Varmaankaan eivät Haapajärven kyläläiset olleet erittäin tuhlaria nimen
suhteen, koska yksi heistä oli jäänyt aivan nimettömäksikin. Häntä
kutsuttiin suorastaan tytöksi, luultavasti sen vuoksi, kuin hän oli
naisihminen. Kentiesi lienee hänellä kirkonkirjoissa ollut toinenkin
nimi, vaan siitä ei kukaan tiennyt mitään. Tyttönä tämä olento vaan sai
kulkea läpi elämänsä ja sillä nimellä hänet tunnettiin koko
pitäjäässäkin. Jos tytöltä itseltään kysyttiin kuka hän oli, sanoi hän
olevansa "hullu tyttö", ja siihen vastaukseen oli uteliaimmankin
tyytyminen. Kaikki, jotka tytön lähemmin tunsivat, olivat vakuutetut
siitä, ettei hän itse ollut tuota liikanimeä keksinyt, ja ehkä olikin
joku muu sen hänen suuhunsa pannut. Pääasia oli, että hän itse piti
sanomattoman paljon tuosta nimestään ja aina käytti sitä sanan _minä_
asemasta.
Tyttöparalla ei ollut isää eikä äitiä, vaikka viimeksi mainitun olivat
vanhat ihmiset kertoneet hänellä olleen, vaan sekin oli kuollut
sotakesänä, jolloin suolat olivat niin kalliit, "ettei tahtonut
rahallakaan saada", niinkuin Mäkelän muori sanoi. Muutamat pahat kielet
kertoivat tytön isän olleen mustalaisen, joka olisi jostakin paikasta
tässä avarassa maailmassa viekotellut tytön äitivainajan mukaansa ja
sitte jättänyt vaimonsa ja perillisensä turvattomiksi, oman onnensa
nojaan. Tätä luuloa vastustivat kuitenkin Mäkelän vanha muori ja
Pelkolan ruotiukko, jotka molemmat kertoivat nähneensä tytön
äitivainajan, ja hän oli ollut "niin siivo nainen, ettei suinkaan olisi
mustalaisjoukkoon lähtenyt". Nuoret miehet eivät myöskään ottaneet
uskoakseen koko juttua, vaan tytön ikäiset naispuolet eivät taas muusta
osanneet puhuakaan kuin hänen mustalaissuvustaan, sillä tyttö oli
kauniimpi kuin he kaikki yhteensä.
Tytöllä ei tietysti ollut kotiakaan ja mitäpäs hän sillä olisi
tehnytkään, hän kun ei kauan viihtynyt yhdessä kohden. Hän oli
kuitenkin tervetullut kaikkiin rikkaihinkin taloihin, vaikka hän oli
niin köyhä, ettei hänellä ollut mitään. Olipa hän vielä köyhempikin,
sillä häneltä puuttui järjen valo, tuo elämän perästä kalliin Jumalan
lahjoista. Syystä siis ihmiset ihmettelivät mitä varten Luoja
tuollaisiakin olennoita on luonut, sillä sellainen oli tyttö ollut
lapsuudestansa asti. He ihmettelivät ja keskustelivat usein pitkät
iltapuhteet tätä kysymystä, mutta selville sitä he eivät koskaan
saaneet. Tuo kummasteleminen ja syyn tutkiminen tytön olemiseen ei
lähtenyt mistään nureksimisesta Luojan laitoksia vastaan, vaan
puhtaasta lähimmäisen rakkaudesta.
