Vanhalla herralla oli paljo vieraita, joiden pyynnöstä hän istuessaan
lämpiävän uunin edessä kertoi: Muutamana kesäisenä aamuna, vähän ennen
kuin aurinko nousi -- se miekkoinen nouseekin erinomaisen kauniina
Ämmänkosken rannalla -- vähän ennen sitä oli kaupungissa äärettömän
hiljaista; koski yksinään valvoi ja olisipa melkein luullut senkin
hiukan hiljentäneen pauhuansa, ettei tarpeettomasti häiritsisi
kaupunkilaisten aamu-unta; lyhyesti: kaupungissa vallitsi vieläkin
suurempi hiljaisuus kuin tavallisesti.
Aurinko nousi ja sen ensimmäiset säteet herättivät uinuksista kauniit
metsätähdet, jotka pirteinä karistivat unen jäännöksiä seitsemästä
silmästään. Velttona kohotti sininen kissankello päätään ja kyynel
kiilsi tuon raukan kuvussa, niin vastenmielistä oli hänestä päivän
työhön ryhtyminen. Lähteen reunalla kasvavan koivun oksalla oli leivo
viettänyt yönsä ja nyt herättyään laskihe se läheiseen ruispeltoon
oikein läheltä nähdäkseen vieläkö maapallomme sinäkin päivänä oli yhtä
kaunis, kuin eilen hänen levolle ruvetessaan.
"Mutta voi minua hullua", ajatteli se, "laveammaltahan näen maailmaa,
kun kohoan ylös tuonne pilvien tasalle", ja sinne kohosikin se. --
Maailma näytti niin kauniilta, selkineen, virtoineen, kukkineen ja
pienine lehdillä hiipivine hyönteisineen, ettei pieni leivonen enää
jaksanut tunteitaan hillitä, vaan puhkesi raikkaasen riemulauluun.
Siitäkö, vaiko jostakin muusta lienee möhömahainen kahvipannukin
herännyt, sitä en tiedä, vaan se on varmaa, että aivan heti sen perästä
yhtyi sekin äänellänsä auttamaan leivoparkaa ja siten herätti
leskirouva Kivelinin sievän sisäpiian Annan, joka oli torkahtanut
istuessaan keittiön uunin vieressä. Annan liikkumisesta heräsi itse
rouvakin, joka taas nukkui viereisessä huoneessa höyhenpatjoilla, ja
yöröijy päällään rupesi hän akkunan poskessa sukimaan omia pitkiä
hiuksiaan.
"Herrainen aika! Mitä ihmettä! Anna, Anna!" olivat huudahduksia, jotka
tunkeutuivat rouvan laihahuulisesta suusta, kun hän oli sattunut
silmäilemään kaupungin ainoalle valtakadulle.
"Anna, eikös tuo ole itse herra pormestari?"
"Kyllä se on pormestari, armollinen rouva."
"Mutta mikä siihen on syynä" -- rouva Kiveliniä tahtoi ruotsi voittaa
-- "mikä siihen on syynä, että hän jo nyt on ulkona, eikähän
Schwarzwaldilainen vielä ole lyönyt viittäkään?"
"Sitä minä en tiedä, armollinen rouva."
"Mutta mikä siihen on syynä -- kuulepas Anna! Juokses nyt paikalla
raatimies ja kauppias Hongelinin luo ja kerro hänelle minulta
terveisiä, että minä käskin kysymään: mikä siihen on syynä, että herra
pormestari kello viisi minuuttia vaille viisi astui tästä ohitse?"
"Kyllä armollinen rouva", vastasi Anna. Kello viisi oli hän jo
valkoinen huivi päässä ja musliinihame päällä kauppias Hongelinin
puodin portailla. Hongelin oli juuri avannut puotinsa ja helmiletkuinen
piippu hampaissa hän nyt, nojautuen portaiden käsipuita vasten, nautti
raitista aamuilmaa.
"Hyvää huomenta herra raatimies! Armollinen rouva lähetti terveisiä ja
käski kysymään: mikä siihen on syynä, että herra pormestari juuri kello
viittä minuuttia vaille viisi kävi ohitse, armollisen rouvan akkunan
alatse?"
"Itse herra pormestari! Sitä en kuolemakseni tiedä. -- Mutta sanokaa
rouva Kivelinille terveisiä, että minä puolen tunnin kuluttua lähetän
hänelle tiedon asiasta."
