Jo ennen kuninkaan saapumista Kalmariin olivat sinne kokoontuneet
Puolaan paenneiden herrojen rouvat ja lapset, jotka olivat tulleet
heitä vastaan.
Ja kun laivat laskivat maihin ja jälleennäkemisen iloinen hetki oli
käsissä, kuka ajatteli silloin menneitä vastuksia. Eerik Sparre,
Kustaa Banér, Yrjänä Posse, Ture Bjelke olivat maassaan jälleen,
kuninkaan mahtavassa turvassa. Rakastavat käsivarret syleilivät
heitä, mahtavat linnat ja kartanot kuuluivat heille, alttiit
palvelijat odottivat heidän käskyjään, valta ja suuruus oli heidän
synnynnäinen oikeutensa, ajoittain saattoivat he pikku kuninkaina
elää vanhoissa herraskartanoissaan, ajoittain oleskella Tukholmassa
ja hallita maata ja valtakuntaa, joka vihdoinkin oli joutuva heidän
käsiinsä.
Sen oli Sigismund itse luvannut. Ja vaikka hän pettikin muut
lupauksensa, _se_ hänen täytyi pitää, koska hänen ruotsalainen
kuningasvaltansa riippui heistä!
Onni oli heitä suosinut aina Danzigista lähtien. Siellä oli Malaspina
eronnut Sigismundista ja lähtenyt Roomaan, ja kuningasta oli
seurannut ainoastaan kaksi katolista pappia, niin että melkein näytti
siltä, kuin ei hän enää tahtoisi herättää pahaa verta. Herttua tosin
vielä näytti suurelta mustalta pilveltä kirkkaalla taivaalla, mutta
uudet raittiit tuulet pian ajaisivat pois senkin.
Kaikilta suunnilta saapui mitä ilahuttavimpia sanomia, koko
Etelä-Ruotsi nousi liikkeelle. Ratsuväenosastoja liittyi
kuninkaaseen, linnoituksia valloitettiin, kaupungit sanoivat
irti uskollisuutensa herttualle. Suuri joukko ritaristoa virtasi
Kalmariin ja muodosti aatelislippukunnan, jolle Juhana Gyllenstjerna
nimitettiin ratsumestariksi ja Abraham Brahe lipunkantajaksi. Kustaa
Brahe määrättiin koko ruotsalaisen sotavoiman ylipäälliköksi.
Oliko ihme, jos niin toivehikkaissa olosuhteissa ilo ja ylpeys
kuvastui valtaneuvoston kasvoilla ja että he itse uskoivat
kasvaneensa -- herttuaa korkeammiksi!
Mutta ilon ollessa ylimmillään saattaa vaara olla lähimmillään.
Sigismund oli nyt kuten ainakin kuuro hyville neuvoille ja
selityksille. Hän ei suostunut suoraa päätä lähtemään Tukholmaan,
vaan tahtoi ensin matkustaa Stegeborgiin tervehtimään sisartaan, Anna
prinsessaa.
Ja siinä ei auttanut mikään. Sinne lähti ratsuväki maitse Kustaa
Brahen ja Hannu Weijerin johdolla ja kuningas kaiken jalkaväen kera
meritse.
Laivaston hajoitti myrsky matkalla, niin että ainoastaan kolme alusta
pääsi herttuan vartiotulien ohi Baresundiin, nimittäin kuninkaan ja
puolalaisten herrojen alukset ja se, jolla Sten Banér ja Ture Bjelke
purjehtivat.
Ilosta ja ylpeydestä säteillen riensi Anna prinsessa veljeään
vastaan. He lankesivat toistensa syliin, itkien ilosta.
Mutta Annan iloon sekoittui huoltakin, pelkoa, josta hän ei
uskaltanut puhua mitään.
Olihan lähellä hän, hirmuinen; mikä esti häntä muutamien tuhanten
miesten kera ryntäämästä esiin, ottamasta kuningasta vangiksi ja
siten lopettamasta sotaa yhdellä iskulla.
