En vielä nytkään oikein käsitä mitä ihmettä eräänä kesänä lienee
rakennettu kotitaloni pihamaalle eteisen ja eloaitan välille, sillä
siitä rakennuksesta ei taloon huoneen lisää lähtenyt; vaan kehikko
siinä kuitenkin oli. Vaikea olisi uskoa tuon kehikon olleen tehdyn
Pekka Kortelaisen työhuoneeksikaan, koska hän ei siinä askaroinut kuin
vähän toista viikkoa.
Tuo ukko Pekka oli hyvin "nokkela nikkari", niinkuin pienen pappilan
rouva sanoi, jolle hän oli tehnyt uuden viipsinpuun lahjaksi; vaan
kuitenkaan ei mainittu rouva voinut häntä suvaita silmiensä eteen,
"sillä hänellä on aina niin jumalattomia lauluja suussa", sanoi hän.
Pekan laulu se oli, joka minunkin huomioni ensiksi häneen kiinnitti,
vaikka minä en olekaan mikään nuottimies. -- Tutustumisemme tapahtui
muutamana maanantai-aamuna heti jälkeen päivän nousun. -- Vanhempani
olivat sunnuntaina tavanneet Pekan kirkolla ja pyytäneet häntä
nikartelemaan meille. Pekka suostuikin tuumaan, ja seuraavana aamuna,
kun minä vielä makasin parhaassa aamu-unessani eteisen ullakossa, alkoi
laulun sävel tunkeutua korviini. Unimielissäni tuntui se minusta alussa
satakielen soinnukkaalta laulannalta, sitten leivon liverrykseltä,
sitten vienolta kehtolaululta, vaan muuttui viimein yksitoikkoiseksi,
vapisevaksi vanhanmiehen ääneksi, ja minä heräsin. Laulu ei ollut
pitkän pitkä, tuskinpa se lienee ollut kauniskaan, vaan äänessä, jolla
se laulettiin, ilmestyi kumminkin jonkunmoinen kaipausta osoittava
vivahdus, joka herätti minussa halun tulla tutuksi itse laulajan
kanssa. Siinä tarkoituksessa lähdinkin ulos ja kehikossa näin vanhan,
laihanpuoleisen miehen, joka höylätä nytkytteli niin, että hikiherneet
kiilsivät hänen ryppyisellä otsallaan, ja samalla lauloi hän lauluansa.
Se kuului: "aisa toinen, aisa toinen, koivuiset molemmat aisat", ja sen
loputtua alkoi hän aina alusta taas. Ei kukaan ollut koskaan nähnyt
ukko Pekkaa työssä, ett'ei hän olisi laulanut "aisa toista", vaan
työssä oli hän aina, uinahtaen vaan hetkisen sydänyön aikaan, niinkuin
muutkin laululinnut; kummako siis, jos koko pitäjäs osasikin ulkoa
Pekan laulun.
Viikon kuluessa tuli meistä Pekan kanssa hyvät ystävät. Hän antoi minun
rauhassa istua kehikon nurkassa ja vuoleksia lastuista hevosia ja
lehmiä; eikä edes torunut silloinkaan, kun minä näin hyväksi leikellä
omaa lihaanikin, josta muut ihmiset minulle pitivät pitkiä
nuhdesaarnoja ja lisäsivät siten kipujani.
Viikko kului kulumistaan ja lauantaina iltapuoleen päivää oli minulla
kehikon nurkassa hyvä joukko puueläimiä, hevosia, lehmiä ja pikku
karjaa sekä muuta maan päällistä, vaan silloin laitettiin minut asialle
pappilaan. Kirkkoväkeä oli jo keräytynyt kirkolle, sillä kotiseudussani
on kauempana asuvilla tapana kesäiseen aikaan tulla kirkolle jo
lauantaina. Pieniä poikia oli pappilan alla kentällä pallin lyönnissä,
ja kun eräässä ryhmässä ei ollut kuin viisi miestä, rupesin minä heille
lisäksi kuus'suolaan. Meidän leikkimme keskeytyi kuitenkin pian, sillä
pitkin tietä astua tallusteli Pekan Tiina ja joku toinen, josta me emme
saaneet oikeaa selvää mikä hän oli miehiään.
