Neuvotteluja helpoittaakseen pyysi herttua persoonallista kohtausta
kuninkaan kanssa. Kun kuningas ilmoitti siitä sisarelleen, kysyi
tämä: "Uskallatko sinä?"
"En pelkää vähintäkään", vastasi kuningas lempeästi hymyillen.
"Niin, sillä sinähän oletkin sankari, rakas Sigismund", sanoi sisar
häntä syleillen.
Sigismund hymyili uudestaan. Häntä miellytti se, että häntä
ihailtiin, ja niin suostui hän herttuan toivomukseen. Kohtaus
määrättiin tapahtuvaksi ison sillan ja kaupungin välisellä kentällä.
Sotajoukot asetettiin molemmin puolin jokea, ja oli sovittu, että
herttua ratsastaisi yli kuninkaan luo. Niilo Bjelke ja monet
varoittivat herttuaa siten antautumasta vihollistensa valtaan.
"Tahdon osoittaa, etten minä ole heidän vihollisensa", vastasi Kaarle
tavallisella tyynellä rohkeudellaan.
Samaan aikaan kuin herttua ratsasti yli sillan, ratsasti kuningas
kaupungista. Kun he lähestyivät toisiaan, laskeutui herttua ratsailta
osoittaakseen kuninkaalle kunnioitustaan. Tämä pakoitti hänet
nousemaan ratsaille, jonka jälkeen he ratsastivat pitkin kenttää
keskustellen. Ja tuhannet silmät seurasivat heitä, aprikoiden, mitä
he mahtoivat sanoa toisilleen. Hämmästys saavutti huippunsa, kun
herttuan nähtiin menevän kuninkaan mukana kaupunkiin ja nousevan
linnaan.
Kuningas oli kutsunut herttuan päivälliselle, ja tämä oli epäröimättä
noudattanut kutsua. Hän oli nyt mitä miellyttävin vieras ja Sigismund
mitä kohteliain isäntä. Anna prinsessa oli hänkin voittanut
hämmästyksensä ja näytteli oivallisesti osaansa läheisenä sukulaisena
ja emäntänä.
Pöydässä puhuttiin ainoastaan pikku seikoista, kuten siitä, mitä
tietä kuninkaan oli paras mennä Tukholmaan. Siihen, mikä täytti
heidän ajatuksensa, ei kosketettukaan.
Päivällisen päätyttyä ratsasti herttua ulos kaupungista. Kuninkaan
heitukat oli hänen kunniakseen asetettu kaduille kahteen riviin, ja
muuan unkarilainen pappi piti latinaksi puheen herttuan ylistykseksi.
Herttua heitteli kultarahoja väkijoukkoon, kannusti ratsuaan ja
lasketti täyttä laukkaa omiensa luo, jotka ilohuudoin tervehtivät
hänen palaamistaan niin pelätyltä vierailulta.
Valittiin valtuutetut laatimaan sovinnonehtoja, jotka pääasiallisesti
sisälsivät seuraavaa:
Kuninkaan oli lähetettävä pois muukalainen sotaväkensä ja hän
sai pitää ainoastaan henkivartionsa. Hallitus oli luovutettava
Sigismundille ja hänen oli hallittava tekemiensä valojen mukaan;
valtiopäivien oli kokoonnuttava neljän kuukauden kuluessa, ja
siihen asti pysyisivät herttuan nimittämät virkamiehet paikoillaan.
Kaikki menneet oli unhoitettava, mutta siitä poikkeuksena olivat
neuvosherrat, jotka jätettäisiin ulkovaltojen lähettiläiden
tuomittaviksi. Herttua oli sillä välin ryhtynyt toimenpiteihin,
että kuningas arvonsa mukaisesti otettaisiin vastaan Tukholmassa.
Kun näin syysmyöhällä oli purjehdus vaarallista, kysyi hän eikö
kuningas mieluummin tahtonut matkustaa maanteitse. Kuningas oli sillä
välin tullut sellaisiin tuumiin, ettei hän matkustaisi lainkaan
Tukholmaan. Stångjoen tappelun jälkeen ja pakosta kirjoitettuaan
herttuan ehtojen alle katsoi hän joutuneensa tykkönään tämän käsiin.
Häntä peloitti melkein koko ympäristönsä, ja hän kutsui neuvotteluun
muutamia lähimpiään ja paavin kätyreitä. Näille hän valitti herttuan
kavaluutta ja selitti juhlallisesti, ettei hän millään tavoin
katsonut olevansa sidottu valoihin ja allekirjoituksiin, joihin
hänet oli pakoitettu. Hän kutsui heidät todistajikseen, että oli jo
edeltäpäin sydämessään tehnyt tämän ehdon.
Läsnäolijat, jotka kaikki olivat katolilaisia, katsoivat kuninkaan
olevan siinä aivan oikeassa. Papit antoivat hänelle synninpäästön
siitä väärästä valasta, jonka hän aikoi tehdä, ja toiset ylistivät
hänen varovaisuuttaan.