He lähtivät taipaleelle Stegeborgiin. Sigismund oli tavattoman
iloinen ja kysyi leikkisästi, eikö hän ollut tervetullut. Mutta vasta
linnan muurien sisällä uskalsi Anna sanoa hänelle syyn huoleensa,
joka oli estänyt häntä osoittamasta suurinta iloaan veljen saapumisen
johdosta.
Sigismund kalpeni, sitä hän ei ollut ajatellut... Mutta oli kauniisti
tehty herttualta, ettei häirinnyt hänen ensi kohtaustaan rakkaan
sisarensa kanssa, ja hän toivoi saavansa tilaisuuden menetellä
puolestaan yhtä ritarillisesti.
Kahdeksan päivän kuluttua oli Sten Banér vihdoin onnistunut kokoamaan
merille hajonneet 24 laivaa ja ankkuroimaan Baresundiin. Herttua näki
tämän vieraan sotavoiman silmiensä edessä eikä tiennyt muuta keinoa
kuin varustautua taisteluun elämästä ja kuolemasta.
Hän ei ollut heittänyt taisteluhansikasta, mutta hän otti
sen vastaan. Koko miehistö mikä oli saatavissa, erittäinkin
herttuakunnasta, kutsuttiin Linköpingiin, niin että hänen
sotavoimansa nousi nyt 3,500 jalkamieheen ja 2,000 ratsumieheen.
Katkaistakseen niin muonavarojen kuin apuväenkin tuonnin kuninkaalle
asettui herttua leiriin Memiin, kahden peninkulman päähän
Stegeborgista.
Niin seisoivat setä ja veljenpoika aseissa vastatusten. Molemmat
odottivat: Sigismund Arvid Stålarmia Suomesta ja herttua Jaakkima
Scheeliä Ahvenan saaristosta, mutta kumpaakaan ei kuulunut.
Muutamain vierasten valtojen lähettiläiden piti esiintyä välittäjinä.
Kuningas vaati, että herttua jättäisi pois valtionhoitajan arvonimen
ja lähettäisi sotaväkensä kotiin. Herttua pani rauhan ehdoksi, että
Sigismundin oli lähetettävä pois vieraat sotajoukot ja annettava
vakuutus kuningasvalan pyhyydestä. Kumpikaan ei tahtonut antaa perään
hiuskarvan vertaa, ja neuvottelut lakkasivat itsestään.
Mutta samaan aikaan alkoi ruokavarojen puute käydä tuntuvaksi
kuninkaallisen sotajoukon keskuudessa. Sellaisella ei voinut
kuningasta vaivata; hän nautti jälleennäkemisen ilosta ja sitten
täytyi hänen kertoa prinsessalle kaikista kärsimyksistään...
jumaloidun puolisonsa kuolemasta... ja siitä levottomuudesta, jolla
hän odotti, saisiko Malaspina lopultakaan paavin suostumusta siihen,
että hän naisi kälynsä, herttuatar Konstantian, jota ilman hän ei
voinut elää.
Kuninkaaseen liittyneiden herrojen asema oli niin horjuva kuin
suinkin. Kuningas tahtoi jättää valtakunnan hallinnon heidän
huostaansa, mutta ensin täytyi saada herttua pois tieltä. Kuinka he
voisivat neuvotella miehen kanssa, joka oli aina kohdellut heitä
palvelijoinaan ja aina voittanut heidät? He tiesivät, ettei se vienyt
mihinkään; paremmat onnistumisen toiveet oli heillä ase kädessä.
Mutta kun oli kysymys toiminnasta, eivät herrat olleet koskaan
päässeet yksimieliseen päätökseen. Eivätkä he päässeet nytkään;
heillä oli päivästä päivään neuvotteluja, mutta asia ei tullut
siitään selvemmäksi.
Herttua sitä vastoin oli heti sovittelujen keskeydyttyä lähettänyt
avoimia kirjeitä maaseuduille, heittäen syyn kokonaan kuninkaan
niskoille. Sigismundille lähetti hän viestin, vaatien kahden tunnin
kuluessa varman vastauksen, saattoiko valtakunta ja herttua odottaa
turvallisuutta ja tyyneyttä, kun kuningas oli vieraan sotaväen kera
saapunut maahan. Lähettilään oli lisättävä, että herttua aikoi
väkineen saapua Stegeborgiin vaatimaan varmaa vastausta.
