Oli talvinen päivä, muistaakseni viattomain lasten nimipäivä.
Ilmaa ulkona ei voinut sanoa pakkaseksi, vaan ei se ollut ihan
vesi-suvikaan, olihan vaan sellainen niiden keskivälillä, että
kelkkani jalakset takaisivat hiukkasen. Me -- Musti ja minä --
palasimme mäenlasku-retkeltämme. Musti ei millään muotoa suostunut
vetämään minua kelkassa, vaikka se tavallisesti oli hänen mielityötään.
Sen vuoksi istahdin tien viereen vähäksi aikaa levähtämään. Musti
laskihe rinnalleni hankeen. Hetkisen kuluttua käänsi hän päänsä sivulle
ja katsoen nenävarttansa myöten pitkin tietä sanoi harvakseen minulle:
"hau, hau, hau". Se on niin paljo sanottu kuin: "tuoltapa pappilasta
päin tulee nyt joku".
Heti ajoikin ohitsemme mies, vaalea, kärsivän- ja lempeäluontoisen
näköinen mies. Musti tervehti häntä ja hänen valkea häntänsä pää
liikkui edestakaisin. Minä sitä vastaan katsoa noljotin avossa suin
ajajaa, enkä ymmärtänyt edes tervehtiäkään. -- "Eikö hän tuntenut kuka
se oli, koska ei nostanut lakkiansakaan", kysäsi Musti minulta vähän
pilkallisesti.
"Eikös se ollut kirkkoherra." -- "Kirkkoherra, vai kirkkoherra. Kuka
sinulle on sanonut sen olevan kirkkoherran", tuumi Musti umpimielisenä,
sillä hän usein käytti tätä temppua, uskotellessaan minulle tietävänsä
jostakin asiasta enemmän kuin tiesikään.
"Vai et sinä tunne kirkkoherraa, ha ha ha! Kyllä sinä, Musti, toisinaan
olet tuhmansekainen; kaikkihan kirkkoherran tuntevat, ha ha ha",
nauroin minä ja pieni sydämeni hyppi ilosta, kun kerrankin olin Mustia
viisaampi.
"Vai olen minä tuhmansekainen? Muistapas, herraseni, kumpaanko meistä
Tiina kotona enemmän luottaa", lausui Musti.
Silloin oli suuni tukossa ja minä, huomaten tässä ei olevan leikin
tilaa, aloin hieroa sovintoa Mustin kanssa ja kysyin: "Kukas tuo vieras
sitten oli?"
"Kysy ihmisiltä, kaikkihan kirkkoherran tuntevat", vastasi toverini
ivallisesti.
"No, no, Musti, mitä sinä joutavia; ilmanhan minä vaan piloillani
sanoin häntä kirkkoherraksi."
"Kyllähän minä tiedän nykyisien ihmisten sanovan häntä kirkkoherraksi,
mutta vanhat olivat viisaampia; ne kutsuivat häntä maisteriksi."
"Maisteriksi, no kaikkiakin, vai maisteriksi, no kukas olisi uskonut",
päivittelin minä.
"Niin, sanos muuta", vastasi Musti taaskin peloittavan viisaana,
katsellen pitkin nenävarttansa.
"Mutta mikäs se maisteri sitten oikeastaan onkaan?" kysyin minä
pelästyneenä, sillä minä arvelin siinä olevan jotakin hirmuista.
"Jaa, sitä en minäkään oikein varmaan voi sanoa, mutta älähän pelkää,
ei siinä kuitenkaan mitään pahaa ole", lausui Musti, lohduttaen minua.
"Mutta jos se ei ole mitään häpeällistä, miksi hän ei siis ilmoita
oikeastaan olevansakin maisteri?"
Nyt rykäsi Musti mahtavasti, katsahti varovasti ympärilleen ja melkein
kuiskuttamalla lausui: "asian laita on näetsen niin, että
kirkkoherrassa on jotakin pahaa, jota kaikki pelkäävät. Jos kirkkoherra
esimerkiksi tulee taloon, pannaan lehmätkin piiloon, ja kirkkoherra se
nitistääkin vuoden pitkään monta lehmää pitäjäästä. Kirkkoherrassa on
jotakin karhumaista ja siksi hänellä onkin karhun talja rekensä
perässä. Minä pelkään kaikkia kirkon herroja, suntiosta alkaen
kirkkoherraan asti. Maisteri sitä vastaan on kaikkien lemmikki, sillä
maisterissa on jotakin hyvää, jota kaikki rakastavat."
"Silloinhan minä vasta tunnustaisinkin olevani maisteri", tuumailin
minä.
"Niin ne tekisi muutkin typeräjärkiset, vaan maisteripa onkin viisas",
vastasi Musti.
"Mikäs viisaus siinä sitten olisi?"
"Oih kuinka yksinkertainen sinä oletkin, sinulle on kaikki selitettävä
perinpohjin, ennenkuin sinä ymmärrät. Kuule siis nyt: jos maisteri
todellakin sanoisi olevansa maisteri, niin juoksisivat kaikki --
varsinkin naisväki -- hänen luonaan, ettei hän saisi rauhaa yöllä eikä
päivällä. Käsitätkö nyt?"
