"Minä kerron nyt vaikka siitä pienestä, yksinäisestä mökistä, jonka
multiaiset vielä nytkin ovat näkyvissä tuolla Vinkerivaaran läntisellä,
Huuhtien kylään päin viettävällä rinteellä", alkoi meidän elättivanhus,
kun muutamana kesäiltana istuimme Kuhakiven kupeella odottamassa
särkien syöntiaikaa.
"Lapsuuteni aikana oli mökki, niinkuin sen eläjäkin, jo vanha ja
rapistunut, mutta kuitenkin koristi se koko lailla tuota muutoin vähän
yksitoikkoista seutua. Siihen sijaan oli näköala mökin lähistöltä sekä
lavea että vaihteleva, eikä varsin kauneuttakaan vailla.
"Luoteessa kaareili jylhän kaunis Korpiharju ja koillisesta häämöittivät
Ronkelin-, Hammas- ja Heinävaaran rohkeat piirteet. Näiden liepeillä
näkyi monta ruskeareunaista paloa tahi pilkisti sieltä jonkun
uudistalon pellon tilkareet. Nimellisten ja nimettömien vaarojen ja
kunnasten välillä päilyi yksi ja toinen metsälampi. Levisipä siellä
katsojan eteen aukea Lautiainenkin, joka yhdessä ruohorantaisen
Nurmesjärven kanssa näyttää ikäänkuin solmuna sitovan salomaiden
vähäiset vedet Pielisen avaroihin selkiin.
"Ei kirkonkyläkään muuanne näyttänyt niin sievältä kuin juuri Vinkerin
mökkiin. Olipa oikein hupaista päivän lasketessa mökin portailta
katsella, miten auringon viimeiset säteet iloisesti hyppelivät kirkon
jyrkällä katolla ja saattoivat sen ristit niin kauniisti kimeltämään.
Silloin tuntui katsojasta siltä kuin nuokin äänettömät ristit
tahtoisivat tavallansa ihmisille viitata tietä taivaasen.
"Sanalla sanoen, mainitulta paikalta ympäristöä katsellessa oli kuin
olisi ihaellut kaunista kuvaa taikka tarkastellut isoa, avattua kirjaa,
jonka sisällystä kyllä voi vähäsen aavistaa, vaan eri sanojen
merkityksestä ei kuitenkaan täydellistä selkoa saa -- ja omituinen
kaipauksen tunne täytti rinnan.
"Mutta, vaikkapa tuo näköala olisi ollut vielä monta vertaa
viehättävämpi kuin se todella olikaan, ei mökin asukas sen ihanuudesta
olisi voinut vähintäkään nauttia, sillä hän oli sokea, upposokea
miesparka!
"Nuorempana oli hänkin ollut näkevä ja vieläpä varakkaan Rantalan talon
isäntänä läheisessä Huuhtien kylässä. Silloin oli hän ollut iloinen,
hilpeä mies, mutta ajat olivat suuresti muuttuneet ja muuttaneet
Rantalan entisen isännänkin. Kova onni oli hänet karkoittanut tilalta
pois ja 'korottanut Vinkerivaaran ainoaksi asukkaaksi', vanhuksen omin
sanoin puhuen. Kuitenkaan en ukon koskaan kuullut kohtalonsa
kurjuudesta sallimusta syyttävän. Päinvastoin piti hän onnettomuutensa
hyvin ansaittuna rangaistuksena eräästä rikoksesta, johon hän onnensa
päivinä oli horjahtanut. Kerran oli näet hänenkin elämässään ollut
aika, jolloin hän ei nöyrästi taipunut kohtaloansa kantamaan; vaan
silloinpa hän vielä olikin Rantalan upeana isäntänä.
"Hänen onnensa taivas alkoi pimetä muutamana vuonna, jolloin oli
erittäin ihana kesä. Elokuun alussa, noin mätäkuun keskipaikoilla
muuttuivat ilmat kumminkin sateisiksi. Joka päivä ajeli vinhea tuuli
mustahtavia pilven riekaleita pitkin taivaan lakea ja virtoina valui
vettä vasta puolikypsille viljoille. Ikävällä odotettiin poutaa, vaan
turhaan. Sadetta kesti vaan yhä kestämistään ja sen vuoksi alkoi jo
ruostetta ilmestyä rukiisen. Siihen lisäksi rupesi rokkokin kylässä
riehumaan.
"Se löysi tien Rantalaankin eikä eronnut talosta ennenkuin sai Manan
majoille siirretyksi talon ainoan pojan, josta hänen vanhempansa olivat
toivoneet tukea elämänsä illaksi.
"Tuo tapaus vaikutti pojan isään syvemmin kuin olisi luullutkaan. Hänen
mielensä synkistyi syttä mustemmaksi, sillä hän oli poikaansa kiintynyt
liiallisella rakkaudella. Poikaansa varten oli hän työskennellyt ja
toiminut; hänessä oli hän nähnyt itsensä uudestaan elävän ja toivonut
Rantalan talon polvesta polveen tulevan pysymään hänen suvussaan.
Kalman kalpa oli nyt yhdellä ainoalla sivalluksella hävittänyt kaikki
hänen kauniit toiveensa.
"Säyseäluontoisempi äiti tyytyi helpommin osaansa. Vieläpä hän
kunnon vaimon tavoin koetteli silittää kurttuja miehensäkin
otsalta. Siinä puuhassa ei hän kuitenkaan onnistunut, sillä
useinkin keskeytti salattua surua osoittava, syvä huokaus kaikki
hänen lohdutusyrityksensä.