Kiiruusti pisti Hongelin puotinsa kiinni ja parin minuutin kuluttua oli
hän jo juhlapuvussaan ja matkalla herra viskaalin luo.
"Hyvää huomenta, herra veli! Suo anteeksi veli, että häiritsen näin
varhain sinun aamu-untasi, mutta minä tulin vaan tiedustelemaan, mikä
siihen on syynä, että herra pormestari ummelleen kello viisi minuuttia
vaille viisi kulki itsekseen täydessä virkapuvussa leskirouva Kivelinin
akkunan alatse?"
"Herra pormestari? Ja jo kello viisi minuuttia vaille viisi? Sitä en
Jumal'avita tiedä, vaan jotakin se merkinnee; siitä on välttämättömästi
otettava selko. Jos veljellä on aikaa odottaa niin kauan, kuin ennätän
saada jotakin päälleni, niin menemme yhdessä raatimies ja kauppias
Svendelinin luo; hän varmaankin tietää jotakin tähän asiaan."
Kello viisitoista minuuttia yli viisi astuivat herrat viskaali ja
kauppias Hongelin, molemmat juhlapuvussa, raatimies ja kauppias
Svendelinin asuntoon.
"Hyvää huomenta veli Vialén, hyvää huomenta veli Hongelin! Kylläpä te
tänä aamuna olette varhain liikkeellä", lausui raatimies ja kauppias
Svendelin sisään astuvia tervehtien ja vetäsi samalla housujensa
vasemman lahkeen jalkaansa.
"Tulimme vaan kysymään", selitti viskaali, "eikö veli tietäisi mikä
siihen on syynä, että herra pormestari ummelleen kello viisitoista
minuuttia vaille viisi, täydessä virkapuvussa, kolmikulmainen hattu
päässä ja miekka vyöllä käveli juhlallisen näköisenä ja aivan yksinään
leskirouva Kivelinin akkunan alatse?"
"Herra pormestari? Siitä en, lempo vie! tiedä poloisen pölähtävää. Ypö
yksinään ja kello viisitoista minuuttia vaille viisi. Se, hiisi
vieköön, merkitsee jotakin! -- Kyllä silloin täytyy olla jotakin
merkillistä tekeillä; täytyypä niinkin. -- Ettehän vielä ole ottaneet
aamunaukkua? Hyvä, tuossa on konjakkia ja tuossa vettä; minä sill'aikaa
pistän hännystakin päälleni ja mennään sitte miehissä henkikirjuri ja
vararaatimies Villgrénin luokse; hänhän tietää kaikki maailman asiat ja
varmaan on hän tästäkin selvillä."
Kello viisikolmatta minuuttia yli viisi astuivat nuo kolme ystävää
henkikirjuri ja vararaatimies Villgrénin saliin, jossa mainittu herra,
mukavassa asennossa nojatuolissaan ja yönuttu päällänsä, parhaillaan
rouvinensa joi aamukahviaan.
"No mikäs teidät hyvät ystävät näin aikaiseen tänne ajaa ja kaikki
kolme juhlapuvussa? Tervetulleet, tervetulleet, vaikka mihin aikaan!
Tehkää hyvin ja istukaa; paina puuta Hongelin. Kuppi kahvia ei
haitanne? Selma toimitapas enemmän kuppeja tänne."
"Kiitoksia, kiitoksia!" lausuivat kaikki vieraat yhteen ääneen. -- "Me
tulimme vaan tiedustelemaan, eikö herra veli tietäisi, mikä siihen on
syynä, että herra pormestari tänä aamuna ummelleen kello viisikolmatta
minuuttia vaille viisi, täydessä virkapuvussa, kolmikolkka päässä,
miekka vyöllä, Stanislaikka ja pyhä Anna rinnassa, on itkussa suin ja
aivan itseksensä juossut kuin mieletön leskirouva Kivelinin akkunan
alatse niin, etteivät kantapäät ole jalkoja tavanneet", virkkoi
kauppias Svendelin hätäisesti.
"Mitä kummia! Herra pormestari, sanoitte te? Sepä merkillistä!
Kunniamerkit rinnassa -- ja jo niin varhain. Kyllä tässä piilee jotakin
ja siitä on meidän tavalla tai toisella ottaminen selko. Minulle hän ei
ole virkkanut sanaakaan koko asiasta, enkä minä muiltakaan ole mitään
merkillistä kuullut. Mitä ihmettä se merkinnee? -- Eiköhän raatimies ja
kelloseppä Utriainen tietäisi mitään, vai joko häneltä on kysytty? --
Vai ei; no odottakaapa hyvät ystävät, kunnes ennätän saada virkapuvun
päälleni -- parasta on olla valmiina, jos jotain tapahtuu--niin mennään
Utriaiselta tiedustelemaan. -- Selma kultaseni, pidä hetkinen vieraille
seuraa."