Hänellä oli tuuhea kokoparta ja päällään sininen suora nuttu, edestä
avonainen, ja punainen villapaita, jonka leveää kaulusta piti kiinni
kaulaan kääritty keltanen huivi. Päätä verhosi leveäreunainen,
kiiltonahkasta tehty hattu, jonka otsassa koreili kuparinen, tummunut
laivanankkuri. Miehen kasvotkin olivat melkein kuparin väriset ja hänen
silmistään voi selvään lukea sanat: "minä en pelkää mitään". -- Jos
vielä mainitsen pukinnahkaiset housut, joiden leveät lahkeet olivat
pistetyt pitkävartisiin merisaappaisiin, niin on hänen pukunsa
täydellisesti kerrottu.
Muutamia viikkoja ennen olin nähnyt karhun ja marakatin yhdessä
tanssivan ja se näky juohtui nyt mieleeni, kun näin tuon rotevan ja
hartevan miehen epävarmoilla askelilla käyvän pitkin tietä ja Pekan
Tiinan keikkuvan hänen ympärillään. Me pojat arveltiin sinne tänne,
mikä tuo kirjava kummitus oikeastaan mahtaisi olla. Joku väitti sen
olevan keisarin, toinen -- pienin meistä kaikista -- luuli häntä
kameliksi, vaan minä arvelin häntä koirankuonolaiseksi, joista olin
kuullut kummallisia juttuja. Sen kuultuansa lähti koko poikajoukko
pakosalle kuin säikähtynyt lammaskatras, mutta kun huomasimme ett'ei
hän ajanutkaan meitä takaa, kasvoi rohkeutemme niin suureksi, että
uskalsimme lähteä häntä seuraamaan. Seuraan yhtyi täysikasvuisiakin
ihmisiä ja niin mentiin kaikki yhtenä hälisevänä joukkona minun kotiani
kohden. Pekan Tiina ja tuo uteliaisuutemme esine kävivät edellä, ja kun
he astuivat meidän veräjästä pihamaalle, huomasin miten leikkitoverini
kateellisin silmin minua katselivat ja minäkin tunsin jollakin tavoin
valuvan kunnian loistetta päälleni tuosta muukalaisesta.
Me saavuimme kehikolle. Pekka lauloi "aisa toista" eikä näyttänyt
läsnäoloamme huomaavankaan, vaan hänen oppipojaltansa Jänövaaran
Antilta keskeytyi työ ja hän, ihmettelemisen ilmeisenä kuvana, katsoa
töllisteli milloin mestariansa milloin meitä. -- Omituista oli
todellakin katsella tuota vanhaa parikuntaa. Pekka lauloi tyynesti
lauluansa ja silitti lautaa, Tiina itkeä tihrasi ja työnsi hartioista
muukalaista Pekan eteen. Me muut odotimme ihmetellen mikä tästä lopuksi
tulisi.
Viimeinkin jaksoi Tiina hillitä kyyneltulvansa ja puhkesi lausumaan:
"herrainen aika! Etkö sinä Pekka -- -- voi! voi! sellaisia ne ovat
miehet -- -- etkö sinä virka mitään -- -- no kumma, luontokappalekin
rakastaa lastansa, mut sinä vaan laulat tuota ijankaikkista aisa
töistäsi, etkä edes sano hyvää sanaa lapsellesi, omalle ainoalle
pojallesi, jonka nyt saat takaisin niinkuin tuhlaajapojan, niinkuin
Joonaan valaskalan vatsasta."
"Ole hulluttelematta, ämmä", tokasi Pekka, nauraahan sinulle jo kylän
harakatkin, kun tuommoista melua pidät."
"Naurakoot, naurakoot vain ja minä nauran mukana, kun Kusti poikana
sain takaisin, niinkuin kuolleista." Eukko-parka todellakin rupesi
nauramaan, hykersi kämmeniään ja hääräsi Pekan ja muukalaisen
ympärillä, niinkuin mettä etsivä mehiläinen. Tiinan hyväntahtoinen
nauru tarttui meihin muihinkin ja heti nauroimme kaikki tietämättä
mille oikeastaan nauroimme. Isä ja poika olivat ainoat jotka vakavana
katselivat toisiaan hetkisen, vaan sitten tarttui Pekka taaskin
höyläänsä ja samalla kajahti kehikossa: "aisa toi --".