Sitä pidettiin rauhanrikkomuksena ja herttuan lähettiläs vangittiin.
Varhain seuraavana aamuna, kun sumu vielä peitti paksuna tienoon,
marssi herttua Stegeborgia vastaan.
Nopeasti kävi kulku. Mutta vasta sitten, kun sumu laskeutui, saattoi
hän luoda yleissilmäyksen asemaansa, ja se oli kaikkea muuta kuin
edullinen.
Toisella puolen oli meri ja kuninkaalliset laivat, toiselta puolen
näkyi linna, jonka edustalla seisoi puolalainen sotajoukko hyvässä
järjestyksessä ja etupuolella puro suojanaan.
Tulijat oli huomattu, ja laivoista lähettivät tykit herttualle
aamutervehdyksensä.
Asema oli mitä pulmallisin ja kävi vielä pahemmaksi, kun kaksi tykkiä
läheiseltä mäeltä suuntasi tulikitansa lähenevää vihollista kohden.
Herttuan väki oli suurimmaksi osaksi harjaantumattomia miehiä, jotka
säikähtivät silmittömästi kuumasta vastaanotosta ja ryntäsivät pakoon
toistensa ylitse.
Valitus- ja hätähuudot kuuluivat aina linnaan saakka, josta kuningas
sisarensa ja monien korkeain herrojen kanssa katseli taistelua.
"Tämä on hirveää", huudahti prinsessa ja kääntyi väristen
"Nuo kapinoitsijat minua aivan säälittävät", lisäsi Sigismund.
"Varsinkin kun ne ovat teidän majesteettinne harhaanjohdettuja
alamaisia", nyyhkytti prinsessa.
"Kuules, Anna, jos nyt maksaisin hänen jalomielisyytensä, niin
vapautuisimme tästä vastenmielisestä näystä, enkä minä olisi enää
hänelle kiitollisuuden velassa."
"Kuinka suurta ja ritarillista!" huudahti prinsessa. "Kuka tietää,
eikö se taivuttaisi hänen ylpeää mieltään."
Sigismund käännähti ympäri; veltoille kasvoille oli ilmestynyt
elonkipinä. "Hyvät herrat", huudahti hän, "mitä sanotte
päätöksestäni, että päästän herttuan vapaasti täältä menemään?"
"Se on suurta ja ihailtavaa ja siksi sopii juuri teidän
majesteetillenne", sanoi Yrjänä Posse kumartaen.
"Hyvä", vastasi kuningas armollisesti ja käski, että taistelu oli
heti lopetettava.
"Oletko hullu?" kuiskasi Hogenskild Bjelke Yrjänä herran korvaan.
"Päästää vihollisemme menemään!"
"Paljon pahempi olisi, jos kuningas saavuttaisi ratkaisevan voiton;
se merkitsisi katolilaisten valtaa... ei, antaa heidän repiä
toisiaan."
Hyvin saattoi sanoa, että Ruotsin kohtalo oli tällä kertaa keihään
kärjessä. Herttuan koko sotavoima oli varmasti vihitty kuolemaan, ei
ollut mitään mahdollisuutta päästä pakoon. Mutta kuninkaallinen oikku
muutti aseman.
Puolalaiset riemuitsivat nähdessään, että vihollisen täytyi joutua
perikatoon. Mutta silloin tuli kuninkaan käsky, että taistelusta oli
heti lakattava.
Katkeruus oli yleinen. Mahtisana riisti melkein jo saavutetun voiton
heidän käsistään!
Kaksi saksalaista ruhtinasta lähetettiin viemään herttualle
viestiä, että kuningas halusi rauhallista sopimusta ja että hänen
ruhtinaallinen armonsa saattoi esteettömästä vetäytyä takaisin.
Sitä ei tarvinnut sanoa kahteen kertaan. Peräytymisretkelle
lähdettiin heti ja hyvässä järjestyksessä.
Herttua oli menettänyt 300 miestä, Sigismund 20.
Koskaan ei ylpeää Kaarle herttuaa ollut niin syvästi nöyryytetty.
Häntä ei niin musertanut vastoinkäyminen kuin kuninkaan lempeys.