"Me emme olisi tienneet laisinkaan, vaikka vihollinen olisi kaupunkiin
hyökännyt", tuumaili rouva, "olipa hyvä, että te hyvät herrat tulitte
meille ilmoittamaan. Minä ja varmaan mieheni myöskin olemme koko
sydämmestämme siitä teille kiitolliset."
Regulaattori-kello Utriaisen työhuoneessa löi juuri kuutta, kun edellä
mainitut herrat avasivat oven, ja muut tiktakit ympäri seiniä yhtyivät
yksissä tuumin seuraamaan regulaattorin esimerkkiä. Tuon helinän
kestäessä huusi henkikirjuri ja vararaatimies Villgrén pienelle
oppipojalle, joka parhaillaan pienellä kellon puhdistusharjalla
kiilloitti rikkonaisia saappaitaan: "poika hoi! Missä hornassa
mestarisi on, vai joko hänkin on mennyt kaupungille kummittelemaan?"
"Ei herra henkiherra, ei hän vielä tänä päivänä ole kummitellut."
"Missä hän on, sano paikalla, lurjus -- ei tässä lemmon helinässä tahdo
omaa ääntänsäkään kuulla!"
"Hän nukkuu nyt", vastasi poika hiljaa, ikäänkuin olisi luullut
äänellään herättävänsä mestarin.
"Sinä valehtelet, hän on ahkera mies, joka ei enää kello kuuden aikaan
kiiskiä ongi", puuttui kauppias Svendelin puheesen.
"Mutta kuitenkin nukkuu hän nyt", väitti poika ja veitikkamaisesti
vilkaisi silmillään tiskin alle.
"Mene häntä herättämään sitte", sanoi kauppias Hongelin käskevällä
äänellä.
"Ei tarvitse mihinkään mennä häntä herättämään", tuumi poika yhä tiskin
alle tähystellen. "Kun hän yöllä tuli kotiin, tappeli hän rouvan kanssa
ja rouva --"
"Mitä sinä puhut sen vekkuli", ärjähti herra viskaali, "kyllä minä
sinut opetan; vai puhut sinä niin herrasväestäsi!" ja käsi ojolla
riensi hän tiskiä kohti tarttuakseen pojan pörröiseen tukkaan. Silloin,
ikäänkuin jonkun taikavoiman kautta, kohosi tiski asemiltaan ja kaatui
vasten kauhistunutta viskaalia sellaisella voimalla, että hän puoli
pyörryksissä kellahti mitään pahaa aavistamattoman henkiherran pönäkkää
vatsaa vastaan. Onneksi ei tiskillä sattunut olemaan muuta kuin yksi
nyrkinkokoinen herättäjäkello, joka lattialle kirvonneena päästi
hirmuisen tärinän. Korviaan pidellen herrat ällistyneinä katselivat
tiskin alta ylös kömpivää miestä, joka ei ollut kukaan muu kuin
kelloseppä ja raatimies Siimeon Utriainen itse.
Rouva, kuultuaan sellaisen melun työhuoneesta, riensi hirmustuneena
ovelle. Hän oli vielä aivan paljain jaloin ja ainoastaan tupihameessa
ja huusi vihaisella äänellä: "joko sinä taaskin!" -- mutta silloin
huomasi hän "huoneen olevan herroja täynnä", niinkuin hän itse
jälkeenpäin lausui tuosta merkillisestä tapauksesta räätäli Holapan
rouvalle kertoessaan.
"Mi-mi-mikä nyt on hätänä?" tuumaili kelloseppä silmiään hieroen.
Hämillään tuijottelivat herrat toisiinsa, kunnes henkikirjuri viimein
tointui niin paljo että kykeni kysymään: "täälläkö teillä onkin tapana
nukkua; me emme tienneet sitä, suokaa anteeksi?"
"Ei, kyllä minä tavallisesti nukun tuolla sisällä, -- vaan käykää hyvät
herrat sisään; minun täytyy ensin pukeutua."
"Älkää, älkää Herran tähden -- minullakaan ei ole vielä päällä", kuului
huoneesta rouvan nyyhkytyksien keskeyttämä ääni.
