"No, huutaako hän, kirooko hän, tuliko hän yksin kotiin?" kyseli
vanhus.
Minä, iloisena, kun taaskin käsitin hänen kysymyksensä, toimitin: "ei,
Pollen kanssa ne tulivat yhdessä;" ensimmäiset kysymykset jäivät
vastaamatta.
"Mitä, Pollen kanssa, kukas se Polle sitte on?"
"Se on -- se on se meidän Polle."
"Sinä olet hupsu, tyttö parka; kummako se, kummako se, hän pieksää
lapsiraukkansa vielä kuolijaaksi", ja hän otti pöytälaatikostansa ison
hopearahan ja lisäsi: "pidä sinä itse tämä tahi anna pikemmin
äidillesi, vaan älä suinkaan näytä isällesi."
Tuosta puheesta en taaskaan ymmärtänyt mitään, sillä eihän minulla enää
ollutkaan äitiä, vaan kuitenkin tyytyväisenä hopearahaani lähdin,
kengät kainalossa, tallustamaan kotiani kohti.
Siellä aivan oikein ilmoitin vanhan herran itsensä luvanneen tulla
paikalla ja jo ennakolta lähettäneen saappaansa koppaan pantavaksi.
Rahasta en isälleni virkkanut mitään. Yhtäkkiä juolahti mieleeni
ajatus: mitä, jos vanha herra luulikin Tiinan äidikseni ja siis on
minun tuo kaunis, kiiltävä kolikko annettava "pikemmin" Tiinalle. Isäni
ei ymmärtänyt kenkäseikasta niin poloisen pölähtävää, vaan tuumaili
vanhan herran kyllä itsensä selittävän sen meille tultuaan. Tiina
siihen sijaan käsitti vallan hyvin vanhan herran tarkoituksen, kun
minä, niin pian kuin mahdollista tahi "pikemmin" kuin tavallisesti,
toimitin kolikkoni hänen laihaan kouraansa ja hän heitti sen arkkunsa
pohjalle niin että kilahti. "Jumala siunatkoon sitä hyvää herraa!"
kuulin hänen lausuvan ja sille tielleen rahani jäi, enkä sitä sen
koommin ole enää koskaan nähnyt.
Vanha herrapa ei tullutkaan, ja iltapuoleen samana päivänä otettiin
minut asiasta tutkinnon alaiseksi. Minä kerroin isälleni laveasti,
oikein juurta jaksaen asian, vaan tullessani raha-pykälään keskeytti
Tiina kertomukseni sanoen: "valhetta, valhetta kaikki tyyni, ei se ole
käynytkään vanhan herran luona, vaan lienee taas ollut juoksentelemassa
lammin rannalla tahi jossakin muualla."
Minulla ei ollut rohkeutta syyttää Tiinaa samallaisesta rikoksesta,
eikä se ollut tarpeenkaan, sillä isäni sanoi: "Eikö mitä, vaan hän ei
liene osannut oikein selittää asiaansa -- kirjoittaa minun olisi
pitänytkin."
Kääntyen minuun jatkoi hän: "mene muuttamaan puhdas koltti päällesi,
minä sillä välin kirjoitan kirjeen, jonka saat viedä vanhalle
herralle."
Tiina vei minut viereiseen huoneesen, vaan muuttaessaan päälleni toista
pukua näki hän olevan soveliaan tilaisuuden kukistaa minussa asuvan
valheellisuuden, -- mietti hetkisen ja kasvoissaan näkyi mikä hirmuinen
taistelu hänen sisällänsä riehui. Hän ei voinut masentaa
rangaistushimoaan ja niin sain kelpo löylytyksen koivun varvulla; en
oikein selvään tiennyt mistä syystä, sillä kurittajani ei koko
rangaistus-ajalla sanonut muuta kuin: "vai sinä, vai sinä". Lopuksi
täytyi minun vielä kiittää häntä hyvän-teostaan ja luvata, etten enää
milloinkaan tästä lähin valhettelisi. Musti, joka Tiinan mielestä oli
osallinen rikokseeni, sai samalla mitalla, ja oikein rakkaasta kädestä
saikin. Niin olimme taas, Musti ja minä, tarpeellisesti sekä varustetut
että evästetyt matkallemme.
Murheellisina alotimme kulkuamme, vaan kun näimme kuinka iloisina
pääskyset kiitelivät ilmassa, kuinka perhoset lentelivät pientarella
kasvavien kukkien välillä, jotka ystävällisesti nyykyttivät meille
pieniä päitään; kun näimme kuinka västäräkki, riemuissaan viiskuttaen
lammin rannalla, tyytyväisenä heilutteli pitkää pyrstöänsä, unohtui
huolemme, ja mitä parhaimmalla tuulella saavuimme vanhan herran
asunnolle.
