Matti Kaikkonen -- se vanhempi Matti, joka asui Luukkolan mäen
rinteellä -- oli koko ikänsä pienuudesta pitäen erittäin tyyni,
juromainen ja harvapuheinen mies. Kuitenkin nähtiin hänet joka ikinen
sunnuntai-ilta muiden kyläläisten kanssa Jokelassa, johon Ylikylän väki
tavallisesti keräytyy iltaa viettämään ja uutisia kuulemaan; sillä
Jokelan Pekalle tulee "aviisit" Helsingistä. Siellä Matti tavallisesti
ypö yksinään istui tuvan nurkassa poltellen piippuansa ja virkkamatta
koko pitkänä iltana mitään muuta kuin sanat: "eukko hoi, nyt mennään
kotiin!" Tavaksi oli tullut, että Matin "eukko-hoita" pidettiin
yleisenä poislähdön merkkinä, eikä kukaan lähtöä ajatellutkaan
ennenkuin sen oli kuullut. Eräänä sunnuntaina, sinä kesänä, jona
Jokelan muhkea kivinavetta valmiiksi saatiin, istuivat kylän miehet
kartanolla ja heidän joukossaan Mattikin. Vaahtoava oluthaarikka kierti
miehestä mieheen ja ottipa yksi ja toinen kunnon kulauksen
helmeilevästä viinapikaristakin, sillä tänään tarjosi isäntä
naapureilleen navetan lopettajaisia. Varsinkin piti navetan rakentaja
Kujala hyvänä talon vanhaa hopeapikaria ja tarjosipa sitä kerran
Matillekin.
Matti kielsi jyrkästi, sillä hän vihasi viinaa ja sai sen vuoksi
Kujalalta pari kolme pistosanaa, josta hän ei kuitenkaan sen enempää
välittänyt. Kujalakin istui takaisin paikalleen kertomaan hartaasti
kuunteleville kyläläisille kaikenlaisista voimien näytteistä ja
urotöistä.
"Siellä kotipuolellani minä näinikään muurasin muutaman kerran
navettaa, kun siinä miesten kesken", tässä katsahti Kujala Mattiin,
"tuli tuumaksi, kuka sukkelammin saisi seinään pyöreän akkunan
laadituksi; pyöreätä reikää ei näet joka poika pystykään tekemään; vai
mitä Matti?"
"Enpä ole koskaan koettanut", vastasi Matti lyhyesti.
"Äläkä koskaan koetakaan, sen neuvon annan sinulle, jollet pane
pahaksi", tuumaili Kujala pilkallisesti. Sitte hän jatkoi: "No, siinä
pihalla sattui olemaan uusi myllyn alakivi. Minulle juolahti mieleen
pistää se seinään ja yks'kaks' koppaan minä sen käsiini, nostan
seinälle, pikkuisen 'ruukkia' kivien väliin ja siinähän oli aivan
pyöreä ikkuna silmänräpäyksessä muurattu."
Kaikki ihmettelivät Kujalan voimia, mutta Matti yksin katseli häneen
vähän niinkuin epäilisi hän Kujalan kertomuksen totuutta.
"Mitä töllistelet sinä mies, vai etkö sinä usko minun sitä tehneen?"
Kaunistelematta vastasi Matti: "en".
"Mies, oletko hullu p----le? Vai arvelet sinä minun valehtelevan
ihmisille ihan vasten näkimiä, mutt' minäpä näytän sinulle kenen koura
sinutkin voi kurittaa, vaikka sinä luulet olevasi koko pöpö", pauhasi
Kujala ja niinkuin vihastunut sonni ryntäsi hän nyrkki ojolla Mattia
kohti.
Matti väistyi taaksepäin tuon raivoisan muurarin tieltä, vaan
peruutuessaan hän kovaksi onneksi sattui kompastumaan pihamaalla
olevaan nelisyliseen tuoreesen hirteen. Siinä saavutti Kujala hänet ja
tuima taistelu nousi noiden molempien karhujen välillä. Kujala,
notkeana kuni ilves ikään, hyppäsi maassa kellettävän Matin kimppuun,
vaan tällä oli kylmempi veri eikä hän tehnyt muuta kuin torjui
päältänsä vihasta puskuvaa vastustajaansa, niinkuin hallava kontio
ärhentelevää koiraa. Sulaa mielettömyyttä olisi ollut muiden
läsnäolijoiden sekaantua sellaisten jättiläisten leikkiin.
