen kärsiä, vaari?" kysyi Katri.
"Kenties, mutta kylliksi puhdistunut hän ei vielä ole", vastasi Perttu
ukko, "sillä silloin hän ei sissiseurassa tulisi sinua ryöstämään. Hän
on vihollisparvessa, muistan vasta nyt, ja olkoon, sama se, jos vaan
sinä olet viisas ja tottelet minua. Minä toivon, ett'et liian kovasti
tuomitse minua, jos pyydänkin sinua kärsimään ja elämään kaukana
Timosta, sillä kärsimykselläkin on sulonsa, jos vain syyttä kärsii.
Kärsi siis, sillä elämässäsi voi vielä onnen aurinko koittaa
Timottakin, jonka kanssa et voisikaan onnellinen olla isäsi kirouksen
uhalla, etkähän tahtoisikaan yhdistää kohtaloasi mieheen, joka karulla
lähti täältä ja koetti viekotella sinuakin häpeällisesti jättämään
meitä -- ethän?"
"En, vaari kulta, vaan tahtoisin niin mielelläni kuolla", sanoi Katri.
"Jätä ne tuumat", puhui vanhus, "ja jätä tämä paikkakin. Tallissa on
orhi, ratsasta sillä Matin kanssa kiiruusti pois, ja ottakaa matkaanne
nuo ladatut pyssyt, joilla aluksi aioin sissejä säikytellä, minulle
riittävät aseiksi taula ja tulukset."
Itkien syleili Katri ukkovaariansa eikä kyennyt liikutukseltaan
virkkamaan mitään.
"Uskallusta vain tyttöseni", kuiskasi Perttu, "uskallusta taistella
kohtalosi kanssa, se on kuolevan isoisäsi viimeinen tahto, isoisäsi,
joka on rakastanut sinua enemmän kuin Tatjanaakaan."
"Nyt ne tulevat jo", kuului Matin ääni tornista.
"Riennä alas", käski Perttu ukko aivan tyynellä äänellä.
Ukon ja Katrin keskustellessa oli taivas vetäytynyt synkkään pilveen.
Hohisten lähenivät taivaan mustat hirviöt toisiaan. Ensin kuului
juhlallisen hiljaista hyminää. Se muuttui äänekkäämmäksi koveten
kovenemistaan. Vähitellen taajenivat nuo kaukaiset äänet jyrinäksi:
vuoroin järähteli eteläinen taivaan kansi pohjoisen kanssa ja
kaarrellen kierteli ilmoissa pitkäisen valtava pauhu. Joskus hiljeni
se, taas raivokkaammin alkaakseen ja muuttui viimein pelottavaksi
ratinaksi ja räiskeeksi, joka saattoi sydämen rinnassa kutistumaan.
Tuntui siltä kuin pitäisi räiskettä hirmuisen, taivasta ja maata
halkasevan räjähdyksen seurata. Pilkkoisen pimeä olisi ollut, joll'ei
taajasti välähtelevät salamat ja pauanneliekit olisi hiukkasen valoa
levittäneet. Silloin tällöin lävisti kirkas, sinipunertava ukonnuoli
pimeyttä ja valaisi ympäristöänsä haaveellisella valolla. Koko torni
vapisi perustuksillaan. Viimein syöksi rankkasade pilvistä huuhtelemaan
rakennusten kattoja, ja räystäiden alla maassa lätisivät taivaan
kyyneleet samalla kuin toiset syöksyivät jyrähdyksistä kamalasti
kajahteleviin kallionkuiluihin.
Tultuansa alas tornin astimilta Matti sai tallista noutaa ratsun. Ukko
painoi musketin Katrin käteen, joka vaistomaisesti sen vastaan otti.
Matti tempasi toisen ja hyppäsi, ukon kättä puristettuaan, vapisevan
ratsun selkään. Tahdottoman lapsen tavoin antoi Katri auttaa itsensä
tarakkaan.
Vanhoilla käsillään veti Perttu ukko sitte pois portin telkeet ja niin,
hänen siunauksensa seuraamina, riensivät Tuulivaaran kaunotar ja hänen
veljensä tummassa yössä kiiruusti lähenevää vihollista vastaan.