Loukatun ylpeytensä puuskassa hän sanoi päälliköilleen, että hän
tahtoi vaimonsa ja lastensa kanssa lähteä maasta pois, niin he saivat
sitten ratkaista asian kuninkaan kanssa.
Kohta hän kuitenkin rauhoittui ja ryhtyi toimiin. Neuvotteluihin
ryhdyttiin uudelleen, kirjelmiä vaihdettiin, ehdotuksia tehtiin,
mutta ei päästy mihinkään päätökseen. Vaihdettiin vain molemmin
puolin kovia sanoja, syytöksiä, mutta niistä ei asema selvennyt.
Herttua kirjoitti paperille vaatimuksensa, ja eräänä päivänä, kun hän
parhaallaan istui kirjoituspöydän ääressä, astui odottamatta nuori
mies sisään.
Hän oli Kaarle Gyllenhjelm; hänen Taalainmaasta palattuaan oli
herttua lähettänyt hänet heti ottamaan selkoa laivastosta; jollei
Jaakkima Scheel muulla tavoin voinut päästä, oli hänen luovittava;
sodan lopputulos oli riippuvainen laivastosta, ja sen täytyi saapua.
"No, ja laivasto?" kysäisi herttua.
"Amiraalilaiva laski juuri satamaan, ja toiset tulevat jälestä
hyvässä järjestyksessä."
Herttua kääntyi poispäin. Kenties teki hän niin peittääkseen
tyytyväistä hymyään.
"Kutsukaa Jaakkima Scheel ja Pietari Stolpe tulemaan tänne
pikimmiten", käski herttua istuutuen kirjoituspöytänsä ääreen.
Gyllenhjelm meni.
Herttua repi rikki paperin, jolle oli juuri kirjoittanut,
"Vaatimuksia voidaan koventaa", tuumi hän itsekseen ja kirjoitti:
"Kuninkaan täytyy heti lähettää pois sotajoukkonsa ja lähteä itse
Tukholmaan ottamatta mukaansa suurempaa seuruetta kuin Juhana
kuningasta tavallisesti seurasi. Neljän kuukauden kuluessa on
kutsuttava koolle valtiopäivät, joilla kaikki asiat ratkaistaan;
siihen asti jää kaikki nykyiselleen. Ei kuningas, vaan herttua hoitaa
maan asioita, ja kun valtiopäivät kokoontuvat, on niillä oikeus ja
velvollisuus syyttää sitä, joka ei ole pitänyt tekemiään sitoumuksia."
Sihteeri laati kirjelmän, ja seuraavana päivänä se lähetettiin
Stegeborgiin.
Sitä lukiessaan Sigismund joutui aivan pois suunniltaan. "Tämä
on sodanjulistus", huudahti hän. "Ja olenhan minä nyt laivaston
saavuttua aivan hänen vallassaan."
"Sanotaan, että laivastossa on kuusitoistatuhatta miestä", sammalsi
prinsessa.
Ruotsalaiset herrat näyttivät kiihtyneiltä ja levottomilta. Herttua
saattoi sulkea heidät Stegeborgiin, ja jos tähän asti oli töintuskin
saatu hankituksi elintarpeita, niin saivat he nyt varustautua
nälkäkuolemaan.
Sigismund huudahti tavattomalla tarmolla: "Täällä en tahdo olla
kauemmin! Menetänhän aivan ruokahaluni, ja minusta tuntuu, kuin minä
hetkenä tahansa saattaisin nähdä herttuan pistävän päänsä ovesta
sisään."
"Minä näen joka yö mitä pöyristyttävimpiä unia", lisäsi prinsessa.
"On välttämätöntä, että lähdemme täältä."
"Mutta mihin?"
"Niin, mihin?"
"Ei liene juuri valinnan varaa", sanoi kuningas. "Mutta onhan meillä
Linköping."
"Teidän majesteettinne selvä ymmärrys on nyt kuten aina valinnut
parhaan", puuttui Yrjänä Posse puheeseen. "Siellä voivat teidän
armonne olla täydessä turvassa."