Siinä painiskeli miehet, kierien yhtenä myttynä pihamaalla, paksuna
pilvenä kohosi pöly heidän jäntevien jalkojensa alta. Kauan piti Matti
aikamiehen tavoin puoltaan, sysäten vähän väliä vastustajansa
syrjemmäksi, eikä hänen käytöksestään voitu varmaan päättää, oliko
miehellä tosi vaiko leikki mielessä. Kuitenkin näytti siltä kuin tuo
tulisempi Kujala, joka tosin kovasti huohottaen, mutta aina yhtä
innokkaasti uudisteli hyökkäyksiään, lopuksi saisi voiton. Mutta Kujala
ei kylläksi malttanut mieltään, vaan yht'äkkiä hän tempasi maasta
käteensä tukevan koivusen halon ja sillä tähtäsi vimmastunut mies
vasten vastustajansa päätä.
Matti tosin itse sai iskun väistetyksi, vaan halko kävi hänen
hampaissaan yhä riippuvaan, isävainajaltaan perimään hopeasilaiseen
piippuunsa, jonka muruset sinkoilivat sinne tänne ympäristöön. Silloin
oli leikki lopussa ja Mattikin hapuili asetta.
Lähistössä ei sattunut olemaan mitään miehen asuksi käypää eikä muuta
irtonaista esinettä kuin tuo mainittu hirsi, ja siihen Matti tarttuikin
keskeltä kiinni. Tähän asti oli väkijoukko hymysuin katsellut
temmellystä, vaan nyt katosi hymy kaikkien huulilta, kun hirsi
tavallisen puukapulan tavoin kohosi maasta ja huimalla vauhdilla
vinkuen halkasi ilmaa.
Kujala seisoi tuon hirmuisen, melkein yliluonnollisen vastustajansa
edessä hämmästyksestä niin jähmettyneenä, ettei hän laisinkaan älynnyt
paeta hirren iskua. Siitä olisikin hänelle heti tullut kuolon kolahdus,
jollei Matin pienoinen, noin kolmivuotinen tyttö, Kaisa, yht'äkkiä
olisi hypännyt raivostuneen isänsä ja pelosta tyhmistyneen Kujalan
väliin ottamaan ylös erästä maassa kiiltävää piipun silan kappaletta.
"Isä, isä, katsos miten kauniin pikku kirnun minä löysin", lausui tyttö
iloisesti, näyttäen Matille löytämäänsä esinettä.
Tämä jäähdytti Matin vimman ja voimakkaasti heitälti hän luonnottoman
aseensa maahan, niin että tanner järähti. Häpeissään vetäytyi Kujala
kartanoon, ja väkijoukon ääneensä riemuitessa otti Matti tyttärensä
käsivarrelleen ja hellästi silitteli sen vaaleita suortuvia hiljaa
lausuen: "Kiitos Jumalan!" Sanaakaan sanomatta keräsi hän sitte
piippunsa muruset taskuunsa ja kuin ukkosen valtava jyrinä kajahti
hänen äänensä: "eukko hoi, nyt mennään kotiin!"
Vanhan tavan mukaan hajaantui nyt muukin joukko, eivätkä kyläläiset
olleet usein niin iloisina kotiinsa palanneet kuin sinä iltana, sillä
Matti, josta kaikki paljon pitivät, oli silloin saanut suurimman
ihmiselle mahdollisen voiton, voittaessaan -- itsensä.
Kotiin tultuaan rupesi Matti ruoatta levolle, vaan hänen kerran
liikkeelle joutunut mielensä ei niin pian voinut tyyntyä. Ennen puolta
yötä hän taas nousi ylös ja verkkasilleen käveli takasin Jokelaan.
Siellä hänen sisään astuessaan olivat ihmiset vielä hereillä. Muurari
Kujala ei koko iltana ollut virkkanut sanaakaan kellekään, vaan Matin
tullessa tupaan päästi hän kipeän, sydäntä vihlaisevan huudon. Matti
astui suoraan hänen luoksensa ja silloin säpsähti sisällä oleva väki,
sillä he luulivat Kujalan viimeisen hetken nyt lyöneen. Kujala vapisi
kuin virran päällä ja kylmät hikipisarat pyörähtelivät hänen otsaltaan.
Vastoin luuloa tarttui Matti ystävällisesti Kujalan käteen ja vesissä
silmin pyysi häneltä käytöstänsä anteeksi. Vakuuttipa vielä uskovansa
myllynkivi-seikankin todeksi, sillä olihan hän tänä iltana itsestään
nähnyt, "kuinka tavattoman väkevä syntinen ihminenkin toisinaan on".
