Lapsena kuulin useampia kertoja mainittavan nimeä: Uuron Kössi. Ihmiset
yleensä eivät pitäneet häntä oikein viisaana. Minä en muistaakseni
ollut koskaan nähnyt sitä miestä, enkä hänen kanssaan siis ollut
persoonallisesti tuttukaan. Uuron Kössin viisaus tahi hulluus eivät
myöskään liikuttaneet minua hituistakaan, niin että meillä oli
toistemme kanssa tekemistä niin vähän kuin suinkin. Minulla ei edes
ollut pienintäkään käsitystä hänen ulkomuodostaankaan, vaikka lapset
tavallisesti ajatuksissaan luovat jonkunlaisen kuvan siitä henkilöstä
tahi asiasta, josta usein kuulevat puhuttavan.
Uuron Kössi oli siis minulle ihan vieras olento. Kohtalomme satutti
meidät kuitenkin kerran yhteen ja siitä päivin säilytti Uuron Kössi
minut tuoreessa muistissa. Sattui näet niin, että muutamana
Juhannus-aamuna -- silloin olin juuri päässyt lukioon -- päätin olla
sangen jalomielinen. Tässä jalomielisyyteni puuskassa ajattelin:
nyt lähden jalkaisin kirkkoon, että piika Maijakin kerran sopii
hevoskyytiin. Muistelen myöskin, että ajatuksissani kuvailin siten
suovani kirkkomiehille hyvän tilaisuuden ihailla uutta, kiiltonappista
univormuani, jonka loistetta minun kärryissä istuessani ainoastaan
vilahdukselta olisivat nähneet. Niin suoriuduin tielle. Aamu-aurinko
paistaa hellitteli täydeltä terältä. Mäkisellä maantiellä lainehti
kirjava kirkkomiesjoukko. Tuolla nousi mäkirinnettä maalatut
vieteri-kärryt, joissa istui mahtava talonisäntä puettuna uuteen
verkatakkiin. Täällä kiirehti köyhä mökkiläinen laihaa hevostansa
hölkkäraviin, etteivät häntäkään kirkosta jättäisi. Joutomiehet
verkalleen astua lörkyttelivät puhallellen piippu-nysistään paksuja
palturisavuja ilmaan. Vakava patalakkinen kerettiläinen näytti
ikäänkuin kadehtien katselevan noita solakoita nuoria miehiä, jotka
kokkapuheillaan tuon tuostakin saattoivat naurun kajahtamaan tyttöjen
suusta. Silloin rypistyi kerettiläisen nenä, vaan ripein askelin riensi
nuorten joukko eteenpäin, tytöt kantaen käsivarrellaan kirkkoröijyjään
ja mustia kenkiään, pojat myöskin paitahihasillaan. Joskus katkesi
kirkkomiesten jono, vaan kuta lähemmäksi kirkkoa tultiin, sitä
tiheämmäksi kävi joukkokin. Pitkän-mäen seuduilta aina kirkolle asti
alkoi tien vieressä vähän väliä näkyä pieniä tyttöparvia. Muuan veti
jalkaansa puhtaat pumpuli-sukat, toinen oli jo ehtinyt pitemmälle ja
pani jo kengänrihmojaan kiinni. Ritolammin rannat olivat täynnä
pyöreävartaloisia tytön-tylleröitä, jotka joko huuhtelivat hikeä
päivettyneiltä poskusiltaan tahi tiheillä luukammoilla sukivat kesäisen
auringon vaalentamia kähäriään. Moni tyttö-hupakko salavihkaa kysyi
myöskin pyöreältä taskupeililtä neuvoa, miten pää on pidettävä kirkkoon
astuttaessa ja miten on hymyiltävä sille ja miten sille. Siellä täällä
tien vieressä laitteli joku vanha muori aamiaista silmäterälleen,
lapsensa lapselle, leikaten aika viipaleita eväsrieskasta, jolle sitte
näin Juhannuksen kunniaksi levitti omasta mielestään oikein paksulta
kaunista, punakeltaista kesävoita.
Sanalla sanoen siinä oli kaunis kesäinen taulu edessäni, mutta vahinko
vaan, etten sitä joutanut oikein tarkastelemaan, sillä minua tuntui
ikäänkuin hiukkasen hävettävän, kun huomasin kaikkein ihmisten huomion
olevan kiintyneenä kauniisen univormuuni. Mielelläni suostuinkin
sentähden loppu-matkaksi nousemaan Kankaalan Pekan kärryihin, joka
kohteliaasti tarjosi minulle sijan sievän sisarensa Leenan vieressä.
Kirkolle ei ollut enempää enää kuin yhden virstan matka, vaan kuitenkin
ajaa suhautti Pekka monen hevosmiehen ohitse, sillä niinkuin yleiseen
tiettiin, oli hänen "Lintunsa" pitäjän parhaita juoksijoita.
