Olipa kesäinen ilta, vai jokohan lienee ollut yökin, kun istuin
itsekseni pihan perällä olevassa kammarissani ja innokkaasti luin
erästä kertomusta. Siinä sanottiin: "Kreivi, kauniin Kallistan
ihanuuden valtaamana, tunsi sanomattoman suloisen hurmauksen virran
virtailevan suonissaan ja sydämessään ja vaipui autuaallisesta
tunteesta vavisten polvillensa neiden eteen. Hän kuiskasi tuskin
kuuluvasti: 'taivaallinen Kallista! Ei Euterpen jumalallinen ääni
Olympissa soi niin armahalta --'"
Juuri silloin aukeni ovi ilkeästi ulvahtaen ja huoneeseni hiipi toisen
talon Kaaperi.
"Hyvää iltaa", lausui tulija lakki kourassa.
Keskeyttämisestä suuttuneena heitälsin minä tuntehikkaan kirjani
pöydälle. Käännyin sitte Kaaperiin päin, jonka hyvin tunsin äänestä,
vaikka se ei soinutkaan "armahalta kuin Euterpen ääni Olympissa".
"Hyvää iltaa! Mitäs Kaaperi näin myöhään on liikkeellä?" tiedustin
minä.
"Hm! näin maisterin huoneessa vielä tulta, niin --"
"Tulta! Kuka hullu keskellä kesäsydäntä tulta polttaisi", sanoin minä
kummastuneena tuosta valheesta ja vieläkin äreänä lukemiseni
keskeyttämisestä.
Kaaperi joutui hämille eikä osannut vastata mitään, seisoi vain oven
suussa lakkiansa pyöritellen. Minä arvelin hänen tulleen luokseni, että
saisi hampaihinsa jonkun sikarin, joista hän piti hyvin paljo.
Sen vuoksi avasinkin koteloni, tarjosin hänelle tupakan ja pyysin
istumaan. Hän istahti, purasi poikki sikarin hienomman pään ja syläistä
töpsäytti sen vuoteelleni. Minä pudistin sikarimurusen peitteeltä
lattialle. Tyynesti katseli Kaaperi sitä ja äänettömyyden yhä kestäessä
vetäsi pari paksua haikua. Hän näytti ihmeen syvämietteiseltä eikä
puhunut mitään.
Minulla ei myöskään ollut halua keskustelun jatkamiseen, jonka tähden
aloin pitkittää lukemistani: "-- ei Juno norjine vartaloineen eikä
Terpsikore runollisen rytmillisine liikkeineen --"
"Maisterilla on aina niin hyvämakuisia sikaria; taitavat olla oikeita
mahorkkasikaria?" keskeytti Kaaperi taas lukemistani. Sitte hän käänsi
sikarin pitkin päin ja nuolasi sitä, ikäänkuin paremmin makua
tunteakseen.
"Kyllähän niissä voimaa on, vaan on niillä hintaakin; kahdeksan markkaa
maksavat laatikoittainkin ostaessa", sanoin minä.
"Hm, onpa hintaakin", myrähti Kaaperi, mutta näytti ajattelevan aivan
toisia seikkoja.
Nyt näin minä hänellä tällä kertaa olevan jotakin erinomaisempaa,
oikein tähdellistä asiaa, vaan kun en keksinyt mitä se mahtoi olla, en
voinut puhettakaan siihen suunnata. Molemmat jäimme tuppisuina
mietiskelemään ja tuntuipa hieman hankalalta tuo tuollainen jörötys.
Saadakseni minäkin jotakin tekemistä, sytytin sikarin. Pöllähytellen
aimo sauhuja istuimme sitte hetkisen vastatusten. Paha tuuleni katosi
yhdessä savun kanssa ja minua pyrki tuo toistemme katseleminen hiukan
naurattamaan.
