Pekka Kilpeläisen mökki oli rakennettu aivan lähelle isoa Rimpisuota,
joka hetteisestä povestaan puhalteli jäädyttävää hallaa lavealle
ympäristöön -- niin ainakin sanottiin niillä seuduin. Ihmekö siis, jos
suurena nälkävuonna 1867 pakkanen oli puhtaaksi pannut Pekankin kaikki
sekä syys- että suvi-touot, sillä tekihän se silloin tuhojaan
kaikkiaalla, vieden monessa kohden koko vuodentuloksen, ja vapautti
siten viljelijän kaikista puimapuuhista. Petäjän kuorta pureskellen oli
Pekka kumminkin saanut perheensä eheänä yli ankaran talven, ja
kauniisti vihoitti hänen isohko ruishuuhtansa Keinuvaaran
päivärinteellä. Asian tuntijat arvelivat tuosta huuhdasta lähtevän
vähintäänkin viisitoista tynnöriä viljaa, "jos vaan hallalta säästyy";
-- niin hyvin oli Herra sinä vuonna siunannut Pekan työn.
Vihantana vielä kuitenkin oli Pekan viljavainio silloin, kuin hänen
emäntänsä, koko tienoossa hyväsävyiseksi tunnettu eukko Anna-Mari,
ilmoitti miehellensä jotakin, lopettaen ilmoituksensa lausumalla: "niin
minä ajattelin, jotta jos sinä menisit kirkolle ja pappilasta pyytäisit
hiukan joko jyviä tahi jauhoja lainaksi; niin saisin minä sairaana
ollessani syödä selvää leipää."
Mielellään ei Pekka tosin olisi velkoihin ruvennut, varsinkaan näin
uutisen rinnassa, vaan kuitenkin mietti hän: "teukko on oikeassa. Hän
ei sitte viime kesän enempää kuin me muutkaan ole saanut selvää leipää
edes nähdäkään, on vaan täytynyt pettua peiputtaa; eikähän rukiinen
leipä liene kovin ylellistä herkkua saunaruoaksi." Ja niin hän lähti,
kun lähtikin, pastorin puheille.
Varsin mielellään pastori antoikin Pekalle viisi leiviskää jauhoja,
vaikkei hän niin paljoa pyytänytkään; sillä Pekka oli tunnettu
ahkeraksi ja rehelliseksi mieheksi. Tyytyväisenä hän nyt kantoikin
jauhosäkkiä kotiansa kohden, tuumaillen matkalla itsekseen, että hän
kyllä, "jos Jumala suo", ennättää Pertun päiväksi puida rukiinsa ja
saada velkansa suoritetuksi, niinkuin puhe oli ollut; "ja sitte sitä
taas saa olla huolettomana, kun on velaton mies", lisäsi hän
puoliääneen. Kovin väsyksissä hän oli kotiin saapuessaan, sillä taakka
yhdessä heinäkuun paahtavan auringon kanssa oli tehnyt parastansa,
saadakseen hien virtana valumaan kantajansa otsalta, ja oivallisesti
onnistunutkin tuossa aikeessaan. Pian unehtui kuitenkin Pekalta
väsymys, kun hän avatessaan pirttinsä ovea huomasi kätkyeesen
ilmestyneen pari pienoista päätä.
"No, Anna-Mari! Sukkelaanpa sinä asiasi suoritit ja oikeinhan tällä
kertaa lahjoitit kaksi työmiestä taloon, sillä luultavasti ne nyt ovat
poikia?"
"Kuinkas muutoin", ehätti Keinuvaaran vanha Leena sanomaan, "ja kuinka
ne sitten vielä ovat ihan sinun näköisiäsi!"
Totta on etteivät kaksoset olleet juuri kenenkään paitsi toistensa
näköisiä, vaan kuitenkin näkyi heidän isänsä oikein sydämensä pohjasta
iloitsevan niistä, niinkuin hyvin sopi arvatakin, koska hänellä ei
ennestään ollut yhtään miespuolista perillistä. Pekka näki vanhan
"tuudun" liian ahtaaksi kahdelle noin rotevalle pojalle ja sillä aikaa
kuin Leena, Anna-Marin äitikummi, lähemmin kertoi kuinka hän,
"juurikuin käsketty", oli sattunut tulemaan ristityttärensä avuksi,
valitsi hän orsilta kuivia, kätkyeksi soveliaita lautoja.