"Poika saatettiin hautaan ja hänen muistokseen pidettiin muhkeat
maahanpaniaiset. -- Sitte rupesi talon elämä jälleen entistä latuansa
käymään, vaan syrjäinenkin huomasi pojan kuolon isäntäväkeen jättäneen
pysyväiset merkit. Emännän hivutauti, joka häntä jo vuosikausia oli
kiusannut, muuttui nyt nähtävästi pahemmaksi, vaikka hän sitä tahtoi
salata. Synkkänä pysyivät isännän kasvot ja hän, koko mies, näkyi
käyneen äreäksi jöröksi. Vuodentulon toiveetkaan eivät hänelle iloa
tuottaneet. Elovarat alkoivat vähentyä, eikä uutisesta näkynyt paljo
tietoa olevan, kun sade ei koko syksynä näyttänyt aikovan lakata.
"Vihdoinkin viimein kirkastui taivas ja tuli kaivattu pouta; mutta se
tuli eräänä kolkkona yönä ja pohjosesta päin. Sen kantapäillä kulki
harmaja halla, tuo öisen poudan ainainen seuralainen, joka hyiseen
peitteesensä osaa kietoa jokaisen kasvavan kukan ja korren paljoa
tarkemmin kuin äiti hennon lapsensa voi kapaloida. Sen vuoksi
seisoivatkin kaikki tähkäpäät seuraavana aamuna auringon noustessa
jäykkinä, vakavina, kuni valkoiseen pansariin puetut soturit, joiden
haarniskat heijastavat valon säteitä.
"Kalpein kasvoin katselivat ihmiset hallan yöllistä hävitystyötä ja
osoittivat suruansa mikä mitenkin. Muuan huokaili, toinen vuodatti
kyyneliä, useimmat kuitenkin tyytyivät paljaasen päivittelemiseen ja
iltasella olivat jo unhottaneet koko asian.
"Rantalan isäntä ei tehnyt sitä eikä tätä noista kolmesta. Hän vain
puoliääneen mutisi joitakin epäselviä sanoja: 'Vai rupeat sinä nyt
minua kiusaamaan, hm! -- Enhän minä ole huonompi muita ihmisiä.' -- Ei
kukaan tiennyt kelle hän noita sanoja puhui, eikä hän itsekään sitä
ilmaissut; -- käskihän vaan väkensä pellolle leikkaamaan, sillä
kaikissa tapauksissa oli vilja korjattava ja noista hallan panemista
kahuista koetettava leipää saada, jos mieli talven yli päästä.
Kiirevilkkaan seurasivat muutkin kyläläiset Rantalan isännän
esimerkkiä, ett'ei toinen yö kaikkia ensimäisen tähteitä ennättäisi
korjata.
"Eräänä aamuna leipoi emäntä Rantalan isossa tuvassa uudisleipää ja
hänen ainoa, surman säästämä lapsensa tuontuostakin maltittomana
tiedusteli, eikö hän jo kohta saisi uutista maistaa. Äiti ei luvannut
antaa, ennenkuin tyttö olisi oppinut 'Herran rukouksen' hyvästi
tavaamaan. Lapsesta ei tuo näyttänyt varsin mieleen olevan, vaan
kuitenkin etsi hän käsiinsä punakantisen aapisen ja vei sen isälleen,
joka ääneti, piippunysä hampaissa, mietteisinsä vaipuneena istui
penkillä.
"'Mitä nyt, Enkeli,' kysyi hän, kun tyttö tuli hänen eteensä.
"Enkeli -- siksi sanottiin tyttöä, vaikka hän kasteessa äiti-kumminsa,
siltavoudin matamin, kunniaksi oli saanut nimen Angeelika -- Enkeli
toimitti äidin käskeneen hänen ruveta Herran rukousta tavaamaan.
"'Hyvä; aiota sitte', käski isä.
"Enkeli totteli ja ryhtyi työhön käsiksi, vaan selvästi näkyi, että
samoin isän kuin lapsenkin ajatukset harhailivat kirjasta kaukana.
Tytön ajatukset pyörivät kunnailla ja metsissä, leikeissä ja lampaiden
vuonissa, joita hänellä tätä nykyä oli kaksi kappaletta nimikkoina.
"'H-e-r-her, r-a-n-ran, herran; r-u-ru, k-o-ruko, u-s-us, vuonani',
tavaili tyttö toimessaan ja hyvin viattoman näköisenä.
"'Vuonani, herrainen aika! Vuonani, Enkeli, miten sinä luet? Pietari,
etkö sinä kuule miten tuo lapsi raukka lukee', huudahteli äiti, joka
pelkäsi tyttönsä nyt jo tehneen synnin Pyhää Henkeä vastaan; sillä hän
oli hieman ahdasmielinen, vaikka muutoin herttainen olento.
"'Lue uudestaan', käski isä, vaan silloin olivat leivät jo ihan kypset
ja Enkeli sai ajattelemattomuutensa anteeksi tällä kertaa.
Uudisleipääkin annettiin hänelle aika viipale ja sen päälle silitettiin
paksulta rusokeltaista voita, mutta eipä leipä sittekään tahtonut
tytölle oikein maistua. Kummako se, kun tuo uudisleipä oli mustaa ja
katkeraa kuin piki.