Kaaperi taisi myöskin huomata, ettei asiat nyt olleet oikealla tolalla,
jonka vuoksi hän viimein nousi tuolilta, paiskasi minulle kättä ja
mutisi: "jäämme terveiksi!"
"Hyvää yötä", sanoin minäkin. Kaaperi otti askeleen ovea kohti. Sitte
hän kynsäsi korvallistaan, kääntyi takaisin minuun päin ja sanoi:
"huomen aamuna minä taas joutaisin soutamaan, jos kalaan lähdetään."
"Tuskinpa minä aamulla jaksanen niin varhain herätä", vastasin minä
silmäillen Kallistaa, jota vielä oli satakunta sivua lukematta. Kaaperi
tarttui sen kuultuansa oven ripaan, vaan vieläkin kerran kääntyi hän
minua kohti ja kysyi: "lähteekö se teidän Junnu huomenna todellakin
Kajaaniin tervoja viemään?"
"Lähtee kaiketi; vaan miksi sinä sitä epäilet?"
"Enpähän miksikään, arvelin vain muutoin, jotta jos se ei lähtisikään."
Nyt näin selvästi Kaaperin tahtovan minulta jotakin, vaikka hän ei
rohjennut asiaansa ilmoittaa. Sen tähden ryhdyinkin ystävällisesti
kehoittamaan häntä, että kävisi suoraan asiaan käsiksi ilman pitemmittä
esipuheitta ja sanoisi mitä hänellä oli mielessä.
"Olisihan minulla todellakin pikkuisen asiaa", sanoi hän ja istui
entiselle paikalleen.
"No, mitäs sinulla on niin tärkeää sanottavaa?" tiedustin minä. Se
kysymys saattoi uudestaan Kaaperin pään pyörälle. Hän istui taaskin
tuokioisen ääneti ja hikiherneet kohosivat miehen otsalle, kun hän
näkyi miettivän tuota vaikeaa alkua. Hän katseli minua empien ja huulet
mutuilivat, mutta sanaakaan ei suusta lähtenyt.
Vihdoinkin näytti hän tekevän päätöksen ja lausui: "ottaisikohan tuo
Junnu minulta kirjeen Maanselälle viedäkseen?"
"Kirjeen? Miksi hän ei sitä ottaisi? Anna vain tänne, niin minä
toimitan sen Junnulle", sanoin minä.
"Ei se ole vielä oikein valmiskaan", kertoi hän ja kaivoi nuttunsa
povitaskusta jokseenkin paksun tukun paperia, jonka sitte levitti minun
eteeni pöydälle.
"Olisipa minusta jo tuossa kirjettä kerraksi", tuumailin minä
ihmetellen sitä paperin paljoutta, minkä Kaaperi oli jaksanut täyteen
tuhrata.
"Niin, kyllähän sillä jo näyttää pituutta olevan, mutta ei se minulta
kuitenkaan tahdo kirjoittamalla oikein syntyä, vaan kun minä saisin
puhua, niin --"
"Sehän on pian autettu, puhu sinä, kyllä minä kirjotan."
"Sitähän minä oikeastaan aioin pyytääkin, vaan rupesi niin
viitsittämään, ett'en saanut sanaa suustani", lausui Kaaperi.
"Mitäs häpeilemistä siinä olisi", vastasin minä lohduttavasti.
"No kun se kirje olisi tytölle menevä", jupisi Kaaperi ja huokasi
syvään, ikäänkuin raskaasta työstä päästyään.
"Ahaa", sanoin minä, "se on siis rakkaudenkirje. Kas vaan sinua vanhaa
veitikkaa!"
Kaaperi punastui hiukkasen eikä kyennyt puhumaan mitään. Sillä välin
silmäilin minä noita nuhrautuneita papereita saadakseni jotakin johtoa
kirjeelle. Sitä en niistä kuitenkaan saanut, sillä paperit olivat
täpösen täynnä lauseita: "korkeasti kunnijoidettava Anna-Leena;
hellästi rakas Anna-Leena; sangen siiveä tyttö" ja muuta semmoista,
mutta sitä pitemmälle ei Kaaperi ollut kyhäyksissään päässytkään.