Vastoin tavallisuutta yhtyivät kaikki siihen, ettei parempaa
turvapaikkaa ollut saatavissa. Mutta katsottiin välttämättömäksi
pitää asia niin salassa kuin suinkin. Ja johtaakseen herttuan harhaan
lähetti kuningas vastaukseksi, että hän tahtoi lähemmin ajatella
ehdotusta, jonka hänen ruhtinaallinen armonsa oli lähettänyt hänelle
allekirjoitettavaksi.
Vaunut vedettiin esiin, hevoset satuloitiin, kaikki suurimmassa
salaisuudessa, ja yöllä syyskuun 21 päivää vasten lähti kuningas
matkalle Linköpingiin uskollisen sisarensa keralla. Matka kävi ilman
seikkailuja, ja Linköpingissä oli kuninkaan kallis persoona vihdoin
turvassa.
Seuraavana päivänä vallattiin Stegeborg, ja kuninkaan laivasto joutui
sekin herttuan käsiin. Syyskuun 22 päivän aamuna hajoitettiin leiri,
ja Kaarle lähti koko sotajoukkoineen taipaleelle Linköpingiin.
Asetuttiin leiriin Bjursholmaan, tuskin peninkulman päähän
Linköpingistä. Lähestyi hetki, joka oli ratkaiseva Ruotsin kohtalon.
Oli selvää, että nyt syntyi tositaistelu, ja puolalaisessa leirissä
oltiin ihastuneita siitä, että vihdoinkin saatiin kurittaa
ylimielisiä ruotsalaisia, jotka Stegeborgin luona pääsivät aivan
liian helpolla. Herttuaa oli aivan ikävöity, ja hänen saapumisensa
kiihdytti taisteluhalua tulisimmilleen.
Kuninkaallisen ratsuväen päällikkö, Hannu Weijer, oli iloinen,
huimapää unkarilainen, ja hän suunnitteli mielessään, miten saisi
sodan vauhtiin.
Yöllä syyskuun 25 päivää vasten otti hän pienen ratsumiesparven
mukaansa ja sanoi lähtevänsä Bjursholmaan herttuaa tervehtimään.
Sinne saavuttuaan lasketti hän etuvartiostansa kera yli sillan aivan
ruotsalaisten nenän eteen.
Heidän päällikkönsä olivat Antero Lennartinpoika ja Henrik von Ahnen.
Hannu Weijer, ylvästellen tapansa mukaan, pyysi viimeksimainittua
puhutella.
Mitään pahaa aavistamatta ratsasti von Ahnen heti häntä vastaan.
Kun hän oli tullut jotensakin lähelle, huusi Weijer kahdelle
ratsumiehistään: "Ottakaa kiinni veijari!"
Ratsumiehet syöksyivät esiin, mutta von Ahnen ei ollut arkalasta
kotoisin. Hän tarttui heti pyssyynsä ja laukaisi sen muuatta
ratsumiestä kohden, joka heitti heti kuperkeikkaa. Hyvin koulutettu
ratsu antoi toiselle niin navakan potkun, ettei hänkään enää noussut.
Von Ahnen sai samassa apua, ja Hannu Weijer katsoi parhaaksi livistää
käpälämäkeen.
Herttua sai heti tiedon tapauksesta. Kuinka kauan oli tällaista
jatkuva? Suuttuneena kutsui hän heti päällyskuntansa neuvotteluun ja
puhui voimakkain sanoin välttämättömyydestä käydä taisteluun.
Kaikki olivat siihen halukkaat, ja aamunkoitteessa lähti koko
sotajoukko liikkeelle. Sää oli tyyni, mutta auringon noustessa kohosi
Stångjoesta tavattoman paksu usva ja kattoi tienoon, niin etteivät
sotajoukot voineet nähdä toistensa liikkeitä.
Linköping sijaitsee Stångjoen länsirannalla. Joen itäpuolella erkani
tie kahteen haaraan, jotka kahden sillan, ison sillan ja pienen
sillan kautta veivät kaupunkiin.
Herttua jakoi väkensä kahteen joukkoon, joista toinen lähetettiin
Antti Lennartinpojan ja Samuel Niilonpojan johdolla isolle sillalle,
toinen Hannu von Masenbachin ja Hannu Ulfsparren johdolla pikku
sillalle.