"Enkeli lykkäsi leipänsä syrjään ja alkoi itkeä tihrata, kun huomasi
pettyneensä toiveissaan uutisen suhteen.
"'Niin, niin lapsirukka, ei luuloihin ole aina luottamista, eikä kaikki
toiveet toteen käy; pane se mieleesi lapseni', lohdutti häntä äitinsä.
"Sillä välin oli isäntä taas vaipunut mietteisiinsä, jotka hänen
nyrpeistä kasvonjuonteistaan päättäen eivät mahtaneet kovin hupaisia
olla. Hän heräsi niistä Enkelin itkuun ja huomasi leipiä pöydällä. Hän
alkoi niitä lähemmin tarkastella.
"'Arvasihan sen millaista leipä mokomista jyvistä tulee, kun tähkät
olivat kokonaan jäähileissä', lausui hän ja tuskan väreet värähtelivät
hänen kasvoillansa.
"Enkeli, kun vaistomaisesti huomasi saavansa isältänsä kannatusta, alkoi
itkeä kahta katkerammin, niinkuin lapset tavallisesti tuollaisissa
tiloissa tekevät. -- Pietari lohkasi leivästä kappaleen ja haukkasi
sitä kerran. Pureskeli sitte hetkisen ja kauheasti kiroten sylkäsi
viimein Jumalan viljan suustaan lattialle.
"Pietarin sydämen ympärille viime aikoina jähmettynyt kuori oli nyt
murtunut, mutta sitä ei ollut sulattanut nöyryyden auringon lempeä
lämpö, vaan ylpeyden kylmä, kaikki kutistava voima oli siihen saattanut
railon halkeamaan. Siksipä olikin sen sirpaleilla terävät reunat, jotka
viilsivät Pietari-paran sydämeen syvät haavat ja saattoivat hänet
vimmaan.
"Raivoissaan tempasi hän pöydältä vielä lämpöisen leivän ja lähätti sen
suoraan akkunasta ulos.
"'Syö itse, kun tuollaista annat. Pitäiskö minun tuollaisella töryllä
viimeinenkin lapseni vainajaksi saattaa. Syö itse, minä joukkoineni en
siihen kuitenkaan koske', sadatteli tuo paatunut mies.
"'Pietari, Pietari!' huudahteli emäntä sydäntä särkevällä äänellä,
'johan taivaan vihan kirouksillasi päällemme vedät.' Huolimatta
varoituksista antoi Pietari vain suustansa yhä runsaammin herjauksia
valua.
"Silloin tarttui pankolla istuva sokea ruotivaivainenkin puheesen.
Kainaloita sanoja puhui hän herjaajaa vastaan ja lopetti lauseensa
sanoilla: 'Ennenkuin kuluu kymmenen vuotta, kelpaa sinulle huonompikin
muona, vaan tiukassa taitaa silloin eineesi olla. Armoleipä on vieläkin
katkerampaa kuin tämä, varsinkin kuin sitä vieraan katon alla ihan
itsekseen saa nauttia. Mutta vielä sekin menettelee, jos vaan sitä
nöyrällä mielellä nauttii, mutta sinun sydämesi on paljoa paksummassa
jäässä kuin --'
"'Vaiti sokko', tiuskasi Pietari, jota raivonsa vihdoinkin näytti
alkavan hävettää sentähden, että oli joutunut noin halvan olennon
nuhdeltavaksi.
"'Suokoon Luoja, jotta et sinäkin sokeaksi saisi', jupisi muori, siunasi
ruokansa ja rupesi sitä hyvällä halulla syömään.
"Tästä päivin oli Rantalan Pietarin koko luonne pysyväisesti tullut
toisenlaiseksi. Hän oli nyt äreä ja aina tyytymätön. Hänen kasvonsakin
saivat semmoisen inhoittavan kiillon, joka ilkeän ihmisen muodosta
useimmiten välkkyy. Mutta eipä Pietarilla juuri ollut iloitsemiseen
syytäkään.
"Katovuosia tuli nyt näet useampiakin perättäin, ja ennenkuin paremmat
ajat koittivat, oli hän joutunut maaltaan mierontielle, muiden ihmisten
armoilla elämään. Alussa odotti hän parempia aikoja, mutta jokainen
seuraava vuosi oli edellistänsä huonompi. -- Työlääksi tuli Pietarille
näinä kalliina aikoina ansaita, mitä kolme suuta tarvitsi, ja usein
olikin hän epätoivoon joutumaisillaan. Hän piti itsensä kaikkein
kurjimpana perheen isänä ja, mikä pahinta, luuli syyttömästi sellaiseen
tilaan joutuneensa, vaikka hän oli vielä liian ylpeä vaivojansa
valittamaan. Hän ylpeili kurjuudellaan ja arveli itsekseen, ett'ei
hänellä nyt enää ollut maailmassa mitään kadotettavana.
"Kohtalo osoitti Pietarille kuitenkin ennen pitkää, että hänellä
vieläkin oli jotakin kadotettavaa, kentiesi enemmän kuin monella
muutoin onnellisemmalla. -- Hänen lempeä, jumalinen puolisonsa oli
viime vuosina riutumistaan riutunut ja Tuoni vapautti hänet viimeinkin
kärsimyksistä. Pietari seisoi kuolevan vaimonsa vuoteen vieressä
toivottomuuden ilmielävänä kuvana. Toivon laaja maailma näytti häneltä
nyt sulkeutuneen kokonaan ja hän jo mietti ominpäinsä seurata rakasta
vaimoansa toiseen elämään, mutta kuoleva otti häneltä lupauksen, että
hän kasvattaisi Enkelistä kunnon ihmisen.