Viimeinkin otin eteeni arkin postipaperia ja kynän käteeni aikoen
kirjoittaa sanasta sanaan, mitä Kaaperi käskisi. "Aletaanpas nyt",
sanoin minä.
Ihmeen rohkeasti ja selvästi sanoikin Kaaperi: "pannaan nyt aluksi
vain: hyvä Anna-Leena!"
"Hyvä, se on kirjoitettu", sanoin minä.
"Kirjoittakaa sitte: isä -- joko se on paperilla -- isä oli Kajaanin
markkinoilta tullessaan ollut teillä yötä ja nähnyt sinun leipovan.
Sanoi hän haastelleensakin kanssasi. Kotiin tultuaan hän sitte kertoi
äidille niin jotta minäkin sen kuulin: 'on tuolla Maanselän Mäkelässä
leveälanteinen tyttö, hyvin roima työihminen, eikä ole tuhma
puheissaankaan. Siinä olisi meidän Kaaperille emäntää parahiksi.'
"Näinköhän tämä nyt kuuluu asiaan?" rohkenin minä muistuttaa.
"Kyllä se kuuluu", vakuutti Kaaperi, "sillä tavallahan se alkoi koko
juttu. Niin -- 'emäntää parahiksi', sanoi isä. Minä ajattelin, mitähän
jos olisi koettaa kosia ja päätin lähteä käymään sinun luonasi, kuin
vaan ohranärtteet saataisiin puiduiksi."
"Mutta eihän tähän tällä keinoin tule rakkaudesta mitään", keskeytin
minä taas.
"Älköön, vaan niin siihen pitäisi minun mielestäni kirjoittaa. --
Puinti-aikana juolahti kuitenkin mieleeni, ett'ei siitä tule sen
valmiimpaa, jos minä luoksesi tulisinkin. Sinä näet jo olet viides
tyttö, johon minä olen silmäni iskenyt, vaan kun olen milloin naisten
kanssa suutasuuksin joutunut, ei minulla ole ollut sanaa suuhun
tulevaa, kun on niin kaino luonto minulle luotu. Siksipä päätinkin
kirjoittaa sinulle, käyköön sitte syteen tahi saveen."
"Ei hyvä Kaaperi; ei tästä nyt kunnon kalua tule; ei edes mainita
mitään noista muista morsiamista", keskeytin minä, sillä en olisi
Kaaperin suonut tulevan naurun alaiseksi.
"Kyllä niistä pitää mainita, ett'ei hän saa sanoa minun itseänsä
pettäneen", toimitti Kaaperi.
"Mutta ethän sinä ole muille tytöille puhunut aikeistasi ollenkaan,
mikä petos siinä sitte olisi?" lausuin minä.
"Vaikka kohta, mutta olenhan minä kumminkin jo ajatellut muitakin",
sanoi Kaaperi ja pyysi innokkaasti minun vain pitkittämään. Minä
kirjoitin siis, niinkuin hän edeltäpäin saneli.
"Koko kevätkorvan juoksin sitte kauppamiehestä paperia arkin toisensa
perästä. Sunnuntaipäivät kaikki tuhertelin niitä täyteen, kirjoittaen
mitä mieleeni juohtui, mutta kun olen koulunkäymätön, niin en päässyt
hurskaasen alkuunkaan. Nyt kuitenkin rupesi toisen talon maisteri
minulle tätä kirjettä kirjoittamaan ja sen tähden sinä sen nyt
viimeinkin saat käsiisi."
Taaskin tein minä tingan, sillä ei laisinkaan tehnyt mieleni tulla
näkyviin moisessa tekeleessä. Kaaperipa ei kumminkaan suostunut
jättämään minua kirjeestänsä pois ja minun täytyi panna sanat
paperille. Olkani takaa seurasi hän sitte tarkasti kynän liikettä ja
vakavana jatkoi sanelemistaan.