Salama valaisi hetkiseksi ilmaa, kun korskuva orhi kiiti sissien
sivutse.
"Katri", kuului ääni yössä ja eräs pitkä mies hyökkäsi sissijoukosta
pakenijoita takaa ajamaan. Olipa toinenkin, paitsi Timoa, Katrin
keksinyt. Se oli kapteeni Kapranov itse. Silmänräpäyksen hän seisoi
paikallaan ja erilaisten himojen taistelu kuvautui hänen kasvoillaan.
"Podoshdite njemnoshko (odottakaa hiukan)", karjasi kapteeni ja
kiiruhti hänkin pitkän-Timon jälkeen. Se olikin hänen pelastuksensa.
Sillä välin ryntäsivät muut venäläiset avonaisesta portista sisään.
Talo ja torni täyttyi heistä pian. -- Äkkiä vaikeni sissien riemuisa
huuto ja hämmästyksestä kivettyneinä katselivat he toisiaan. Tornin
alta syvyydestä alkoi näet kaikua myrskyn äänen yli eriskummainen,
kamala laulu, joka saattoi ahneiden miesten hiukset taikamaisesta
pelosta pöyhistymään. Selvästi kuului raivokkaasti vyöryvät, ontolla
äänellä lauletut sanat:
"Joutukaatte jo Tuonelan joukot
Voittoa Karjalan katselemaan!
Sissit täyttävät nurkat ja loukot,
Hopeita lähtivät hapuilemaan;
He tänne päin
Nyt syöksyvät näin
Tuhohon ja tulikuolemaan.
Rientäkäätte jo haukat ja korpit
Sissien sydäntä maistelemaan;
Kohta aukasen Manalan portit --
Turha on yhtyä taistelemaan;
Verisin päin,
Koko ryhmittäin
Te kiidätte hornan kattilaan.
Parkukaatte nyt lesket ja lapset!
Kähkönen turvanne tempasi pois,
Kruunaten voitolla harmajat hapset.
Kukapas häntä nyt peljännyt ois?
Rauhan vilja,
Vaikkakin hiljan,
Verikylvöstä versova on."
Vimmatusti olivat pitkä Timo ja Kapranov samonneet Katrin ja Matin
perästä toisten taloon tunkeutuessa. Vaaran alla he olivat jo
saavuttamaisillaan pakenijat, sillä jyrkkä rinne hidastutti
ratsastusta, mutta siellä he seisahtivat, kun hirvittävä täräys äkkiä
järisytti ilmaa. Ehdottomasti käännähti Matti silloin katsomaan
jälelleen.
Hirmuinen tuli- ja savupatsas kohosi Tuulivaaralta korkeuteen ja
tuhannen tuhansia säkeniä puikkelehti ylhäällä taivaalla. Jotakin
tuntui vinkuvan väkevästi aaltoilevassa ilmassa ja yht'äkkiä hervahti
Katri hengetönnä hevosen seljästä maahan. Tornista kimmonnut kivi oli
rusentanut kaunoisen pään, ja kärsivä ihmislapsi oli saavuttanut
rauhan.
Samalla äkkäsi Matti takaa-ajajat, joista toinen kiljahtaen syöksähti
hänen kuolevan sisarensa luo ja sulki hänet syliinsä. Poika tempasi
sisareltaan pudonneen aseen maasta ja nopeana kuin orava hypähti taas
hevosensa selkään. Hän ojensi muskotin sisarensa syleilijää vastaan ja
miehen rinnasta puhkeavat punaiset kuolonkukat osoittivat Matin
ampumataitoa. Kuului yksi uikahdus, kuului toinenkin ja kauhistuen näki
Kapranov kaksi toisiaan kiinteästi syleilevää ruumista. -- Timo oli
pitänyt sanansa eikä eronnut armaastaan kuolemassakaan.
Eteenpäin riensi Matti mutisten: "sukuisän kirous ei siis vieläkään
ollut lopussa", sillä hän oli torniin kuullut suurimman osan
ukkovaarinsa kertomusta ja tunsi tuon kirouksen. "Mitähän ukkovaari nyt
sanoo, kun Katri kuitenkin tuli matkaan", lausui hän kyyneliään niellen
ja katosi tumman metsän siimeesen.