Samaa kiitettävää tunnetta osoitti sekin seikka, että tyttöä kohtelivat
hellästi kaikki muut, paitsi kevytmieliset tyttöheilakat, joiden ei
sanota toisessakaan elämässä voivan täydellisesti leppyä sille, joka
täällä on sattunut olemaan heitä kauniimpi, olkoon se sitte hullu tai
viisas. Ei kuitenkaan voi sanoa näidenkään tytölle juuri pahoja olleen,
vaikk'eivät he kohdelleet häntä niin hellästi kuin toiset. Kukapa
tytölle olisi voinut paha ollakaan, sillä hän oli aina niin sievä,
nöyrä ja hiljainen, ettei hän itseänsä purevaa itikkaakaan olisi
hennonut ajaa pois. Jos hänet kuka ankarana talviyönä olisi ajanut
kattonsa alta yön selkään tahi korjannut hänen edestään ruokavadin
pois, ennenkuin hän oli ennättänyt nälkänsä tyydyttää, niin olisi hän
tytöltä saanut palkinnoksi nöyrän "suuren kiitoksen", niinkuin hyvästä
työstä, sillä tyttö oli aina vahvasti vakuutettu kaikkien tarkoittavan
hänen parastaan.
Niinkuin sanottu oli Luoja varustanut tytön tavattomassa määrässä
kauneuden lahjalla, vaan tyttö ei millään muotoa voinut kärsiä itseään
kauniiksi kehuttavan, sillä hän oli saanut päähänsä sen olevan jotakin
hirmuisen ilkeätä. Vaikka joku vahingossakin tytön kuullen sitä sattui
mainitsemaan, teki hän aina viisaasti, jos ajoissa ymmärsi paeta
kuulumattomiin, sillä tytöllä oli kova käsi. Tavallisesti luonto
ruumiillisilla lahjoilla palkitseekin sen mitä sielun omaisuuksissa
puuttuu ja niin oli tytönkin laita. Hän oli väkevin ihminen niissä
seuduin, sen tiesivät kaikki. Olipa hän kerran eräänä syksynä kantanut
metsästä Viljakkalan tuvan lattialle aika ison, vielä lämpimän
karhurötkäleen ja ihmetellyt vaan, kenen se niin äreä koira mahtoi
olla, joka oli purrut häntä, vaikka hän ei muuta kuin silitteli sitä.
Todellakin osoitti tyttöparan pahoin revitty käsivarsi, ettei metsän
kuningas sietänyt kaunottarenkaan hyväilemisiä enemmän, kuin tyttökään
mairitusta.
Muuan suutari ei ollut uskonut tyttöä niin tavattoman väkeväksi ja
koetti kaikin tavoin saada häntä voimiansa näyttämään; vaan turhaan.
Silloin oli hänelle pälkähtänyt päähän sanoa tyttöä kauniiksi ja se
keino auttoi. Tytön kummallisesti hehkuvat mustat silmät iskivät äkkiä
tulta, hienot sinertävät suonet hänen otsallaan muuttuivat tuhoa
uhkaaviksi, paksuiksi juoviksi ja kiljahtaen ryntäsi hän suutarin
kimppuun. Varmaankin olisi suutarin viimeinen hetki ollut käsissä,
jollei neljä pirtissä olevaa muuta miestä työllä ja tuskalla olisi
saaneet tyttöä hänestä irti kiskotuksi. Tytön raivo ei kuitenkaan
kestänyt kauan. Hetkisen kuluttua istui hän penkille ja peitettyään
kasvonsa käsillään päätyi itkemään ja itki itsensä taas hyvälle
tuulelle.
Mainioimman urostyönsä teki tyttö muutamana juhanus-päivänä. Oli näet
pitäjälle levinnyt huhu, että juhanuksena saarnaisi Maunolan nuori
Janne-maisteri. Jos muutoinkin miehissä olisi kirkkoon menty, ajoi
sinne nyt uteliaisuus nekin, jotka eivät vuosikausiin olleet Herran
huoneen ovea avanneet. Kirkko oli täpö täynnä väkeä; käytävilläkin
istui joukottain ämmiä, kun eivät enää penkeissä sijaa saaneet.
Tyttökin oli jäänyt seisomaan käytävälle, läntisen lehterin alle.
Alkupuoli Jumalanpalvelusta oli jo pidetty ja saarnavirsi veisattu.