Hän ilmoitti sen jälkeen heille, että hän aikoi heti palata Puolaan
eikä matkustaa Tukholmaan. Mutta pian hän palaisi suuremmalla
sotavoimalla ja silloin perinpohjin kukistaisi vihollisensa.
Tämä oli kuitenkin pidettävä salassa, ja läsnäolijat sitoutuivat
siihen.
Syyskuun 28 päivänä allekirjoitti kuningas tehdyn sopimuksen, ja
seuraavaksi päiväksi oli herttua uudestaan kutsuttu vieraspitoihin
linnaan.
Heidän välinsä oli mitä parhain. Kaarle sanoi hyvästit
kuninkaallisille sukulaisilleen, sillä hän aikoi seuraavana päivänä
lähteä Örebrohon, jossa puoliso ja lapset häntä odottivat.
Ensin hajoitti hän sotajoukkonsa ja matkusti syyskuun 30 päivänä
ainoastaan tavallisen henkivartionsa seuraamana.
Sigismund ja Anna olivat ihastuksissaan päästyään vihdoinkin hänestä
erilleen. Paremmin salatakseen aikeitaan lähetti kuningas osan
hoviväkeään, suunnilleen 200 henkilöä, maanteitse Tukholmaan.
Sinne oli vihdoin saapunut myös Arvid Stålarm kestettyään monia
vastoinkäymisiä. Hän oli aikeissa lähteä Kalmariin, kun sai
kuninkaalta kirjeen, että sotajoukot oli lähetettävä takaisin kotiin.
* * * * *
Että olosuhteet olivat muuttuneet, saattoi huomata kirjeessä
lausutusta varoituksesta, etteivät suomalaiset sotajoukot saaneet
"linnaleirillä ja muilla rasituksilla sortaa rahvasta, kuten tähän
asti oli suuressa määrin tapahtunut". Suomalaiset päälliköt ja Arvid
Stålarm näkivät siinä uusien, rauhallisempani aikojen toiveen.
Sillä välin varustautui Sigismund salakähmää matkalle. Anna prinsessa
lähti hänen mukaansa, kun kuninkaallinen veli oikein kovalle
jouduttuaan oli luvannut, että hän sai pitää kaksi luterilaista
pappia ja protestanttisia jumalanpalveluksia ja muuten menetellä
miten hyväksi katsoi.
Lokakuun 3 päivänä lähti koko sotajoukko liikkeelle, ja siihen kuului
suunnilleen 5,000 miestä. Herttuaa pelättiin yhä edelleen suuresti;
ei tiedetty koskaan, mihin hän saattoi ryhtyä, ja niin Sigismund
matkusti sotajoukkojensa ympäröimänä. Sotaväki ympäröi hänet liehuvin
lipuin, niinkuin missäkin voittokulkueessa.
Stegeborgiin saavuttua kutsui kuningas Jaakkima Scheelin puheilleen.
Tämä kummasteli kutsua, mutta hämmästyi vielä enemmän, kun kuningas
sanoi tarvitsevansa koko laivaston, niin päästäkseen itse Tukholmaan
kuin myös viedäkseen sotaväkensä Danzigiin.
Scheel vastasi, että hänen oli mahdoton luovuttaa useampia laivoja
kuin herttua oli määrännyt ja välttämättä tarvittiin.
Ei ollut muuta keinoa kuin mukautua olosuhteihin ja herttuan hyvään
tahtoon. Sigismund lastasi väkensä niihin laivoihin, jotka sai, ja
purjehti ulkosaaristoa kohden.
Baresundiin saavuttua odottivat kaikki, että käännyttäisiin vasempaan
ja suunnattaisiin matka Tukholmaan. Mutta kuningas kaskikin kääntyä
oikeaan, sillä hän tahtoi Kalmariin.
Sinne päästyä kirjoitti kuningas herttualle, että myrsky oli ajanut
hänet pois oikealta reitiltä, eikä hän enää uskaltanut meritse lähteä
purjehtimaan Tukholmaa kohden. Tietenkin täytyi tulla maitse.
Kalmarista otti hän laivoihinsa runsaasti muonaa ja muita
matkatarpeita. Kalmarin linnan päälliköksi hän määräsi Juhana
Sparren, Eerikin veljen ja herttuan persoonallisen ystävän.
Valtakirjassa, joka Juhana Sparrelle annettiin, käskettiin tämän
ajallisen onnensa ja iankaikkisen autuutensa uhalla tehdä voitavansa
säilyttääkseen linnan yli talven; kaikki sovinnonhieronta herttuan
kanssa kiellettiin.
Lokakuun 25 päivänä nostatti kuningas purjeet ja suuntasi matkan
Danzigia kohden. Kuningas ja prinsessa matkustivat kauniilla ja hyvin
sisustetulla "Joutsen" laivalla.