"Jos mahdollista olisi ollut, olisi Pietari vaatinut nyt kohtalonsa
kanssaan taisteluun, sillä hän ei voinut ymmärtää, miksi kaikkien
onnettomuuksien piti juuri häntä kohdata, vaikka eihän hän ollut
huonompi muita ihmisiä. Kuitenkin paransi aika vähitellen hänenkin
haavansa, sillä sanotaanhan ihmisen tottuvan kaikkiin. Itse ajatkin
alkoivat parata ja Pietari tyttärineen sai vapaasti asua Vinkerin
mökissä. -- Mitään varsinaista jokapäiväisen leivän puutetta ei hänellä
nyt enää ollut, kun hän näet oli näppärä astioiden ja muiden
tarviskalujen teossa, joita talolliset tarvitsivat. Kyläläiset toivat
myös usein ruokatavaroita Enkelille, jota isä ei antanut muiden
kasvatettavaksi, vaan hoiti itse aivan kuin silmäteräänsä, niinkuin
kuolevalle vaimollensa oli luvannutkin.
"Enkelistä oli Pietarille paljo huvia, sillä lapsi viattomalla
iloisuudellaan osasi parhaite lieventää isänsä huolia. Muutkin ihmiset
mielihyvällä katselivat tuota vilkasta lasta ja hellivät häntä. Kylässä
ei Enkelin tahtoa kukaan vastustanut, joten hän oppi vähän
itsevaltiaaksi. Se vaikutti häneen vanhempana pahaa, kun hän tuli
huomaamaan olevansa köyhä eikä siis voinut kaikkia mielitekojansa
tyydyttää. -- Isäkin havaitsi tyttäressään taipumusta turhamaisuuteen,
mutta hän piti sen naisluonnon yleisenä heikkoutena, jota ei heistä
voisi poistaa. Näin juurtui Enkeliin turhamaisuus, vaan hän ymmärsi
sitä hyvästi salata. Ei kukaan hänen vikojansa huomannut ja siksipä
hänestä yleiseen paljo pidettiinkin. Varsinkin miellytti hän niin hyvin
isäänsä kuin muitakin taitavasti soittamalla kanteletta. Siinä oli
Enkeli edistynyt niin pitkälle, että oli vaikea päättää, oliko hän
taitavampi isäänsä, vaiko isänsä taitavampi häntä, vaikka ukko Pietari
oli soittotaidostaan oikein kuuluisa. Kerrottiin, ett'ei ukko ollut
vielä milloinkaan vertaistansa soittajaa tavannut, mutta kuitenkin
olivat Enkelin sävelet viehkeämpiä, enemmän sydämeen tunkevia. Niillä
oli kummallinen lumoava voima; ne saattoivat kuulijan silmät
vesikiehteisiin ja unhottamaan kaiken muun; ne tuntuivat niin tutuilta
kuin honkien vieno humina kesäiltana ja sulattivat sydämen niin
pehmeäksi, -- vai lieneekö soittajan oma sulo tuon kaiken vaikuttanut.
-- Varmaa vaan oli, että Enkelin soitto, jos mikään, sai ihmisen
sisälliset myrskyt rauhoittumaan ja virvoitti nuutunuttakin mieltä.
"Pietarikin unhoitti sitä kuullessaan surunsa ja tyytyväisyyden hymy
laskihe hänen huulilleen. Vuodet vierivät hiljaisesti ja kuta enemmän
i'än paino saattoi Pietarin hartioita kumartumaan, sitä matalammiksi
muuttuivat hänen otsansa rypyt.
"Eräänä juhla-aamuna voi hänen kasvoiltaan sanoa ilonkin säteilevän, kun
hän suuri virsikirja kainalossa astui Herran huoneesen. Sinä päivänä
piti Enkelin ensikerran käydä Herran pöydällä. Tyttö olikin oikein
viehättävä, kun hän nuoruutensa kukoistuksessa isänsä kanssa kirkkoon
saapui, ja isän sydän sykki ilosta. Hän muisti nyt sitä hetkeä, jolloin
hän itse, opetettuna autuuden opissa, kutsuttiin alttarin eteen
uudistamaan kasteensa liittoa ja koko seurakunnan edessä vapaasti
tunnustamaan uskonsa.
"Tosin oli hän silloin ollut iloisempi maallisten kuin hengellisten
oikeuksien saavuttamisesta, mutta kuitenkin olivat tuona hetkenä hänen
tunteensa ylimalkaan olleet palavat, huokauksensa hartaat, ajatuksensa
kohotetut korkealle maasta ja aikomuksensa niin vakaat. -- 'Mikä onni',
ajatteli hän, 'mikä onni, jos poika-vainajanikin seisoisi nyt tuossa
nuorukaisparvessa! Mutta hyvä on näinkin. Kentiesi ei hänkään voisi
paremmin kuin minäkään pitää sitä valaa, jonka nyt tekisi.'
"Jotakin katumuksen tapaista vilahti Pietarin sydämessä. Hän mietti:
'enhän minä ole pahempi muita ihmisiä, ja kukapa kaikki lupauksensa
voisi pitää', ja oli taas lohdutettu. 'Kukapa meistä täydellinen on ja
tottahan monet kärsimyksenikin jotakin painavat oikeuden vaakalaudalla,
jos oikeutta laisinkaan olemassa on. -- Enkeli ainakin pitää valansa,
sillä kehumatta itseäni, hän on paras kuoleman alainen, jonka koskaan
olen nähnyt. Kuinkas muutoin? Onhan hän hyvä ja laittamaton lapsi,
viattomampi viatonta kyyhkystäkin.'