Hitailla, vakavilla askelilla astui kalpea nuorukainen sakaristosta
saarnastuoliin. Silloin syntyi kirkossa liikettä. Kaikki tahtoivat
nähdä "nuorta pappia" ja nousivat seisaalleen kurkistelemaan. Läntistä
lehteriä kannattava keskiparrupa oli lahonnut toisesta päästä ja napsis
-- se oli poikki. Lehteri rupesi tulla jyrisemään alas; huutoja,
voivotuksia ja parkua kuului nyt kirkossa ja väkevämmät paetessaan
sulloivat heikompia jalkoihinsa. Ainoa, joka ei ymmärtänyt vaaransa
suuruutta eikä paikaltaan liikahtanut, oli tyttö. Hän tarttui kiinni
putoavaan parruun ja raikkaalla äänellä laulaen:
"Herra mua johtaapi,
Jos minne kulkenen,
Ja tieni viimein ohjaapi
Tykönsä taivaaseen,"
joka oli ainoa värssy, jonka hän koskaan oli saanut opituksi, piti hän
vastaan kaikin voimin. Kovin kauan ei hän kuitenkaan tuota luonnotonta
painoa jaksanut estää putoamasta, vaan hillitsi kuitenkin siksi, että
lehterin alla olijat kerkesivät mennä pakoon ja moni lehtereillä
istujoistakin ennätti päästä turvallisemmille paikoille. Kun tytön
voimat väsyivät, kolhasi parru häntä kovasti päähän ja putosi jymähtäen
lattialle pyörtyneen tytön viereen. Puolikymmentä miestä tuli myöskin
alas tuota suorinta tietä ja parilta katkesi jalka, muutamalta käsi,
vaan Pelkolan nuori isäntä pääsi paljaalla säikäyksellä. Tunnottomana
kannettiin verissään makaava tyttö lähimmäiseen taloon, eikä kukaan
olisi uskonut hänen enää virkoavan henkiin.
Pastorin ja Pelkolan isännän toimesta hankittiin hänelle sitten
lääkärin hoitoa, joka poimi tytön pääkallosta pois pieniä luun
sirpaleita ja ihmetteli erittäinkin yhtä niistä, joka oli rustottunut
sellaiseksi, että näytti jo vuosikausia olleen irrallaan. Silloin
muisti Mäkelän muori tytön pikkuisena pahaisena pudonneen heidän
kaivoonsa ja arveli silloin sen sirusen irti päässeen, ja lääkäri
arveli sitä samaa.
Kolmen kuukauden kuluttua jätti tyttö sairasvuoteen, ja nytkös ihmiset
vasta ihmettelemistä saivat, kun hän rupesi Pelkolaan piiaksi ja
käyttäytyi kaikin puolin niinkuin muutkin täysijärkiset ihmiset. Alussa
ei tuota muutosta oikein tahdottu uskoa, sillä sitä pidettiin aivan
mahdottomana, vaan vähitellen totuttiin siihenkin, ja kun kahden vuoden
perästä nähtiin tyttö yhdessä muiden kanssa laskettavan Herran
ehtoolliselle, haihtui kaikki epäilys. Pastori oli julistanut hänet
parhaaksi lukijaksi koko isossa Haapajärven kylässä ja sen vuoksi
lahjoittanut hänelle suuren nahkakantisen Raamatunkin. Siis ei kellään
ollut mitään muistuttamista, kun syksyllä kuulutettiin pyhään
avioliittoon "kunniallinen talonisäntä, nuorimies Matti Pelkonen ja
piika, siveä neitsyt Gertrud Schwarz, molemmat Haapajärven kylästä".
Kuulutusta seurasi sitte häät ja häitä onnellinen avioelämä. Tytöksi
Pelkolan emäntää aina kylän kesken sittekin kutsuttiin, mutta nyt oli
sen eteen sana "viisas" lisätty, eikä aivan syyttäkään. Kauan puhelivat
ihmiset keskenään siitä muutoksesta, joka tytössä järjen suhteen oli
tapahtunut, ja muutamat luulivat lääkärin sen saaneen aikaan, toiset
väittivät luusirun poisottamisen sen vaikuttaneen, vaan tyttö itse
sanoi sitä armollisen Jumalan työksi.