"Jos nyt tuumaan suostut, niin laita itsesi Juhanuksena meidän pitäjään
kirkolle, äläkä tullessasi epäile yhtään. Silloinhan sieltä teidän
puolelta tulee muitakin meidän kirkkoon, niin mistäs ne ihmiset
arvaisivat, mikä sinulla oikeastaan on mielessä. -- Samalla tielläsi
saat nähdä meidän talonkin ja voithan tulla meille yöksikin, niin isä
näyttää sinut minulle, ett'en tarvitse ventovierailta ruveta sinua
kyselemään."
"No Herran nimessä, etkö sinä ole vielä häntä nähnytkään?" kysäsin minä
hämmästyneenä.
"En; missäpäs minä olisin hänet nähnyt", vastasi Kaaperi tyynesti.
Yhteen jatkoon alkoi hän sitte taas sanella kirjettä.
"Muutoin lähetän paljo terveisiä ja tahdon jo edeltäpäin näillä
riveillä ilmoittaa, että meillä on kaksi hevosta, ruuna ja tamma.
Lehmiä on kytkyessä kaikkiansa seitsemän päätä, kuusi lypsävää, yksi
maho, härkä ja hieho. Lampaita oli talvella neljä emää ja keväällä
tappoi susi uuhen. Sikoja taas on kaksi --"
"Eiköhän heitetä niitä pois", kiehitin minä väliin.
"Minkätähden?" kysyi Kaaperi, "kaksihan meillä on aikuista naskia ja
porsaita montako lieneekään; niistä hän saa tiedon äidiltä."
"Pannaan sitte kissa kanssa", esittelin minä koettaen pysyä vakavana.
"Mitäs joutavia", tuumaili Kaaperi myhäillen, "vaan kanoista sanotaan,
jotta niitä hän itse saa hankkia, jos tahtoo."
Se kirjoitettiin. Vielä lueteltiin kunkin pellon suuruus ynnä kylvyjen
määrä ja vielä sekin, että karjanlaidun niinkuin niittykin on hyvä,
kalavesi jommoinenkin, "eikä talolla ole rossan vertaa velkaa
kellekään."
Sitte luuli Kaaperi kirjeessä jo olevan kaikki, "mitä siinä tarvitsee
ollakin." Kun minä huomautin, ettei hän itsestään vielä ollut maininnut
paljo mitään, käski hän vielä lisäämään olevansa viinaan menemätön ja
Jaakon päivänä täyttävänsä seitsemänkolmatta.
Kirje luettiin ja hyvillä mielin arveli Kaaperi: "no nyt siitä ei
pitäisi enää puuttua mitään ja ihme olisi, jos asia ei tulisi junkaan."
"Mutta eikös siihen pidä toki panna joku sana rakkaudestakin?" sanoin
minä.
"Olisikohan panna siitäkin; -- vaan kuinkas siitä sanottaisiin?" arveli
Kaaperi miettiväisesti.
Minä esittelin mitä koreimpia sanoja suinkin muistin. Kun ne eivät
kelvanneet, käänsin koetteeksi pari hellää paikkaa Kallistastakin.
Kaaperi vain yhä pudisteli päätänsä arvellen: "eihän Anna-Leena sitä
ymmärtäisi enempää kuin minäkään."
Kehotin siis hänen itsensä miettimään jotakin kaunista. Kaaperi muuttui
hyvin totisen näköiseksi, kynsi korvansa taustaa ja mutisteli suutansa
tuokioisen aikaa. Viimein kirkastuivat kuitenkin hänen kasvonsa ja hän
lausui hartaasti:
"Kirjoittakaa sitte näinikään: jos Jumala on niin sallinut, että meistä
pariskunta tulee, niin lupaan minä rakastaa sinua koko ikäni sekä
myötä- että vastoinkäymisessä, niinkuin Jumalan sana huoneentaulussa
käskee."