Jalka-miehiä sivusimme tusinoittain, joista kumminkin ainoastaan yksi
veti huomioni puoleensa. Hän oli pienenläntä, kumarahartiainen vanhus,
jonka hopeanharmaat tai valkoiset hiukset pitkinä suortuvina valuivat
alas hartioille. Hänellä oli päällään pitkä, saristunut, sininen takki,
vyötetty keskeltä lianharmaalla villavyöllä. Kädessään piti vanhus
paksuröhmyistä käsnäkeppiä. Hänen kasvonsa olivat, niin paljon kuin
niitä ennätin nähdä, ryppyiset ja syvä-juonteiset.
"Mikä kesän märäntö tuo on?" kysäsin minä.
"Onpahan muuan vanha työmies Uuron kylästä", vastasi Pekka.
"Kummallisessa puvussa hän käypi; hänessä taitaa olla vilutauti."
"Eikö mitä, terve hän on kuin lampaan vuona, mutta hän muutoin vaan käy
turkissa kesät, talvet."
"Sepä kummallinen mies on", tuumailin minä.
"Kyllä hän toimastaankin on kummallinen", myönsi Leena ujosti, "mutta
hän ei taida olla oikein viisas."
"Mikä hänen nimensä on?" kysäsin taaskin; en niin paljo
uteliaisuudesta, tahdoinhan vaan sanoa jotakin, saadakseni tuon kauniin
vieruskumppanini yhtymään pitempiin puheisin kanssani.
"No, en minä hänen oikeata nimeänsä muista, mutta Uuron Kössiksi häntä
kylän kesken kutsutaan."
"Vai niin, vai hän se nyt olikin Uuron Kössi, olen minäkin hänestä
kuullut", vastasin minä, mutta silloin jo olimme kirkkomäen alla. Pekan
kortteeritalo oli vähän syrjässä, jonka vuoksi minä tässä, kiitettyäni
kyydistä, erosin heistä ja läksin hautausmaalle hautakirjoituksia
lukemaan. Yhden ja toisen vanhan tuttavani oli Tuoni talven kuluessa
korjannut ja pienet puuristit osoittivat eläville paikkaa, jossa heidän
ruumiinsa mätänivät. Täällä lepäsivät kaikki, rikkaat ja köyhät,
hyvässä sovussa rinnakkain, eikä toisella ollut parempi kuin
toisellakaan; tomuksi täytyi kaikkein tulla.
Vähitellen keräytyi kirkon ympärille väkeä. Jo näin Uuron Kössinkin
kiirehtivän Herran huoneesen. Mutta hänpä ei mennytkään sinne sisälle,
vaan istahti portaille ja otti lakki-kulunsa käteensä. Silloin tällöin
heitti siihen joku kirkkoon menijä kopekan tai puolen, vaan suurta
summaa noista almuista ei näyttänyt karttuvan. Tuleepa tuossa verkaan
puettu pikku poikanulikka, joka mielestään näytti olevan jotakin. Hän
keikuttelee päätään, ottaa liivinsä taskusta kellon, katsoo siihen ja
näyttää olevan hyvin olevinaan. Jopa huomaa tuo pikku narri Kössinkin.
Silloin ottaa hän nyrkinkokoisen mukula-kiven ja lähenee kerjäläistä.
Ihmiset väistyvät tämän pienen keikarin tieltä ja kivi lentää Kössin
lakkiin. Ympärillä seisova joukko rähähtää kohti kulkkuaan nauramaan,
ikäänkuin pojan käytös olisi ollut sekä sopiva että sukkela.
En tiedä suututtiko pojan kelvoton teko, vaiko joukon hyväksyminen
minua enemmän; mutta jos olisin ilennyt, olisin minä ruvennut poikaa
kurittamaan, sillä Kössi itse ei näkynyt koko asiasta olevan
milläänkään. Heittihän vaan tyynesti kiven pois ja kysäsi hiljaisesti:
"kuka tuo kiven heittäjä oli?"
Joukko häpesi vähän käytöstään, kun ei Kössi noussutkaan raivoon,
niinkuin se oli luullut, ja eräs joukosta vastasi: "se on Aholan Heikki
Yl'kylästä". Kössi silmäsi poikaa ja siinä ilmestyi enemmän sääliä kuin
suuttumusta. Silloin kajahti kirkon kellot. Se oli merkki, että papit
saapuivat jo paikalle, ja ihmiset hälvenivät kirkkoon. Minä ajattelin:
"kummallinen miespä todellakin tuo Uuron Kössi on!" ja aloin nousta
portaita myöten kirkkoon.
Kerjäläinen ojensi minullekin lakkiansa, johon minä melkein
ehdottomasti heitin ainoan rahani, hopearuplan.