"Niin ajatteli Pietari ja ilosta säihkyvin silmin silmäsi tytärtänsä.
Isän ja lapsen katseet kohtasivat toisensa. Enkeli punehtui ja painoi
päänsä penkkiin. 'Naisen luonto, kumma luonto', tuumaili Pietari
mielessään. Hän ei ollut huomannut sitä lumoavaa hehkua, joka loisti
hänen takanansa istuvan Mestarin silmistä. Enkeli oli sen huomannut ja
se se oli ajanutkin veren hänen sasupäillensä. Mestari saikin kenen
kaunottaren hyvänsä punehtumaan, jos vaan hänehen kerrankaan katseensa
loi.
"Tuo Mestari oli kaikin puolin kummallinen mies. Hänellä oli jalot
kasvot, uljas ryhti ja miellyttävä käytös. Kuitenkin henki hänen
olennostaan jotakin, joka ei ymmärtäviä ihmisiä miellyttänyt. Ukko
Pietarikin kuului niihin, jotka hänestä eivät pitäneet, ja sen tiesi
Mestarikin vallan hyvin.
"Pienenä poikana oli Mestari lähtenyt kotiseudultaan, eikä oikein tietty
mihin hän oli joutunut. Nyt oli hän noin vuosi takaperin ilmestynyt
kotikyläänsä takaisin ja hänestä näytti tulleen oikein kelpo mies.
Varsinkin pystyi hän mihin työhön ikinä tahtoi, vahinko vain, ett'ei
hän oikeastaan tahtonut ryhtyä mihinkään. Sen verran hän kuitenkin
kaikenlaista teki, että hänen taitonsa tuli koko tienoossa tunnetuksi.
Olipa talvella tehnyt Halolaan lyövän seinäkellonkin, jollaista ei
tietääkseni siihen aikaan vielä missään talonpoikaistalossa ollut.
Maksua ei hän mistään työstä koskaan ottanut, vaan kuitenkin eleli
loistavasti, kestitsi kaikkia ja runsaasti jakeli rahoja ympärilleen.
Hän kävi komeimmassa puvussa koko pitäjäässä, eikä kukaan tiennyt mistä
hänen rikkautensa oikeastaan oli peräisin. Pahoja huhuja hänestä kyllä
liikkui, mutta mitään varmaa ei hänestä tietty. Muutamat arvelivat
häntä suureksi varkaaksi, toiset väärän rahan tekijäksi; vaan hän itse
nauroi kaikille tuollaisille jutuille ja oli iloinen kuin laakson
lintu; lasketteli sukkeluuksia juoruämmistä ja viehätti kaikki tytöt
itseensä.
"Sellainen oli se mies, jonka silmäys oli Enkelin posket punaruusun
karvaisiksi saattanut. -- Enkeli ei itkenyt alttarin edessä, vaan
varmaankin oli hän enemmän liikutettu kuin nuo hänen tyrskyisät
kumppaninsa. Koko hänen ruumiinsa vapisi ja hehkuvat kasvot osoittivat
mitä suurinta sielunliikutusta.
"Jumalanpalvelus kesti kauan, mutta vihdoinkin oli se ohitse.
Tyytyväisenä astuskeli Pietari tyttärinensä kotiin. Koko luonto oli
iloissaan, korven kamara peitetty kukilla, ja puiden lehviltä kajahteli
lintujen laulu. Hiljakseen läikehti Huuhtilahden pinta ja vaaralta
käypä vieno tuuli toi kukkaisten tuoksua tulijoille tervehdykseksi
kodista. Isä iloitsi, mutta äänetönnä astui tyttö.
"Enkeli säpsähti joka kerta, kun isänsä hänelle jotakin lausui. Isä ei
usein häirinnyt tyttärensä vakaita ajatuksia; hänestä oli Enkelin
käytös mieleen. Hän ei voinut aavistaa jonkun raskaan ajatuksen
painavan lapsensa mieltä.
"Iltasella kaiken hälyn viihdyttyä istui Enkeli isänsä kanssa kahden
kesken Vinkerin mökissä. Enkelin syvät silmät olivat kosteat ja
nähtävästi aikoi hän nyt isällensä avata sydämensä.
"'Isä --', lausui Enkeli, mutta kyyneltulva esti hänen jatkamasta.
"'Mitä sinä aiot sanoa, lapseni? -- Älä nyt itke -- jätä sanottavasi
huomiseksi, tänään olet liian tunteidesi vallassa. -- Älä itke; eihän
sinulla ole mitään syytä itkeä. Olethan aina ollut hyvä lapsi',
lohdutti häntä isänsä.
"'En isä, en minä ole ollut hyvä, tottelevainen lapsi,' vaikeroi Enkeli.
"'Ole joutavia ja hillitse itsesi. Minä olen antanut anteeksi kaikki
pienet vallattomuutesi jo ammon aikoja. Ja totta puhuen et sinä koskaan
ole mieltäni pahoittanutkaan, vaikka minä toisinaan olen ollut
suuttuvinani', kertoi vanhus.
"'Te ette tiedä yhtä isä --', jatkoi tyttö ja peitti kasvonsa käsillään.