"Jaha, tehkää sitte niin hyvin ja istukaa täällä -- antakaa anteeksi,
vaan vaimoni ei vielä ole vaatteissaan. Minä eilen illalla istuin
kestikievarissa tuon uuden, Helsingistä tulleen räätälin luona ja me
kulautettiin totilasi toisensa perästä niin, että pääni tuntuu vähän
raskaalta vieläkin. Se on sivistynyt mies tuo räätäli, oikein hieno
mies; kyllä se Holapalta leivän lopettaa. Pormestarikin kuuluu
luvanneen tänä päivänä tulla antamaan takin mittaa tuolle uudelle
räätälille, vaikka raatihuone on nyt Holapan talossa; -- se ei liene
Holapasta mieleen, jos hän sen sattuu saamaan tietää. -- Tehkää hyvin
ja painakaa puuta, minä olen viidessä minuutissa valmis palvelemaan
herroja."
Niin sanoen riensi kelloseppä sisähuoneesen, josta rouvan nyyhkytystä
yhä kuului. -- Piika toi heti viina-karahviinin ynnä lasia ja
kohteliaasti nyykistäen sanoi rouvan pyytäneen "herrojen olemaan niin
hyviä", ja herrat todellakin olivat niin hyviä.
Pian oli mestari pukeutunut ja kun hän tuli vieraitansa hoitelemaan,
alkoi henkikirjuri: "herra Utriainen! Me olemme oikeastaan tulleet
tänne tiedustelemaan, ettekö te tietäisi mikä siihen on syynä, että
herra pormestari tänä aamuna, noin kello viisi minuuttia yli neljä,
täydessä virkapuvussa, miekka vyöllä, kolmikulmainen hattu päässä ja
pyhän Stanislain sekä pyhän Annan neljännen luokan ritariston merkit
vasemmalla puolen rintaa ja kannukset jalassa, on voivotellen ja
parkuen tavannut kadulla leskirouva Kivelinin sisäpiian Annan ja hänen
kanssaan kadonnut tietämättömiin -- vai onko heitä sittemmin nähty?"
kysyi henkiherra kääntyen muihin tovereihinsa.
Hongelin toimitti kyllä nähneensä Annaa, vaan ei herra pormestaria.
Henkikirjuri jatkoi: "me nyt oikeastaan tulimme kysymään teiltä,
tietäisittekö kenties te mikä siihen on syynä, sillä me kaikki olemme
siitä mitä suurimmassa sielun tuskassa, eikä kukaan kristitty tiedä
koko asiasta mitään. Se on kumminkin selvää, että jotakin sen täytyy
merkitä, sillä herra pormestari oli juossutkin niin kovaa, että
leskirouva Kivelin oli siihen kopinaan kesken uniensa herännyt."
"Itse herra pormestari -- nainut mies ja jo niin varhain liikkeellä,
hyi hittoja! Tietysti piilee siinä joku salaisuus, vaan minä puolestani
en tiedä siihen asiaan hölyn pölyä. -- Te sanotte, ettei kukaan tiedä
mitään, mutta selko siitä kumminkin olisi saatava, sillä kuka tietää
kuinka tärkeä asia se mahtaa olla; ja lyhyesti sanoen: minun
yksinkertainen mielipiteeni asiasta on se, että meidän raadin jäseninä
ja kaupungin porvareina on asiasta saatava aivan selvä tieto. Eiköhän
herra tohtori --"
"Ettäkö pormestari olisi tullut hulluksi? Sitä en minä usko, hän on
liian viisas sellaisiin ryhtyäkseen", keskeytti henkikirjuri talon
isännän puhetta.
"Ja paitsi sitä on herra tohtoria eilen illalla haettu Paltamoon, jossa
herra nimismies on sairastunut", tiesi viskaali.
"Mutta", jatkoi kelloseppä, "täytyyhän pormestarinnan tahi jonkun muun
siellä raatihuoneella tietää jotakin tähän asiaan, menkäämme siis
miehissä sinne; se on minun ajatukseni sekä raadin jäsenenä että
kaupungin porvarina. Minä pistäydyn vaan muuttamassa toisen takin ja
olen valmis seuraamaan herroja."
Nyt vihdoinkin oli rouva Utriaiskakin ennättänyt saada vaatteet
päällensä ja tuli tervehtimään vieraita. "Voi hyvä isä!" huudahti hän
katsoessaan ulos akkunasta, sillä koko katu niin pitkälle kuin silmä
kantoi -- rouva Utriaiska oli lyhytnäköinen -- koko katu oli ihmisiä
täynnä.