Minä myönsin käsittäväni, vaan kysäsin vielä: "mutta mistä ihmeestä
sinä Musti tuon kaikki tiedät?"
"Kuulehan nyt", alkoi toveri vakavasti, "niinkuin tiedät on minun
kotitaloni oikeastaan isopappila. Siellä olen ensiksi nähnyt päivän
valon. Meitä oli kaikkiaan 8 veljestä. Asuinpaikkanamme oli ison tuvan
nurkka.
"Tupaan tuli ja siitä lähti lakkaamatta miehiä, joilla oli tyhjiä
säkkejä käsivarrellaan. Toiset niistä sanoivat mitan uupuneen pari
kourallista, toiset sanoivat olleen itsellään vähän päällekkin, 'vaan',
huokasivat he, 'kaikki otti, kaikki otti'.
"Pelolla katselin säkkimies-joukkoa muutoinkin, vaan tuo salaperäinen
puhe saattoi karvani kauhistuksesta pöyhistymään ja minä nyhjäsin
äitiäni kylkeen, kysyen: 'mitä ne tarkoittivat noilla pitkillä
säkeillään?'
"'Ole vait, hupakko', murisi äitini, sillä hän ei luultavasti tahtonut
lisätä pelkoani, 'kyllä niitä saat nähdä enemmänkin, ei ne tee mitään
pahaa.'
"Minä tyynnyin, enkä enää muistanut koko asiaa, kun eräänä päivänä piika
Sike hätäisesti peittää röijynsä hihoilla pyöreät ja palleroiset
käsivartensa sanoen: 'Maisteri ja Iida-mamseli tulevat tänne. Kyllä se
tuo mamseli laverruksillaan vielä saa maisterin pauloihinsa, vaan ei
hän ansaitseisi niin kunnon miestä, sen minä sanon, vai mitä, Iisakki?'
"'Eikä miestä minkäänlaista', kuului Iisakin vastaus.
"Heti aukeni ovi. Maisterin pidellessä ovea auki ja nöyrästi kumartaessa
astui sisään Iida-mamseli. Maisteri tuli myös ja yhdessä lähenivät he
vuodettamme. Minua oikein värisytti, katsellessani Iida-mamselin
kauniisiin silmiin; ne näyttivät niin uhkaavilta.
"Hellästi otti maisteri meitä yksitellen käsiinsä ja näytteli
Iida-mamselille, joka seisoi loitompana, vasen käsi puuskassa
sarvenalla, ja joukeasti tähysteli meitä. Juolahtipa viimein
Iida-mamselin mieleen itsensäkin ottaa meitä käsiinsä, ja äkkiä tempasi
hän varomattomasti pienimmän veljeni niskasta kiinni ja sanoi: 'voi
pikku raukka!' En tiedä lieneekö hän suuttunut 'raukka'-sanasta vai
lieneekö kohteliaasti aikonut suudella Iida-mamselin kättä, sen vaan
näin että sitä se tavoitti suullansa. Tästä säikähtyneenä pudotti hän
veljeni armottomasti lattialle, sanoen: 'tuota, kun oli sormukseni
viedä.' Meillä ei vielä silloin tainnut olla hampaiden alkuakaan -- no,
no, kyllä minulla jo kuitenkin oli vankat hampaat, vaan veljelläni ei
vielä ollut alkuakaan semmoisiin.
"Iida-mamseli rinkasi kimakalla äänellä, niinkuin veljenikin, ja riensi
niinkuin pyssystä ammuttu pellolle ja maisteri kynttä kantta perässä
lohduttamaan häntä. Hetkisen kuluttua houkuttelivat he äidin pois ja
sitten tuli sisään kirkkoherra, Iida-mamseli ja maisteri. Kirkkoherra
huusi täyttä kurkkua: 'Kaikki järveen, kaikki järveen!'
"'Säkki päähän ja järveen', säesti Iida-mamseli, ainoastaan maisteri
puolusti meitä ja sai, kun saikin, heidät taipumaan siihen, että kaksi
meistä sai armon. Toinen olin minä, joka olin osannut hankkia itselleni
valkean hännän pään, toinen oli ison pappilan nykyinen Rappe, jolla on
valkea seppele kaulassa. Sitten tuli säkkimies sisään ja mätti
säkkiinsä joka ainoan, jotka tuvassa olivat, paitsi Rappea ja minua,
enkä heitä sen päivän perästä ole nähnyt, sillä ne vietiin järveen."
"Kirkkoherra, maisteri ja Iida-mamseli myöskin?" kysäsin minä
hämmästyneenä.
"Oi, et sinä ole järkevä, eihän järveen muita viety kuin veljeni. Sinä
et ole järkevä, vaan minä olen ja niin olen ollut nuoruudestani asti,
niinkuin valkea hännän päänikin osoittaa", ja sitä tarkasteli
leikkikumppanini hymyillen.