Minä kirjoitin ja sitte oli kirje valmis. Kaaperi luki sen lävitse
moneen toviin ja jupisi tyytyväisenä aina vähän väliä: "juuri niin, --
niinhän koulun käynyt osaa kirjoittaa -- voi jospa isä olisi minutkin
pannut kouluun, mutta minä varmaankin koulutan poikani, jos semmoisen
saan." Lopuksi otti hän kynän käteensä, käänteli sitä muutaman
silmänräpäyksen ajan näpissään, pisti sitte päättävästi mustepulloon ja
kirjoitti alle säännöttömillä, vaan tanakoilla kirjaimilla: "Kaaprieli
Meriläinen, omakätisesti."
Kirje pistettiin kuoreen. Kaaperi otti sen hyvin varovasti käteensä,
eikä milloinkaan sanonut unhottavansa minulta saamaansa apua. Hän
kyynelsilmin lausui minulle "tuhansia kiitoksia" ja viimeinkin lähti
luotani.
Minua sekä säälitti että nauratti tuo Kaaperin omituinen kosimiskirje
ja peloittipa hieman, että itsekin ehkä joudun naapuripitäjäläisten
pilan esineeksi. Syväydyin kumminkin taas tuon ihanan Kallistan
lukemiseen ja unhotin vähitellen koko Kaaperin kosinnan. Vasta pari
viikkoa Juhanuksen jälkeen muistin sen, kun Kaaperi eräänä iltana taas
tuli minua tervehtimään. Puoleksi todella, puoleksi pilalla kysäsin
häneltä miten pitkälle asia oli edistynyt.
"Kyllä siitä nyt kauppa rupeaa syntymään," vastasi Kaaperi
kummastuksekseni. -- "Anna-Leena oli isinensä Juhanuksena meillä
yötä. Yön seutuna tuumailin hänen kanssansa kaikki valmiiksi.
Hänen isällänsäkään ei ollut mitään liittoa vastaan, vaan hän
välttämättömästi tahtoi minua Mäkelään kotivävyksi, kun hänen poikansa
kuului vielä olevan pieni."
"Et suinkaan sinä siihen suostunut; miten sitte omat vanhuksesi täällä
tulisivat toimeen?"
"Täytyi minun siihen tuumaan taipua, sillä se Anna-Leena on ihan kuin
minua varten luotu. -- Kyllä me nuoret kuitenkin päätimme ukon kuoltua
tahi pojan varmistuttua muuttaa meille, mutta tällä kertaa minä aluksi
muutan sinne Mäkelään, sillä miehen pitää luopua isästään ja äidistään
ja vaimoonsa sidottu oleman," puheli Kaaperi.
"Aivanko todella teistä sitte tulee pari?" sanoin minä, "sitä en olisi
koskaan uskonut."
"Minä taas olin asiasta ihan varma, kun kerran teidät sain
Anna-Leenalle kirjoittamaan," tuumaili Kaaperi. "Ei sitä joka poika
voikaan hentullensa niin säntillistä kirjettä lähettää; siinä ei ollut
liikaa niin mitään."
"Mutta itsehän sinä hyvä Kaaperi sanat annoit ja minä vain --"
"Enhän minä kuuna kulloisna päivänä olisi itsekseni osannut sillä
tavoin kirjoittaa," intti Kaaperi vastaan. "Anna-Leena sanoi oikein
itkeneensä, kun nimismiehen mamseli oli sen hänelle lukenut ja kun
siinä oli sanottu, että minä rakastan häntä koko ikäni, niinkuin
Jumalan sana käskee. Siitä sanoi hän huomanneensa, että minulla on
täysi tosi mielessä, eikä asiassa ole mitään petosta tahi narrin
peliä."