"Ha, ha, ha!" -- nauroi vanha herra, luettuansa hänelle tuomamme
kirjeen. Sitte otti hän minut polvilleen, suuteli otsaani ja kysyi,
miksi kävelin huivi päässä. Tuohon en osannut suoraa vastausta antaa,
vaan ei hän sitä odottanutkaan, kutsui piian, tuotti sisään kahvia ja
makeisia, joista sai osansa Mustikin, jonka nyt esittelin vanhalle
herralle. Vielä näytteli hän minulle kauniita kuviakin, antoipa
lahjaksikin pienen semmoisen kuvakirjan, jonka kannessa oli naisen
kuva, iso rysä-hame päällä. Viimein otti hän kiiltonappisen sinisen
takkinsa päälleen, pisti isolippaisen lakin päähänsä, ja niin lähdimme
käsi kädessä kotiini päin.
Musti hyppeli edellä, ikäänkuin olisi tahtonut mennä jo ennakolta
ilmoittamaan vastaantuleville hämmästyneille kirkkomiehille: "katsokaas
mihin kunniaan leikkitoverini on kohonnut; hän se on, joka tuolta
jälestäpäin tulee käsi kädessä vanhan herran kanssa -- kyllä se on hän,
uskokaa pois, vaikka hänellä onkin huivi päässä, hau, hau".
Sitte riensi se toisten kirkkomiesten luo ja "hau, hau", kuului
lakkaamatta, sillä Mustin mielestä piti tien olla auki, kun perästä
päin tuli hänen pieni isäntänsä ja vanha herra käsikkäin, "hau, hau".
Kotiin tultuamme oli siellä vieras, kummini, ja pöydällä oli pieni
viheriäinen olento. Se oli mielestäni sangen soma. Minä katselin sitä,
sillaikaa kuin aikaihmiset tervehtivät toisiaan. Mikähän tuo mahtoi
olla? Minä käännyin Mustiin päin. Se silmäili vuorotellen viheriäistä
olentoa, vuorotellen minua ja katsoi minuun veitikkamaisesti, juuri
kuin olisi tiennyt koko tuon olennon elämäkerran ja tarkoituksen, vaan
ei kiusallakaan ilmoittaisi sitä, jollen itse saisi selville. Minä
ajattelin pitkin ja poikin, ja yhtäkkiä alan tuumia mielessäni: "älähän
mitään, jos se olisikin lakki. Aivan oikein: viheriäinen päällys, mutta
tupsu päälaella, mustan ja valkean kirjava ranta ja oikein kiiltolippu.
Niin lakki se on, kuin onkin. Oi jos kellä olisi tuollainen lakki!"
Silloin herätti kummini minut unelmistani sanomalla: "Juijo tules nyt
anna minulle kättä; etpä arvaa mitä sinulle olen tuonut?"
Mielelläni annoin hänelle kättä, sillä kyllä nyt jo tiesin kenelle
lakki oli aijottu.
Se päivä oli minulle oikea onnen päivä. Yhtenä ainoana päivänä olin
saanut kuvakirjan, uuden lakin, kolikon, kahvia, sekä astunut pitkän
matkan käsi kädessä vanhan herran kanssa, ja kaupan päälle olin saanut
vielä opetuksen toden puhumiseen. Tiinalle näytin sekä kuvakirjani että
uuden lakkini. -- Tuo nainen kirjani kannessa oli aivan Tiinan
näköinen, vaan Tiinan hame oli kuin säkki, kuvan hame kuin ruiskeko.
Tiina tavaili: "K -- sano K-ari-Karrikatur -- tätä en minä osaa lukea,
se on latinaa, pane kirja talteen, äläkä revi sitä." Minä panin kirjan
talteen ja riensin muille talon asukkaille näyttelemään lakkiani.
Mirri sai vielä samana päivänä monta kertaa nähdä, ettei hänen enää
sopinut pitää minua vertaisenaan, sillä nyt olin oman lakkini herra.
Naskille ja Pollelle näytin myös loistoni, mutta kun sitä Torstikille
menin näyttämään, ajoi Tiina minut navetasta pois, sillä hän nähtävästi
kadehti minua siitä, että pääverhoni suhteen olin päässyt yhtä
itsenäiselle kannalle kuin hänkin. Näin sai Torstikki-parka yhä
edelleen elää siinä uskossa, että minä vieläkin käytin Tiinan kanssa
yhteisiä pääverhoja.
Siitä päivin oli minulla kolme elävää ystävää: Vanha herra,
kummi-Heikki ja Musti, jonka viimemainitun kanssa kristillisesti jaoin
uuden lakkini tuottaman kunnian ja ilon. He olivat minulle, kukin
lainsa jälkeen, uskolliset aina kuolemaansa asti. Nyt lepäävät he jo
kaikki "maan mustan mullassa"; mutta tässä on muutamia, heidän ajan
kuluksi minulle puhelemiansa kertomuksia, joilla he toisinaan
lyhentivät talven pitkiä iltapuhteita.