"Etkö sinä anna edes pojallesi kättäkään, ukko? Varmaankin olet tullut
hupsuksi, ja läheltä pitää ett'en minäkin tule hupsuksi -- tekisi
mieleni oikein tanssimaan; tule, Kusti, tanssitaan kaikki yhdessä",
lörpötti Tiina jo koetti saada poikaansa pyörimään.
"Ole nyt vähemmällä, ämmä", sanoi Pekka ja loi pitkän silmäyksen
vieraasen.
Tiina huomasi sen ja iloisesti lausui: "niin, katso vaan häntä; hän on
sinun poikasi ja minun poikani, meidän molempien poika ja kelpo mies,
niinkuin sinäkin, Pekka. Ei hän ole juoppo eikä muu retale, vaan oikea
matrassi, ihan totinen laivan matrassi, ja hänellä on rahaa, oikeata
kultarahaa, oikeata kultarahaa, ja nyt ostetaan oma talo ja höyläpenkki
ja sinun, Pekka, ei tarvitse kiertää talosta taloon kuin Jeerusalemin
suutarin, vaan saat kotona työskennellä --."
"Ole vaiti", käski Pekka taaskin, mutta se oli kuin tervaa tuleen
kaataisi ja Tiina alotti taas sanatulvansa: "enpähän ole vaiti, minä
tahdon sanoa kaikille ihmisille, että Kustista on tullut kunnon mies,
vaikka hän kaksikymmentä vuotta sitten karkasi meiltä merille, kunnon
mies hän kumminkin on ja on tuonut minulle kaksi silkkihuivia -- kaksi
silkkihuivia minulle vanhalle ihmiselle ha ha ha! Vaan toinen niistä
annetaan kihlahuiviksi Kuittilan Annille -- otathan sinä hänet, Kusti,
se on paras tyttö näissä kuuluvin ja niin kaunis, kaunis kuin puolukka
syksyisellä kankaalla?"
"Yes, otan, äiti, miks' nähdään ja jos hän minusta huolii", vastasi
Kusti muukalaisella äänen korolla.
"Huoliiko? Sinut ottaisi vaikka pappilan Agda-mamseli, jos vaan sinä
huolit", vakuutti Tiina. -- Pekka oli ääneti katsellut poikaansa tähän
asti, vaan nyt hän niinkuin kainosteleva lapsi irroitti kätensä
höylästä, kuitenkaan ojentamatta sitä Kustille. Kusti huomasi sen ja
lausuen: "Good day [Hyvää päivää], isä! Terve, terve! minä se olen",
puristi hän vanhuksen kättä.
Tiina luuli poikansa kysyvän kuka Pekan toveri oli ja alkoi toimittaa:
"herrainen aika! etkö sinä enää tunne häntä, serkkuasi, minun
sisarvainajani poikaa, Jönövaaran Anttia? Hänhän se on. Anna hänellekin
kättä, kyllä se on kelpo poika; tekee jo reslarekiäkin aivan omin
päinsä, vaikka vasta on kahdeksantoista; kummallista ett'et sinä,
Kusti, Anttia muista!"
"Eihän serkku ole minua koskaan nähnytkään", sanoi Antti ja löi
Kustille kättä että paukahti.
Pekka ei suostunut kesken rupeaman lähtemään kotiinsa, vaan ämmä Tiina
sai poikansa kanssa sinne mennä edeltäkäsin. Heidän lähdettyänsä jatkoi
ukko työtänsä yhtä vakavasti kuin ennenkin, eikä edes hänen äänensäkään
osottanut mitään mielen liikutusta, kun hän taas veteli "aisa toista".
Ensi arkena oli Pekka taas varhain aamusella työssä, niinkuin ei mitään
olisi tapahtunut, vaan kerran oli ukko laulanut vahingossa: "aisa
toinen, aisa toinen, ja Kustikin on kotona".
Tuon tehtyään hän kuitenkin punastui ja katsahti minuun nähdäkseen
olisinko minä jotain huomannut, vaan minä en ollut tietävinänikään;
"äläkä sinäkään muistuta sitä hänelle", sanoi Jänövaaran Antti.