"Kiitoksia, nuori herra", lausui vanhus liikutuksesta värähtelevällä
äänellä. Hän tarttui käteeni, puristi sitä kovasti; katsoi hetkisen
hyvin kummallisesti silmiini. Hänen silmänsä näyttivät hehkuvan ilosta.
Vielä kerran avasi hän suunsa ja kuiskasi: "kiitoksia! Nyt se on
täytetty!" Näitä sanoja ei hän näyttänyt lausuvan minulle, vaan
jollekin muulle.
Kirkossa asettauduin tavalliselle paikalleni. Kössi riensi myöskin heti
sisään. Suorempana entistään astui hän halki kirkon ja laskihe alttarin
eteen, käytävän suuhun polvilleen. Hänellä kuului tavallisesti ennen
olleen tapana istua penkissä, vaan nyt hän oli koko Jumalan palveluksen
ajan polvillaan käytävällä. Kaikki kirkossa olijat näyttivät pelkäävän
hänen tänään tekevän jonkun häiriön. Satoja silmäpareja oli lakkaamatta
kääntyneinä Kössin puoleen, vaan hän oli niin vajonnut hartauteensa,
ettei huomannut mitään mitä ympärillä tapahtui. Kyyneleitä vuoti Kössin
silmistä ja pari kertaa ojensi hän silloin kätensä taivaasen päin, kun
saarnamies kehotti seurakuntaa kiittämään Jumalaa kaikesta siitä
hyvästä, jolla Hän taas maatamme oli siunannut. Sinä Juhannuksena oli
epäilemättä Uuron Kössi hartain kristitty kotipitäjääni kirkossa.
Jälkeenpäin sain kuulla jo Kössin parikymmentä vuotta, jollei
enemmänkin, joka sunnuntai- ja juhla-päivä istuneen kotipitäjääni
kirkon portailla kirkkomiehiltä rahaa kerjäämässä. Kankaalan Pekka
arveli, ettei Kössi ollut niin köyhä kuin hän näytti, sillä hän
kaikista töistään otti aina maksun rahana, vaan ei kukaan ollut nähnyt
hänen mitään rahalla maksavan. Minä olin alkanut pitää tuosta
kummallisesta kerjäläisestä, mutta nyt kaduin, että olin antanut niin
paljon sen mammonan orjan ahneuden tyydyttämiseksi. Uteliaana menin
sinä kesänä aina samasta ovesta kirkkoon, sillä ainoastaan sillä ovella
kuului Kössi kerjäävän, eikä koskaan muualla. Kössiä ei enää koskaan
nähty almua anomassa, paikkansa kirkossa ei milloinkaan ollut tyhjänä.
Sitä ihmettelivät kaikki, vaan ei kukaan tiennyt, mikä Kössin ahneuden
oli tyydyttänyt.
Joku tuntematon hyväntekijä oli muistanut kotipitäjätäni
suuriarvoisella lahjalla. Provasti oli näet saanut suuren rahasumman
sitä varten, että niillä rahoilla perustettaisiin pitäjään lapsille
koulu, jossa nuorisolle opetettaisiin "kristillisyyttä ja hyviä
tapoja". Mitään lähempiä määräyksiä ei lahjoittaja ollut tehnyt, paitsi
sitä, että eräs Heikki Ahonen Ylikylästä saisi siinä koulussa
maksuttoman opetuksen. Tästä päättivät kaikki ihmiset, että
lahjoituksen oli tehnyt tuo paikkakunnassa rikkaudestaan tunnettu
Ylikylän Ahonen, jolle puoli pitäjästä oli velassa. Kummako siis, jos
seuraavana kesänä kiitolliset seurakuntalaiset oikein miehissä
keräytyivät viimeiseen lepo-kammioon saattamaan rusthollari Heikki
Ahosta. Minäkin olin haudalla. -- Samana päivänä haudattiin myös Uuron
Kössi. Hänet pantiin yhteiseen eli niin sanottuun rahvaan hautaan.
Kaikki ihmiset ihmettelivät, miksi provasti hautautti Uuron Kössin
oikein koululla. Minäkin olin kantajana, sillä provasti sanoi niin
olleen Kössin tahdon. Eukot tuumailivat: "Kunniallapahan Kössikin
hautaan pääsi, vaikka hän ei ollut oikein viisas."
Pitäjään miehet miettivät yhteisillä varoilla hankkia hautakiven Heikki
Ahosen haudalle, vaan provasti epäsi ja sanoi: "Ei se ollut Ahonen,
joka teille koulun hankki, vaan sen teitte itse, vaikk'ette sitä
tienneet, sillä asiamiestänne ette pitäneet oikein viisaana."
Minä en myöskään tahdo väittää hänen olleen "oikein viisaan", mutta sen
kumminkin sanon, että löytyy maailmassa monta paljo hullumpaa viisasta.