Leskirouva Kivelinistä oli nimittäin tuo puoli tuntia tuntunut pitkältä
ja hän oli lähtenyt hankkimaan tietoja räätäli Holapan rouvalta. Tämä
ei tiennyt koko asiasta mitään ja yks'kaks' olivat molemmat valmiit
menemään Kolströmin Regiinan luo. Hän oli tosin kahvia juodessaan
nähnyt viskaali Vialénin ja kauppias Hongelinin juhlapuvussa astuvan
ohitse, vaan ei tiennyt sen enempää ja oli juuri menemässä
Savanderskalta kysymään asiaa. Yhdessä lähtivät he nyt kaikki
Savanderskan luo.
Savanderska, istuessaan avonaisen akkunan vieressä, oli taas nähnyt
viskaalin, Hongelinin, Svendelinin, henkikirjuri Villgrénin ja paljo
muita herroja, kaikki juhlapuvussa, menevän kelloseppä Utriaisen
työhuoneesen ja tuli jo portailla vieraitansa vastaan, sillä hänellä
oli aikomus mennä Kandelinskalta kyselemään "mitä tuo herrojen paljous
merkitsi?"
"Ja itse herra pormestari astui jo tänä aamuna varhain meidän akkunamme
alatse", säesti leskirouva Kivelin.
Vieraat tekivät kokonaisen käännöksen ja niin mentiin Kandelinskan luo.
Regiina Kolström kyllä teki alussa esteitä, sillä Kandelinska oli
puhunut hänen juovan sikurikahvia, joka ei ollut totta, vaan hänkin
lopulta seurasi toisia.
Kandelinskan nisupuotiin oli äsken "vähissä hengin" juossut kelloseppä
Utriaisen Karoliina ja kertonut Utriaisen viime yönä lyöneen rouvaansa
halolla päähän ja "nyt tänä aamuna oli herra pormestari nähty kadulla
puhelevan tuon kauniin Kivelinskan Annan kanssa."
"Herrainen aika, sitä en olisi kuolemakseni tiennyt", huudahti
leskirouva Kivelin käyden kalman kalpeaksi.
"Sitte", jatkoi Kandelinska, "sanoi Karoliina heille tulleen paljon
vieraita, kaupungin herroja ja muita tuntemattomiakin. Ne olivat siellä
juoneet ja elämöineet, kunnes viimein rupesivat tappelemaan, ja
Utriaiska parka oli koko ajan sydän sylissä istunut kamarinsa nurkassa
ja itkenyt niin katkerasti, ettei ollut tahtonut vaatteitakaan
päällensä saada. Vahingossa kuuluu viskaali tuossa tappelun metakassa
lyöneen kellosepän vasaralla henkiherraa keskelle vatsaa niin pahasti,
että henki on vaarassa. Minä lähden paikalla, kun kengän rihmani saan
kiinni, lohduttamaan Selma-parkaa, joka tuskin vielä tiennee koko
asiasta mitään."
"Mitäs tohtori on sanonut", uteli Regiina Kolström, joka oli vanha
piika, ja niinkuin koko kaupunki tiesi, tohtoriin vähän rakastunut.
"Tohtori on jo illalla viety Paltamoon nimismies Kelanin luo; ettekö te
vielä sitäkään tiedä", sanoi Savanderska hiukan halveksivasti
Regiinalle.
"Voi kuitenkin, voi kuitenkin", valitteli Regiina, "jos Edvard edes
olisi kotona, niin ei Villgrén varmaankaan kuolisi -- -- ja hänenkin
nyt piti sattua pois!"
Yhdessä mentiin nyt "Selma-parkaa" lohduttamaan. Paljo ihmisiä
tavattiin kadulla, joille kerrottiin mitä tiettiin ja jotka taas
kertoivat mitä he tiesivät.
Niinpä tiesi Olinska pormestarin parhaillaan olevan Kivelinskan Annan
kanssa pakomatkalla Ruotsiin, "vaan älkää Jumalan luomat sanoko minun
sitä kertoneen", lisäsi hän.
Selma Villgrén saatiin seuraan ja itkien, valitellen astui tuo
rouvaparvi lisäämään sitä joukkoa, joka jo ennestään seisoi kelloseppä
Utriaisen talon ympärillä. Sen joukon puheissa oli jo noin kymmenkunta
henkeä murhattu silloin kuin nikkari Kempas saapui paikalle. Hän kysyi
kovalla äänellä: "mikä siihen on syynä, että kaikki ihmiset juoksevat
tänne kuin hullut?"