"'Minä tiedän kaikki', vakuutti Pietari, 'kaikki muut, paitsi sitä kenen
on tuo sormus sinun kädessäsi.'
"'Se on -- se on --', sammalsi tyttö ja vaikeni. Heti hän kuitenkin
näkyi tehneen päätöksen ja heittäytyi isänsä rintaa vasten. Luottavasti
katsoi hän isänsä silmiin ja alkoi: 'se on --'
"'No se on --' keskeytti Pietari, vaan silloin ulvahti ovi ja sisään
astui Mestari.
"'Hyvää iltaa', toivotti tulija.
"'Jumal' antakoon! Mitäs vieraalle kuuluu?' kysäsi Pietari ja ihmetteli
mitä varten Mestari näin myöhällä hänen mökkiinsä tuli.
"'Eipä muuta kuin vanhat rauhat', oli vastaus.
"'Mene sinä nyt maata Enkeli', lausui Pietari kääntyen tyttärensä
puoleen. 'Minä olen sinut luvannut Halolaan piiaksi ja emäntä odottaa
meitä sinne jo päivän noustessa.'
"Enkeli totteli käskyä ja loi mennessään pitkän, kiitollisen silmäyksen
Mestariin.
"Kauan istui Mestari Pietarin luona haastellen kaikenlaisista maailman
asioista, ja kun hän viimeinkin jätti jäähyväiset, olivat Pietarin
ajatukset hänestä kokonaan muuttuneet paremmiksi.
"'Tuon miehen suhteen olen ainakin suuresti erehtynyt', ajatteli
Pietari. Kun Mestari oli hänen unensa haihduttanut, otti hän Enkelin
kanteleen polvilleen ja muistaen sen sävelten voivan uneen uinuttaa,
soitteli hän sillä kauan. Oli kuin olisivat päivän iloisat tunteet nyt
kanteleen helinässä saaneet muodon. -- Viimein hän soitti erään vanhan
erolaulun ja laskeusi sitte levolle.
"Sillä välin oli Mestari mennyt Enkelin aitan ovelle, jonka kynnyksellä
Enkeli näytti häntä odottavan.
"'Hän on jäykkä', puhui Mestari. 'Hän vihaa minua, vaikka minä
kuolemakseni en tiedä mistä syystä. Minä puhuin hänelle kaikki, mitä
sinullekin olen ilmoittanut; mutta hän vaan sanoi minun valhettelevan.
Minä kerroin, kuinka ainoastaan sinun tähtesi olen täällä viipynyt näin
kauan, minä kerroin kuinka kaikki omaisuuteni panisin alttiiksi, jos
hän suostuisi sinut minulle antamaan, mutta hän sanoi, jos minulla muka
omaisuutta on, niin on se varastettua. -- Jos hän ei olisi sinun isäsi,
niin sitä hän ei rankaisematta olisi sanonut. Hän soimaa minua
varkaaksi -- minua, veljensä ainoaa poikaa; minua, jolta hän on
laittomasti ryöstänyt minun laillisen osani Rantalan talosta; minua,
jonka isän hän on pakoittanut kuolemaan kurjuudessa ja puutteessa.'
"Enkeli oli vavisten kuunnellut Mestarin puhetta ja nyt hän huudahti
heikosti.
"'Suo anteeksi, en minä tahdo häntä loukata', puhui taas Mestari, 'mutta
minä olen melkein mieletön tuskasta. Minä tiedän meidän nyt täytyvän
ikipäiviksi erota ja mitä on minulle elämä ilman sinutta?'
"'Sääli minua', pyysi Enkeli.
"'Minä säälin; minä en tahdo pitkittää erohetken katkeruutta. Sinä jäät
tänne, minä menen pois. Halolan kierosilmäisen emännän käskyläisenä,
riihiryysyissä kuihdut sinä, joka olet luotu silkkiä, samettia ja
kalliita kiviä kantamaan ja kauneudellasi häikäisemään kaupungin
kaunotarten loiston. Ja minä kuihdun -- en minä edes kuihdukkaan
niinkuin kukka, vaan matanen kuin sieni syyssateissa, minä matanen
keskellä komeutta ja rikkautta. -- Jää hyvästi, minun täytyy nyt mennä,
muutoin en voi koskaan sinusta erota.'
"Mestari lähti ja tunnotonna hervahti Enkeli aitan portaille. Yötä oli
kulunut jo hyvä pala, kun laakson vaaleiden utuisten huurujen sylistä
ilmestyi mies, joka läheni Vinkerin mökkiä. Se oli Mestari. Hiljaa
hiipi hän Enkelin aitan luo. Ovi oli auki ja vuoteensa reunalla istui
Enkeli vaaleana kuin vitilumi.
"'Mestari!' huudahti Enkeli säpsähtäen.
"'Luotatko sinä minuun?' kuiskasi mestari tytölle.
"'Miksi niin kysyt; tiedäthän minun luottavan sinuun kuin Jumalaan',
lausui Enkeli, ojentaen hänelle kätensä.
"'Kiitos siitä Angeelika. Siis ei meitä enää mikään voi eroittaa
toisistamme. Minä en voi erota sinusta, en voi jättää sinua, sen tunnen
nyt. Seuraa siis minua, jättäkäämme tämä meille inhoittavaksi käynyt
seutu. Minä hankin keisarilta luvan avioliittoomme. Sitte vihitytämme
itsemme, isäsi antaa meille anteeksi ja muuttaa luoksemme. Silloin
olemme kaikki onnelliset; meidän on vielä tänä yönä ehtiminen kauvas',
puhui Mestari hätäisesti.