Kaupungissa oli odotettu hyökkäystä. Jo ennen aamunkoittoa oli
Sigismundin koko sotajoukko molemmilla silloilla valmiina taisteluun.
Mutta vihollista ei kuulunut, ja he pitkästyivät odotukseen.
Joukoille annettiin käsky vetäytyä takaisin kaupunkiin ja ainoastaan
muutamia tykkejä ja pienehköjä sotilasosastoja jätettiin silloille.
Silloin kuului muutamia kumeita läppäyksiä tuomiokirkon tornista.
Pormestari, joka oli erittäin harras herttuan kannattaja, oli siten
luvannut ilmoittaa, milloin oli sopivin hetki hyökkäyksiin.
Sumu oli alkanut laskeutua, ja samassa näkivät Sigismundin vartiat
herttuan sotajoukon ryntäävän ketoa myöten. Rummut rämisivät, ja
kaupungissa nousi aika hälinä, mutta vei kotvan, ennenkuin ratsuväki
ehti ratsaille. Arvid Drake lähetettiin smålantilaisen ratsuväen
kera suurelle sillalle ja hänen jälestään Juhana Gyllenstjerna
aatelislippukunnan kera. Mutta ennenkuin Arvid Drake ehti sillalle,
joka oli kappaleen matkaa kaupungista, olivat herttuan joukot
jo lyöneet sinne jätetyn joukon, eikä Draken väki saanut aikaa
järjestyäkseen, vaan heidät ajettiin suinpäin takaisin yli sillan.
Tungos oli hirveä, monet putosivat veteen ja hukkuivat, toiset
hakattiin maahan.
Kuninkaalliset uudistivat hyökkäyksensä moneen kertaan, mutta ilman
menestystä.
Silloin saapui Juhana Gyllenstjerna aatelislippukuntineen. Mutta
hänen parhaallaan järjestäessään joukkoaan rynnäkköön huusi Lindorm
Bibbing, joka tuli kaupungista, ettei aatelislippukunta saanut
mennä sillasta yli, sen velvollisuus oli taistelun aikana vartioida
kuninkaan persoonaa. Luultiin, että kuningas oli niin käskenyt, ja
vetäydyttiin takaisin.
Silloin oli taistelu sillä taholla ratkaistu. Antti Lennartinpoika
otti suurimman osan ratsuväkeään ja laski täyttä laukkaa pikku
sillalle. Siellä oli taistelu kuumin. Herttua ei ottanut siihen osaa,
vaan johti sitä suurella viisaudella. Sigismundin väki oli tottuneita
muukalaisia palkkasotureita ja herttuan ainoastaan rahvaan miehiä
eri seuduilta. Mutta he taistelivat hurjalla urhoudella, vimmatusti
teurastivat he vihollisiaan, ja Antti Lennartinpojan jouduttua avuksi
lähtivät puolalaiset kauttaaltaan pakoon.
Taistelu oli siten ratkaistu, sillat olivat herttuan vallassa ja tie
kaupunkiin oli avoinna hänen edessään.
Sigismund ei ollut persoonallisesti ottanut osaa taisteluun, mutta
kaupungissa oli hän pelottomasti seissut kuulasateessa rohkaistakseen
omiaan. Pakenevat sotamiesjoukot, veriset, silvotut päälliköt, joita
kannettiin pois, sanoivat nyt hänelle, että taistelu oli menetetty.
Ja hätääntyneitä katseita luotiin häneen kaikilta puolin. Ainoastaan
ruotsalaiset herrat, jotka sovinnonteossa pelkäsivät pahimmin
joutuvansa alakynteen, puhuivat innokkaasti, että voitto oli varma,
jos taistelua jatkettiin.
Mutta ennenkuin kuningas oli ehtinyt tehdä päätöstään, saapui
muutamia päälliköistä, jotka selittivät sotaväen puolesta, että he
yksimielisesti kieltäytyivät enää panemasta alttiiksi henkeään ja
esittivät, että hänen majesteettinsa suostuisi sovintoon.
Nyt ei ollut muuta keinoa kuin alistuminen. Arvid Svan, vanha
kunnon aatelismies, lähetettiin viemään siitä viestiä herttualle.