Silloin tällöin työtänsä keskeyttäen, katseli isä hymysuin
rauhallisesti lepääviä lapsukaisiaan ja onnellisen äidin kasvot
heijastivat samaa, kentiesi vieläkin syvällisempää iloa. Se ja vielä
toinenkin päivä kului tyynesti ja hiljaisesti loppuun. Vanha Leena pani
taikinan juuren, leipoi selvää leipää ja katsoi muutoinkin taloutta.
Vieläpä jäi hänelle aikaa hoidella sekä lapsia että sairastakin, jossa
toimessa hän, niinkuin yleiseen tunnustettiin, olikin erittäin taitava.
Sanalla sanoen, Rimpisuon mökissä olivat kaikki muut iloisia ja
tyytyväisiä, paitsi pieni Anni, kaksoisten nuorempi sisar. Tämä oli
alussa veljiensä syntymisestä vähän nyreissään, koska hänen nyt täytyi
muuttaa asuinsijansa tuosta rakkaasta kätkyestä vanhemman siskonsa
sänkyyn. Vähitellen viihtyi toki hankin, kun sai leikkiä hopeaisella
rintakoristeella, joka aikoinaan oli kuulunut hänen äitinsä
kihlakalujen joukkoon ja johon oli taidokkaasti piirretty kirjaimet
I.H.S. Rupesipa Anni jo katselemaan pikku veljiään melkein yhtä
ystävällisillä silmillä kuin uunin korvalla kehräävää harmaata
kissanpoikastakin. Kuitenkaan ei hän näitä, niinkuin vikisevää
mirriparkaa, lakkaamatta tahtonut kuljetella ympäri huonetta, vaikka ne
kyllä, hänen mielestään, olivat tähän maailmaan tulleet ainoastaan
hänen leikkikaluikseen.
Mutta maan päällä ei ole koskaan pysyväistä onnea; sen sai Pekkakin
ennen pitkää havaita. Äiti tuli päivä päivältä heikommaksi, vaikka
hänen nyt, kun sai syödä selvää leipää, Leena-muorin arvelun mukaan,
olisi päinvastoin pitänyt "kostua". Sitä mukaa kuin äiti heikkoni,
kävivät kaksoisetkin yhä enemmän ja enemmän kärtyisiksi,
pahajuonisemmiksi; ja tuskinpa olivat he viikkokauden ajan ehtineet
maistella elämää, kun Pekka jo sai kuivista laudoistaan ruveta
valmistamaan toisenlaista kehtoa, jossa heidät laskettaisiin maan
poveen.
Äiti oli liiaksi heikko kantamaan niin suurta surua ja eräänä iltana,
yökasteen nurmeen kohotessa, hän värähtelevällä äänellä lausui
miehelleen: "minä tunnen tämän yön olevan viimeiseni. Käske Mari ja
pieni Anni tänne, että siunaan heitä ennen lähtöäni."
Kun aurinko aamulla nousi vuorten takaa, valaisivat sen ensi säteet
Anna-Marin rauhallisia, vaan kalman kalpeita kasvoja; eikä paljoa
enempää verta näyttänyt olevan vaimovainajansa kylmää kättä puristavan
Pekankaan poskipäillä. Mari, vanhin tyttö, joka jo ymmärsi mitä hän nyt
oli kadottanut, itkeä nyyhkytti hiljakseen pankolla ja Leena-muori,
hilliten omia kyyneliään, koetti virsikirja kädessään parhaan taitonsa
mukaan lohduttaa tyttöparkaa. Kuolinvirteen herännyt pieni Annikin,
enemmän seuran vuoksi kuin todellisesta surusta, yhtyi vuodattamaan
kyyneliään yhdessä sisarensa kanssa; vaan hänen huolensa haihtui pian,
kun hän sai pikku mirrin siliteltäväkseen, niin että hän jo hetkisen
kuluttua mirrineen jatkoi viatonta untansa.