"'Minä en voi, oi minä en voi!' sanoi Enkeli, 'minä en voi jättää isääni
yksin.'
"'Sinä siis et luotakaan minuun. -- Voi minua onnetonta! minä olen
petetty!' puhui Mestari kiivaasti.
"'Minä luotan sinuun ja seuraan sinua vaikka maailman ääreen', lausui
Enkeli. Ilkkuva oli se katse, jonka Mestari loi Enkeliin, kun tämä
kiireesti kokosi muutamia vaatekappaleita nyyttyyn.
"Hetkisen kuluttua laskeusivat Enkeli ja Mestari rinteeltä alangolle
käsitysten ja katosivat heti tien mutkan taa. Mökistä kuului vielä
kanteleen ääni. Se oli erolaulun säveltä. --
"Seuraavana aamuna rusoitti ja liekehti itäinen taivaan ranta niin
kauniisti. Yht'äkkiä pilkahti ruskon läpitse ensimmäinen, toinen ja
kolmas kirkas säde. Yön hämärät huurut haihtuivat ja koko
kirkkaudessaan kohosi aurinko näköpiirin reunalle. Silloin astui
mökistä Pietari ulos. Hän kolkutti aitan ovea. Ei vastausta kuulunut.
Hän kolkutti kovemmin. Ovi lensi auki ja -- aitta oli tyhjä.
"'Mihinkäs hän näin varhain on mennyt', lausui Pietari ja meni takaisin
pirttiin. Kun Enkeliä ei alkanut kuulua, tuli Pietari taas ulos ja
huuteli tyttöänsä.
"'Enkeli hoi!' Kaiku vaaralta vastasi: 'oi!' 'Enkeli tule pois!' Kaiku
vastasi: 'pois!' Päivemmällä lähti Pietari kylään tiedustelemaan, eikö
Enkeliä siellä ollut näkynyt. -- Ei kukaan tiennyt Enkelistä mitään,
vaan koko kylä oli kuitenkin liikkeellä etsimässä jotakin. Viime yönä
oli Halolasta viety kaikki talon rahat, eikä osattu aavistaakaan kuka
varas oli. Se vaan huomattiin, että hän on ollut sekä rohkea että
ammatissaan taitava.
"'Onko kukaan nähnyt Mestaria tänä päivänä?' kysäsi Pietari.
"Mestari oli eilen kirkkoon lähtiessään sanonut kirkkomiesten kanssa
menevänsä muutamiksi päiviksi aivan toiselle puolen pitäjätä,
selitettiin Pietarille.
"'Mestari on viime yönä karannut minun Enkelini kanssa', huudahti
Pietari. 'Hän on teiltä vienyt rahat, minulta tyttäreni, ainoan
lapseni, kaikki, kaikki! Kirottu olkoon hän ja tuhannesti kirottu
tyttäreni, se käärme! Kyytä olen minä rinnallani kasvattanut ja nyt se
pisti surmahaavan sydämeeni -- kirotkoon häntä taivas, niinkuin minäkin
häntä kiroan.'
"Karkureja ajettiin takaa, mutta turhaan. Tästä päivin alkoi Pietarin
vartalo nähtävästi käydä käyremmäksi. Hänen ruumiinsa voimatkin
rupesivat jo hiukenemaan; ja jopa hän sanoi silmänsäkin alkavan
himmetä. Silloin hän innokkaasti ryhtyi lukemaan ja verrattain lyhyessä
ajassa hän lukikin Uuden Testamentin ja virsikirjan niin tarkkaan, että
pääasiat ja tärkeimmät paikat ihan ulkoa muisti. Yöt ja päivät
työskenteli hän nyt kirjojen kanssa, mutta se vaan joudutti hänen
sokeaksi tulemistaan. Pietari huomasi sen tosin itsekin, vaan ei
herennyt työstä, sillä hän sanoi henkensä silmäin sitä mukaa
kirkastuvan, kuin ruumiilliset silmät heikkonivat. Tuossa näytti olevan
perääkin. Ainakin muuttui hän nyt paljoa nöyremmäksi kaikin puolin ja
tyytyväisyys oli hänen varsinainen tuntomerkkinsä siitä asti, kun hän
sokeaksi tuli. Yksin hänen kanteleensoittonsakin oli nyt muuttunutta.
Se oli surullista, vaan samalla juhlallista, niinkuin hongan kohina
syksyisessä metsässä, siihen sijaan kuin se ennen muistutti
vallattomien järven laineitten loiskunnasta; mutta koskas murheellinen
voisikaan sydämestään iloita, ja murheellinen hän oli, vaikka ei enää
tyytymätön. Elatuksestaan ei Pietari nyt enää olisi itse kyennyt
pitämään huolta, vaan armeliaat ihmiset toimittivat hänelle mitä hän
tarvitsi, ett'ei häntä tarvinnut ruotiin panna. Siitä oli seudun
kasvavalle nuorisolle suuri hyöty, sillä hän mielellänsä antoi nuorille
hyviä neuvoja, joista monelle on elämässä etua ollut.
"Ihmisen hän vertasi kosken aaltoon, joka ajan vuolteessa kuohuu ja
riehuu. Toisinaan töytää se vimmaisella vauhdilla kohtalonsa kallioita
vasten, vaan taltuneena täytyy hänen viimein antautua virran valtaan.
