On jo noin parikymmentä vuotta kulunut siitä, kuin aloin eroittaa
kummini Heikki Korhosen muista ihmisistä. Silloin lienen vielä ollut
aivan pieni, koska minulla ei vielä siihen aikaan ollut omaa
päänpeitettäkään, vaan käytin piika Tiinan kanssa yhteisiä. Kuitenkin
oli minulla jo aivan oma, mielestäni hyvin kaunis, sinikukkainen ja
Venäjän karttuunista tehty koltti, joka juhlatilaisuuksissa pantiin
päälleni. Arkipäivinä, kun sinikukkainen kolttini riippui vaatekaapin
naulassa, kävin puettuna miten milloinkin sattui.
Isäni oli leskimies ja minä hänen ainoa poikansa. Enimmiten oli minulla
tapana leikkiä ypö-yksinäni pappilan pellon pientarella, jolle isäni
mökki oli rakennettu, tahi myöskin niiden neljän tuuhean pihlajan alla,
jotka kasvoivat lammin rannalla, sillä minulla, niinkuin jo sanoin, ei
ollut omaa päänpeitettä, jonka vuoksi olin lakkaamatta muiden kylän
poikien pilkan esineenä, jos milloin heidän seurassaan uskalsin
näyttäytyä. Noilla yksinäisillä leikkitantereillani taas olin yleiseen
suosittu; mehiläiset, perhoset, valko- ja puna-apilaat tunsivat minut
ja kohtelivat minua ystävällisesti, niinkuin minäkin heitä -- siellä ei
kukaan tehnyt minusta pilkkaa.
Isäni oli harvoin kotona, sillä hänen elinkeinonansa oli pienen kaupan
pito. Hän osti pitäjäläisiltä voita, talia, lintuja ja muuta sellaista,
joita sitte vei kaukaisiin kaupunkeihin. Niistä toi hän tullessaan
pitäjään lukuisalle herrasväelle kahvia, sokeria, Hollannin palttinaa,
siirappia ynnä muuta; ja karttuunia, verkaa, "ruunihuiveja", Kurkijoen
piiskoja ja minkä mitäkin tarviskalua piti hän aina varalla
talonpoikaiselle väestölle. Rettigin vaakunaa, "bruna prima"- ja
"medelfina"-sikareja löytyi myös talossa käräjä-herrojen varalla, joita
minä en lukenut herrasväkeen kuuluviksi, kun he niin usein muuttelivat
asuinpaikkaa; eikähän muut olleet herrasväkeä kuin meidän
"Herrassöötinki", Kruununvouti -- sukuisin Kamreeri -- Levälahden
herrasväki, jonka talon herraa yleiseen sanottiin "Insinööriksi", sekä
Tohtori, ison- ja pienen pappilan ja Vallesmannin joukot; se oli
mielestäni ihan selvää. Herrasväkenä tosin pidin Henkikirjurin ja
Kanttorinkin joukkoja, mutta niille en rohjennut antaa lisäyssanaa
"meidän". sillä ne asuivat kaukana, missä lienevät asuneetkaan parin
peninkulman päässä; enkä heitä nähnyt muulloin kuin kirkossa, johon ani
harvoin pääsin. Tiinalla, jonka huostaan kasvatukseni kokonaan oli
uskottu, oli näet yhtä vähän halua kirkonkäymiseen kuin minullakin --
pääverhoni tähden.
Isäni siihen sijaan kävi sangen usein kirkossa, kun vain milloin sattui
sunnuntaina kotoisalla olemaan, vaan hänen kanssaan en koskaan päässyt
sinne, enkä tahtonutkaan, sillä isäni kirkossa olo-ajat olivat ainoat
tilaisuudet, jolloin sain nauttia ruuninkarvaisen Pollen seuraa.
Muulloin aina piti tuo suuri herra isäni seuran parempana kuin meidän
varsinaisten kotona-olijoiden: Torstikin, Naskin, Mirrin, Mustin,
Tiinan ja minun, vaan kirkkoon hän ei koskaan lähtenyt.
Kerran lauvantai-aamuna tulivat Polle ja isäni kotiin pitkältä matkalta
ja sinä päivänä lisääntyi ensimmäisten ystävieni luku kahdella. Seikka
oli seuraava. Isäni neuvoi minulle tarkkaan Kamreerin talon ja käski
minun mennä ilmoittamaan Kamreerin papalle tulleensa jo kotiin. Tuon
vanhan herran tunsin jo vanhastaan, sillä hän oli pitkä, suora ja uljas
vanhus, jollaisia en usein jälestäpäinkään ole nähnyt. Minulla oli myös
heikko aavistus hänen olevan hyvän miehen ja kerran löytäväni hänessä
hyvän ystävän, vaikka sitä en voinut selviin ajatuksiin pukea.
Pian seisoimme, Musti ja minä, vanhan herran huoneessa. Minä seisoin
oven suussa, huivi näpissä, mutta Musti ei enää ollut niin ujo, sillä
hän oli vanhempi minua, vaan rohkeasti kävi peremmä ja aivan käskemättä
istahti vanhan herran kirjoituspöydän eteen. Siinä hän hyvän aikaa
katseli kirjoittavaa vanhaa herraa, sitte taas minua ja niin aina
vuorotellen meitä molempia. Se viisas Musti teki niinkuin suurten
herrojen palvelijat, nimittäin ilmoitti talon isännälle läsnä-oloni,
mutta kun minä en vielä siihen aikaan käyttänyt käyntikortteja, täytyi
Mustin nykäistä isäntää housun lahkeesta. Näin sai Musti vanhan herran
viimein huomaamaan hänelle nyt saapuneen vieraita.
Tervehdykseksi Mustille lausui vanha herra: "syyti!" jota seurasi
potkahdus. Musti pakeni minun turviini ja vanhan herran silmät
seurasivat tarkkaan uskollisen toverini liikkeitä, kunnes huomasivat
minut.
"Hyvää päivää."
"Jumal' antakoon, lapseni! Kenenkä tyttö sinä olet?"
"Tyttö!" tuo sana loukkasi minua kovasti ja ajoi veren päähäni, jonka
vuoksi minä aloin sopertaa: "en -- en --"
"Jaha, vai Engström'in, vai jo te käytte kerjuulla, vai jo te käytte
kerjuulla, hm! No kummako se, kummako se, isä juo, äiti on kivuloinen
-- vaimo parka -- lapsiraukat", tuumaili vanha herra puoli-ääneen.
Pääni kävi pyörälle ja minä taaskin sopertamaan:
"I-sä käski minun --"
"Hyvä, hyvä, minä annan hänelle työtä", ja hän veti sänkynsä alta
rikkonaiset saappaansa, jotka pisti käteeni ja sanoi: "vie nuo isällesi
ja käske panna niihin överkapat."
Minä otin kengät vastaan ja melkein vapisten jatkoin keskustelua: "isä
käski sanoa olevansa jo kotona."
"Kotona, käskikö hän sanoa olevansa jo kotona?"
"Käski", vastasin minä ja silmäilin rukoilevasti Mustia, että hän
vahvistaisi sanojeni totuuden.
"Vai käski sanoa olevansa kotona -- hm -- mitä hän sillä lienee
tarkoittanut -- hm -- minä tulen itse paikalla sinne -- hm! Onko hän
selvä?" kysyi vanha herra.