Minua tuntuvasti harmitti, kun en jo ennakolta tarkemmin tiedustellut
osasiko Anna-Leena itse kirjoitusta lukea, mutta sitä oli nyt enää
myöhäinen katua. Kaikki naapuripitäjäläiset pitivät siis minua suurena
velikultana, joka huvikseni tein pilaa viattomista ihmisistä. Sen
huomasin siitä kuin Kaaperi kertoi nimismiehen mamselin sanoneen
Anna-Leenalle ettei hän "tässä maailmassa ole lukenut niin viisaasti
kokoonpantua kirjoitusta".
Sen vuoksi en millään muotoa tahtonut suostua ensi viikolla lähtemään
Kaaperin kanssa naapuripitäjääsen kuulutuskirjan teettoon. Viimein
täytyi minun luvata, kun Kaaperi sanoi, ettei hän vieraan papin luona
osaa "isämeitääkään," jos ei joku oman puolen poika ole kanssa.
"Mutta", sanoi hän, "nuo muut tämän kylän pojat ovat semmoisia
virniskoita, ettei heistä vakavan miehen kumppaniksi ole."
Kaaperi sai vanhempani lupaamaan minut hänelle nuodemieheksi ja siten
pääsin tuon nuoren parin kuuliaisiin. Niissä tapasin myös nimismiehen
mamselin, jota näytti minua nähdessään hyvin imelästi naurattavan. Hän
muuttui kuitenkin hyvin vakavaksi, kun minä en ollut millänikään, ja
selvä sääli kuvautui neiden kasvoilla minun tuumiessani: "ei olisi
pahemmaksi, jos herrasväkikin käyttäisi kihlautuessaan järkeänsäkin,
niinkuin Kaaperi ja Anna-Leena tekivät."
"Sitäpä minäkin arvelin," sanoi Kaaperi sanani kuultuansa.
Kuuliaisissa määrättiin häät pidettäväksi vasta Mikkelin aikaan. Pitkin
kesää jahkaili Kaaperi sitä, ett'en minä saanut olla läsnä hänen
riemupäivänänsä, vaikka minua hän muka sai kiittää siitä, että hän
"vanha poika" eukon saa. "Ja niin sievän eukon," sanoi hän.
Kerran tuumaili hän minulle: "eikö se millään keinoin kävisi laatuun,
että maisteri heittäisi sen ylioppilastutkintonsa tuota tuonnemmaksi!"
-- Se ei kuitenkaan käynyt laatuun, vaan ylioppilaaksi päästyäni,
muutamia vuosia myöhemmin, kävin Kaaperin luona. Minut otettiin ilolla
ja ystävällisesti vastaan tuossa onnellisessa kodissa. Lapsillensakin
selitti Kaaperi: "tämä se nyt on se mies, joka teidän isäänne auttoi
hänen elämänsä ahtaimmalla hetkellä." Minuun kääntyen jatkoi hän:
"kyllä te sinä yönä teitte minulle oikein veljen työn, sillä ette usko
miten vaikeaa kosiminen on. Jumala suokoon rinnallenne samanlaisen
auttajan, kun itse siihen tarpeesen tulette!"
Minä koetin Kaaperille selittää, ett'ei minusta suurta apua ollut, vaan
hän sanoi: "olkaa vaiti. Enhän minä koulun käymätön moukka miten olisi
osannut sitä kirjettä kokoon panna. Sentähden hankinkin minä pojilleni
oppia, ett'ei heidän tarvitse mokomassa pihdissä olla -- hankin minä,
maksoi mitä maksoi."
"Ja pieni Maija pannaan myös kouluun," lisäsi Anna-Leena, "ettei hänen
tarvitse ympäri pitäjästä juoksennella kirjeitänsä luettamassa,
niinkuin minun täytyi tehdä."
Niin kosi ja niin eli Kaaperi Meriläinen onnellisempana kuin moni
koreammasti kosinut, sillä hän rakasti Anna-Leenaansa ja perhettänsä,
niinkuin Jumalan sana käskee.