"Mutta mihinkäs kirkkoherra, maisteri ja Iida-mamseli joutuivat?"
kysäsin taaskin, tietämättä että heikompi astia olisi ensiksi pitänyt
sanoa.
"Kirkkoherra kuoli ja kuopattiin, maisteri elää ennellään, ja jos
tahdot, niin kerron mitä Iida-mamselista tiedän."
"Kerro, kerro, Musti kulta", vastasin uteliaana.
"No kuulehan. Muutamia viikkokausia sen jälkeen makasin minä käärössä
pappilan portailla, sillaikaa kuin äiti etsi velivainajiani, sillä hän
ei voinut saada päähänsä heidän jo olevan järvessä mamselin toimesta.
Minä parhaillaan tutkin, olisinko kauniimpi, jos minullakin olisi
valkea kaula, niinkuin Rapella ja Iida-mamselilla, kun yhtäkkiä reki,
kaksi hevosta edessä, tulla haihattaa minua kohden. Maisteri ja
Iida-mamseli tulivat porstuaan ja minusta näytti kuin Iida-mamseli
olisi puraissut maisteria nenään, varmaankin näin hänen valkeat
hampaansa vilahtavan hämärässä. Silloin oli reki jo joutunut portaiden
eteen. Portaille kiirehtivät maisteri ja Iida-mamseli, kirkkoherra ja
rouva Stiina -- kaikkien kirkkoherrojen rouvien nimi on Stiina. Reestä
nousi ylös mies, oikein pitkä mies, jolla oli nenän alla pitkät
virkakarvat, niinkuin minullakin, ja pienet pyöreät silmänsä hehkuivat
kuin Mirrin silmät iltasella. Miehellä oli vielä keltainen kaulapanta,
ja olkapäille oli kirjoitettu hänen omistajansa nimi. Sitten menimme
kaikki yhdessä mylläkässä etuhuoneesen, vaan sieltä ajettiin minut
keittiöön, niin etten sillä kertaa enempää saanut nähdä.
"Lieneeköhän sitten kulunut pari viikkoa, kun eräänä päivänä taas nautin
ruokalepoani salin lattialla. Siinä mietin puraisikohan Iida-mamseli
tuona iltana maisteria nenään, kun samassa astui sisään piika Sikke ja
Iida-mamseli, 'sillä siinä susi, jossa soihitetaan'. Iida-mamseli käski
Siken kutsua maisteria omaan huoneesensa, johon hän itse meni.
Silmänräpäyksen kuluttua astui maisterikin salin läpi Iida-mamselin
huoneesen, jättäen oven raolleen.
"'Mitä nyt, armaani?' kuulin maisterin lausuvan ja sitten en kuullut
mitään kotvilleen. Tuokion kuluttua astui maisteri huoneesta saliin,
horjuen ja vaaleana, jollaisena hän siitä asti aina on ollut, ja
huokasi syvään.
"Minä olin vakuutettu Iida-mamselin tällä kertaa varmaankin puraisseen
maisteria, ei nenään, vaan ehkä rintaan, sillä rintaansa maisteri
piteli; ja odotin vaan milloin säkkimies tulisi Iida-mamselia viemään.
Ei mitään säkkimiestä tullutkaan, vaan kirkkoherra tuli vieraan kanssa,
jolla oli se keltainen kaulapanta, ja rouva Stiina Iida-mamselin
kanssa, Iida-mamseli juoksi vieraan luo ja olisi tahtonut puraista
häntäkin, vaan vieras puristi häntä niin kovasti rintaansa vasten, että
purematta vieras silloin jäi.
"Sitten seuraavana iltana tuli paljo muita vieraita ja sinun isäsi tuli
myös. Sitten tuotiin minut teille, enkä Iida-mamselista muuta ole
kuullut sen perästä, vaan veli Rappe sanoi hänestä tulleen
jonkunmoisen, joka ei ole ristinä. Minun vakuutukseni on se, että
Iida-mamseli tuona iltana purasi maisteria, eikä mitään säkkimiestä
tullut; 'hau, hau, hau'; se on sama kuin: se on totinen tosi.
"Minä mietin: kummallista kuitenkin on tämän maailman meno, kun toinen
saa puraistakin, eikä siitä sen kummempaa seuraa, vaan jos toinen
yrittääkään sellaista tekemään, ei ole ainoastaan itsensä, vaan koko
suvunkin perikato käsissä.
"'Mitä sinä tuijottelet, etkö jo huomaa että hän on maisteri eikä
kirkkoherra?' kysyi Musti.
"Minä nyykäytin päätäni myöntymykseni merkiksi ja Musti lausui itseensä
tyytyväisenä: 'Siitä näet että olen yhtä viisas kuin vanhakin', vaan
silloin tuli piika Tiina meitä hakemaan kotiin. Minä kysyin häneltä:
'Mikä pappilan Iida-mamselista on tullut?'
"'Everstinna', vastasi Tiina, josta en tullut hullua viisaammaksi."