Varhain seuraavan sunnuntain aamuna vanha Rusko, surullisena pitäen
päätänsä alhaalla, ikäänkuin olisi tietänyt mitä kuormansa sisälsi,
veti nuo kolme ruumista kirkon kiviaidan viereen, ja vakavana,
synkeämielisenä käveli Pekka perässä. Keinuvaaran vanha Leena lasten
kanssa oli saattoväkenä ja hän milloin kantoi pientä Annia
käsivarrellaan, milloin talutti häntä kädestä, lörpötellen lapselle
kaikenlaista tämän äitivainajasta. Hän kertoi jo vuosikymmeniä sitten
aavistaneensa, ett'ei Anna-Mari, vaikka hän olikin hyvä "kuin Herran
enkeli", tulisi pitkä-ikäiseksi, "kun hän ristittäessä porasi niin
hirmuisesti". -- Vielä puheli muori yhtä ja toista kuolemasta,
ylösnousemisesta ja minkä mistäkin, josta puheesta lapsi ymmärsi yhtä
vähän kuin kärryissä kuljetettavat kuolleetkaan. Sitä tarkemmin seurasi
Mari, vanhempi orpo, eukon kertomusta, ja tuon tuostakin vettyi tytön
silmä, kun hän näki miten kirkas vesihelmi toisensa perästä pihahti
muorin silmästä hänen ryppyisille poskilleen.
Kirkonmenojen päätyttyä ja ruumisten tultua hautaan olivat kaikki
kirkkomiehet jättäneet kirkon lähitienoot ja äskeinen väen kihinä niin
hiljentynyt, että tuulen vienoinen henkäys oli ainoa liikkuja
kirkkotarhassa, sillä vaimovainajansa haudalla seisova Pekka oli
liikkumattomana kuin kivi ja tuijotti silmiään rävähdyttämättä vasta
täytettyyn hautaan.
Mitä kaikkea Pekka tuona katkerana hetkenä ajatteli, ei hän oikein
itsekään tiennyt; raskas paino vaan tuntui ahdistavan hänen rintaansa.
Siinä seisoi hän kauan ja hänen silmiensä ohitse kävivät kaikki entiset
elämänsä päivät. Jotkut niistä hymyilevinä punaposkisina keijukaisina
tepsuttelivat; toiset taas kärsivän näköisinä, puutteesta vaaleina,
vaan kuitenkin tyytyväisyydestä loistavilla kasvoilla hiipivät siinä;
mutta viimein eräs hirviö, puolison kuolinpäivä, kammottavana haamuna
rautakourillaan likisti häntä. Silloin huokasi hän syvään ja kolkosti
puhkesi lausumaan: "oi hauta, mikset minuakin kohtuusi sulkenut?"
Tähän heräsi isänsä sylissä levännyt pieni Annikin ja pudotti kädestään
äitivainajaltaan perimänsä rintakoristeen, jossa oli ne kolme kirjainta
I.H.S. ja jota Anni ei millään muotoa ollut suostunut kotiin jättämään.
Pekka otti koristeen maasta ylös, ja silloin yht'äkkiä kirkastuivat
hänen kasvonsa. Huoli haihtui ja melkeinpä iloisena hän jätti haudan
tietäen nyt, ettei tuo pimeä hauta kätkenytkään hänen rakkaitaan, vaan
ne nyt olivat oikeassa kodossaan, paremmassa maassa. Hyräillen värssyä:
"Mun sielun ruumiin' omas on,
Its' Herra armas tiedät tuon;
Siis omas ota huomahas,
En joukkoo julman pelkää taas",
lähti hän kylään Leena-muorin ja Marin luo; sillä nuo äänettömät
kirjaimet I.H.S., joilla tarkoitetaan: _Jesus hominum salvator_, olivat
häntä lohduttaneet. Usein oli hän ennenkin koettanut niiden merkitystä
selittää, vaan aina turhaan. Nyt päätti hän niiden merkitsevän:
_Jeesushan heidät sai_, ja jotakin sinne päin ne todella
merkinnevätkin.