Silloin avautui Utriaisen työhuoneen ovi ja kadulle ilmestyivät herrat
raatimiehet viisaan, miettivän näköisenä jokainen ja kaikki
juhlapuvussa. Ei milloinkaan ennen oltu kaupungin kadulla nähty
sellaista saattojoukkoa kuin se oli, joka raatimiesten perässä kulki.
Siinä oli naisia silkkihameissa, toisia yöröijyissä, muutamilla oli
toisessa jalassa tohveli, toisessa kenkä ja moni oli avojaloinkin.
Puolialastomia kaiken ikäisiä lapsia, sekä poikia että tyttöjä,
puikkelehti aikuisten seassa. Joukkoa oli sangen paljo, sillä kotiin ei
ollut jäänyt paljo ketään muita kuin viisi kapalolasta ja nikkari
Kemppaan äiti.
Kun seurue oli saapunut Savanderin talon kohdalle, nähtiin kaksi
kapalolastakin yhtyvän joukon jatkoksi -- kaupungissa oli kaikkiaan
seitsemän siihen luokkaan kuuluvaa henkilöä -- ja kolmas osa koko
kaupungin asukasluvusta oli jo naisten puheissa silloin tapettu. Jos
silloin, kun saavuttiin raatihuoneen eteen, isolle torille, joku olisi
kirjaan pannut kaikki ne henkilöt, jotka joukon puheissa olivat
kärsineet suurempia tahi pienempiä ruumiillisia vammoja, niin ei koko
Kajaaniin olisi jäänyt terveeksi yhtään sielua, paitsi jo ennen
mainitun Kemppaan äiti, sillä hän oli kuollut pari päivää ennen,
vaikkei vielä haudattu.
Henkikirjuri Villgrén valittiin yksimielisesti lähetyskunnaksi, jonka
piti kansalle tuoda tarkka tieto siitä, "mikä on syynä kaikkeen tähän
ihmeelliseen menoon", sanoi Kempas niin kovalla äänellä, että Selma
Villgrénin oikea korva meni lumpeen. Henkikirjuri meni. Hän tapasi
portailla rouva pormestarinnan, joka kyyneleet silmissä kertoi tänä
kirottuna päivänä saaneensa kuulla asioita, joita hän ei koskaan
unhottaisi. -- Henkikirjuri tapasi itse pormestarinkin, vaan mitä hän
siltä oli saanut tietää, sitä hän ei koskaan ilmaissut Selmallensakaan.
Pormestari itse astui heti kansajoukon eteen ja lausui juhlallisesti:
"jollette te jok'ikinen kynsi nyt paikalla korjaa täältä luitanne, niin
minä näytän teille millä oikeudella te teette kapinan ja kokoonnutte
häiritsemään kaupungin rauhaa. Sanalla sanoen minä tuotan Oulusta
kasakkia."
Hongelin ja Svendelin seisoivat häntä lähinnä ja edellinen lausui hyvän
kaupan toivossa: "herra pormestari, ei teidän tarvitse Oulusta asti
niitä tuottaa, sillä minä myyn Rettigin kasakkia markka neljäkymmentä
penniä naula, eikä sitä helpommalla oululaistenkaan kannata antaa,
sillä minä tuotan kaikki tupakat, paitsi punaruusun, suoraan Turusta."
Svendelin sanoi: "minä annan teille herra pormestari Helsingin kasakkia
tehtaan hintaan tahi, jos summissa ostatte, voin vielä antaa kymmenen
prosenttia hinnan alennustakin."
Vanha herra vaikeni, otti korilon ja kohensi kekäleitä.
Muuan vieraista kysyi: "mutta mikäs siihen sitte oikeastaan oli syynä,
siihen pormestarin niin varhaiseen liikkeelläoloon?"
"Mistä minä sen tietäisin, eihän pormestari sitä sanonut."
"Te ette siis tiedä mitään muuta koko asiasta?"
"Tiedänpä niinkin. Minä tiedän, että sinä päivänä syötiin kaupungissa
aamiainen kahta tuntia myöhemmin kuin tavallisesti, ja että pormestari
heti sen jälkeen sai uuden virkapuvun, ja vielä senkin, että Selma
Villgrén ei miehensä sanonut enää häntä rakastavan, vaan pitävän
salaisuuksia, joita ei ennen 'meidän välillä ollut nimeksikään', sanoi
hän."