Turhia olivat kuitenkin kaikki Matin vakuutukset ja anteeksipyynnöt,
sillä Kujala jo houraili ankaran kuumetaudin kourissa, eikä ymmärtänyt
sanaakaan Matin sovinnollisesta puheesta.
Usein muurarin sairastusaikana istui Matti hänen vuoteensa vieressä
puheellaan lyhentämässä sairaalle ikäviä yön hetkiä. Muutamien
viikkokausien kuluttua tointui sairas vähän taudista, joka ei jaksanut
sortaa hänen voimakasta ruumistaan, ja silloin täytyi hänen muuttaa
asumaan Matin luo, "ainakin niin kauaksi kuin kunnolla työhön
kykenisi", oli Matti sanonut.
Tuon sunnuntai-illan perästä oli Matti aina kuin toinen mies. Hän
muuttui puheliaaksi ja vilkkaaksi, jota vastoin Kujala oli tullut
harvapuheiseksi jöröksi. Näytti siltä kuin he olisivat vaihtaneet
luontoja, sillä siitä lähtien se oli Matti, joka aina jutteli
kaikenlaisia kertomuksia voimain näytteistä ja urotöistä, joita hänen
ystävänsä Tahvo Kujala oli tehnyt. Toisinaan, kun Matti kyläläisille
liiaksi ylisti Kujalan voimia, tukkesi tämä hänen suunsa yksi-kantaan
sanomalla: "vaan en minä koskaan ole kyennyt pirtti-hirsiä keppinäni
käyttämään", ja silloin nyrpistyi aina Matin nenä, sillä ei hänkään
kärsinyt voimiansa ylistettävän. Sepä olikin ainoa erimielisyys, joka
näiden miesten kesken havaittiin, vaikka he nyt aina nähtiin yhdessä,
niinkuin toisiinsa perehtyneet lapset, sillä Kujala oli jäänyt Matin
luo asumaan, eikä tuntematon voinut saada selvää kumpi heistä oli
isäntä talossa, ja tututkin ihmiset pitivät kumpaisestakin yhtä paljon.
Viime kesänä olivat ystävykset yhdessä kaatamassa kaskea Kortevaaran
rinteellä. Siinä kasvoi kaksi vankkaa kelohonkaa, toinen ylempänä,
toinen alempana ja he koettivat kumpi ennen saisi honkansa maahan.
Matti ryhtyi ylempänä kasvavan hongan kimppuun ja alempi heilahteli
Kujalan kirveen iskuista. Matin honka oli toiselta puolelta palanut
kololle, vaan sitä eivät olleet huomanneet. Matti hakkasi sitä täysin
voimin ja hänen kauhistuksekseen se yht'äkkiä hirmuisella ryminällä
kaatui mitään aavistamattoman Kujalan päälle. Matti kiiruhti ystävänsä
avuksi. Tämä aukasi vielä kerran himmeitä silmiään ja katkonaisilla
lauseilla, epäselvällä äänellä sanoi: "ystäväni, anna anteeksi -- en
minä jäänyt luoksesi ainoastaan sinun--vaan--vaimosikin tähden, -- en
voinut jättää häntä, hän oli minulle tullut liian rakkaaksi -- kerro
hänelle terveiseni -- anna anteeksi -- en ole hänelle mitään puhunut."
Vielä kohosi kerran kaksi miehen rinta, ja sitte oli kaikki lopussa.
Tämän onnettoman tapauksen jälkeen tuli Matista taas synkeämielinen
juro, joka harvoin avasi suutansa, ja päivä päivältä kävi hän
heikommaksi. Lopulta hän ei enää voinut jättää vuodettaan ja riutui
riutumistaan. Usein kuultiin hänen mutisevan hiljaa: "kohtaloaan ei voi
kukaan paeta", ja kuolinvuoteellaan hän vasta ilmoitti puolisolleen
Kujala-vainajan terveiset, kehoittaen vaimoansa hautaamaan hänet
Kujalan viereen, sillä he olivat olleet todelliset ystävät. "Vai
luuletko, että joku muu kuin Tahvo-vainaja olisi voinut niin
kunniallisesti käyttäytyä sekä itseään että sinua ja minua kohtaan?"
"Keväällä, vesien auetessa tuli hänen erohetkensä ja hän kuoli lääkärin
lauseen mukaan keuhkotautiin, mutta minä arvelen hänen kuolleen
kaipaukseen", sanoi kummini, joka tämän minulle kertoi.