Jännityksellä odotettiin, mitä herttua oli vastaava. Vaatiko hän
kenties allekirjoitusta mokomaan paperiinsa?
Vihdoin saapui Arvid Svan -- allapäin. Uteliaina hänet ympäröitiin.
"Herttuan vaatimukset ovat ankarat", aloitti tämä. "Hän tahtoo, että
herrat Eerik Sparre, Kustaa ja Sten Banér, Ture Bjelke ja Yrjänä
Posse jätetään hänen käsiinsä."
Muutamien minuuttien ajan vallitsi huoneessa haudanhiljaisuus.
Mutta sitten käytiin kuninkaan kimppuun rukouksin, ettei hän
jättäisi viholliselle uskollisimpia alamaisiaan. Kuningas kuunteli
kärsivällisesti, puristeli herrojen käsiä, vakuutti heitä
suojeluksestaan ja lupasi seuraavana päivänä lähettää sukulaisensa
Badenin rajakreivin ja Eerik Brahen herttuan kanssa neuvottelemaan.
Varhain seuraavana aamuna otti herttua vastaan lankonsa, rajakreivin,
ja kreivi Eerik Brahen.
"Teitä kohtaan, Eerik kreivi", sanoi hän, "en kanna vihaa
sydämessäni, sillä olette samaa uskoa kuin kuningaskin ja olette
toiminut omantuntonne mukaan. Mutta niin ei ole toisten viiden laita,
ja jollei kuningas luovuta heitä hyvällä, niin on täällä kyllä
miehiä, jotka noutavat isänmaan viholliset, kavaltajat, keskeltä
kuninkaan sotajoukkoa."
Hän viittasi asestettuun talonpoikajoukkoon, joka oli juuri saapunut
hänen luokseen.
"Sentähden", jatkoi hän, "on heidät ehdottomasti jätettävä minun
käsiini, Ruotsin lain mukaan tutkittavaksi ja tuomittavaksi
teoistaan. Tämä on tapahtuva vapailla valtiopäivillä keisarillisten,
kuninkaallisten ja ruhtinaallisten lähettiläiden ollessa läsnä, ja
lupaan sieluni autuuden ja ruhtinaallisen kunniani kautta, ettei
heille sitä ennen tapahdu mitään pahaa."
Tämän vastauksen saivat lähettiläät viedä kuninkaalle. Herrat itse,
mutta varsinkin heidän rouvansa ja lapsensa, olivat kauhusta poissa
suunniltaan. He olisivat kenties voineet pelastaa päänsä pakenemalla,
mutta silloin olisi kaikki heidän omaisuutensa otettu takavarikkoon,
eikähän vielä ollut varmaa, että heidän asiansa oli hukassa... he
olivat uskaltaneet niin paljon, nyt panivat he vaakaan henkensäkin.
Sigismund tahtoi mielellään auttaa heitä. Hän puhui sotamiehille
ja kehoitti heitä vielä kerran koettamaan sotaonneaan, mutta he
kieltäytyivät jyrkästi. Hän tarjosi täysin käsin kultaa ja hopeaa,
mutta he vastasivat, että elämä oli enemmän arvoinen.
Lopulta herrat itse kehoittivat kuningasta suostumaan tehtyihin
ehtoihin.
Kuningas parka, hän oli niin epätoivoinen, että pelättiin hänen
terveytensä siitä kärsivän; mutta eihän hänelläkään ollut muuta
keinoa kuin antaa myöten.
Vaimojensa ja lastensa ympäröiminä lähtivät herrat jätettäviksi
vihollisen käsiin. Sillalla he riistäytyivät irti rakastavista
käsivarsista, jotka eivät tahtoneet heitä päästää. Itkien saivat
epätoivoiset naiset palata kaupunkiin, mutta herrat vietiin
tuomariensa eteen.
Kun siten pääehto oli täytetty, käski herttua väkensä peräytyä
takaisin, ja niin päättyi kohtalokas taistelu Stångjoen varrella. Se
oli viimeinen suuri taistelu, joka käytiin isänmaan sydämessä, ja sen
muisto elää vieläkin lauluina kansan huulilla.
24.