'Onnellinen on se, joka itsekseen, häiritsemättä toisten rauhaa saapuu
suvannon suojaan, vaan vieläkin onnellisempi se, joka on muitakin
auttanut tarkoitustansa täyttämään. Mutta kirottu aina on se, joka
akkavirran aikaan saa', lausui sokea Pietari kerran, ja sen olen
minäkin eläessäni todeksi havainnut.
"Enkelistä ei pitkiin aikoihin kuulunut mitään eikä hänestä isänsäkään
koskaan puhunut. Kerran kuitenkin sai sokea Pietari häneltä
suurenlaisen summan rahoja, mutta hän toimitti ne takaisin, 'sillä ne
varmaankaan eivät ole kunnialla ansaittuja', arveli hän. -- Näin vietti
sokea Pietari hiljaisesti monta vuotta erakkona Vinkerivaaralla.
"Eräänä talvena, noin Tapion riihen puinnin aikaan, kääntyi hän äkkiä
sairaaksi ja ajatteli jo lähtöänsä. Vielä halusi hän viimeisen kerran
nauttia pyhää ehtoollista ja hänelle toimitettiin pappi. Pietari myönsi
olevansa syntinen, vaan väitti eräässä asiassa kauan pastoria vastaan.
Hän näet luuli tehneensä oikein kirotessaan Enkeliä eikä millään muotoa
tahtonut suostua kiroustaan peräyttämään. Täysi työ oli pastorilla,
ennenkuin tuhlaajapojan ja muutamilla muilla esimerkeillä sai Pietarin
vakuutetuksi, ettei hänenkään sopinut anteeksiantoa toivoa, jollei
ensin tyttärellensä sitä soisi.
"Viimein uskoi Pietari asianlaidan niin olevan ja mielellään soi
Enkelille kaikki anteeksi. Antoipa hän vielä pastorille toimeksi
ilmoittaa tyttärellensä sen, jos tämä milloin kotipuoleen palajaisi. --
Pastorin pyynnöstä otti Pietari tyttärensä kanteleen seinältä, jota ei
ollut sitte liikuttanut kuin Enkelin katoamisyönä, ja soitti
vapisevalla kädellä erolaulun. Kun se oli loppunut, otti pastori
häneltä jäähyväiset ja lähti kotiinsa, sillä ilta oli jo tullut ja
ankara myrsky raivosi ulkona. Tiellä tuli pastoria vastaan noin
keski-ikäinen nainen, joka hienoissa vaatekengissä kahlasi lumessa.
Tämän vaeltajan kasvoissa näkyi vielä selvään kauneuden jälkiä, jos
kohta rikos ja kurjuus niihin olivat merkkinsä painaneetkin. Hänen
silmistään loisti outo liekki. Oliko se hulluuden vai omantunnon tuskan
seuraus, sitä ei kukaan olisi osannut sanoa. Pastori luuli naisen
hulluksi, kun tämä ei vastannut mitään hänen tervehdykseensä eikä
tahtonut hänelle tietäkään antaa. Naisen puku oli ohut, vaan korea.
Suojaa siitä ei ollut pakkasta eikä myrskyä vastaan, vaan sen omistaja
ei näkynyt kylmää pelkäävänkään. Vapaasti sai tuuli riuhtoa ja kiskoa
hänen huolettomasti päälle mätettyjä hetaleitaan. Luultavasti häntä
lämmitti sama liekki, joka silmistä loisti, ja se se varmaankin häntä
sellaisella innolla eteenpäin ajoi Vinkerin mökkiä kohti.
"Viimein saapui matkustaja matkansa perille. Hän astui mökissä suoraan
vuoteen luo, jolla sokea Pietari nyt lieheellä suin lepäsi, ja heittihe
sen viereen polvilleen. Kuumat kyyneleet pulppusivat onnettoman
silmistä esiin ja koko hänen olentonsa vavahteli ja värisi. Mökkikin
vavahteli ja ryski myrskyn kourissa ja vihaisesti löivät rakeet akkunan
ruutuja vasten. Sekä ulkona että sisässä raivosi myrsky. --
"Kauan itki nainen vuoteen vieressä. Kun hän vihdoinkin sai kyynelensä
hiukan hillityksi, lausui hän sanan: 'Isä'. Tuon ainoan sanan hän
lausui äänellä sellaisella, joka osoitti toivottoman lapsen katuvaa
muserrettua sydäntä.
"Kun ei mitään vastausta kuulunut vuoteelta, kohotti polvillansa oleva
nainen päätänsä. Hänen otsansa kosketti Pietarin vielä kanteleella
lepäävää, jää-kylmää kättä. Se tuntui kylmältä. Julma, sydäntä särkevä
huuto kuului ja Enkeli vaipui hengettömänä lattialle.
"Samassa katkesi kanteleesta lyhin kieli. Sen ääni oli niin surkean
kimeä. Vähitellen se muuttui valittavaksi ja vienommaksi. Viimein
taukosi kanteleen kumina kokonaan. Ulkonakin oli rajuilma viihtynyt ja
sisällä mökissä oli niin tavattoman hiljaista -- siellä vallitsi rauha.
Kuu kohosi taivaalle ja tyynellä valollaan valaisi rauhallista
tienotta."
Särki nykäsi onkea, ja kun elätti-Mikko oli innokas onkija, oli häneltä
nyt enää mahdoton saada tarkempia, Vinkerin mökkiä koskevia tietoja.