Kun kaikki näytti olevan syöksymäisillään kumoon, mikä vielä
silloinkin piti yllä Kaarle herttuaa? Mikäs sitten, jollei hänen
tahtonsa järkähtämätön tarmo, jota eivät mitkään vastoinkäymiset
pystyneet masentamaan.
Hän näki entisten kannattajainsa luopuvan toisen toisensa jälkeen,
niidenkin, joihin hänen ennen kaikkia olisi luullut voivan luottaa.
Arkkipiispa, jonka ennen muita olisi ollut estettävä katolilaisten
vehkeilyjä, heittäytyi kainostelematta ja vastustelematta katolisen
kuninkaan puolelle, ja useat papit olivat valmiit seuraamaan
esimerkkiä. Hän tiesi, että Tukholman porvaristokin suosi Sigismundia
ja että koko aatelistossa oli tuskin ainoatakaan, joka seisoisi
lujana hänen rinnallaan.
Oli aivan itsestään selvää, ettei Sigismund voinut suostua
niihin ehtoihin, joilla herttua oli sitoutunut luovuttamaan
korkeimman vallan käsistään. Jesuiitat eivät sitä tahtoneet, eikä
jesuiittalaisuus päästänyt koskaan Sigismundia kynsistään.
Kuningasta saattoi odottaa milloin tahansa, ja herttua käski
Jaakkima Scheelin purjehtia laivaston kera Kalmariin, johon hän itse
matkustaisi maitse. Mutta jo Söderteljessä tapasi hänet pikalähetti,
joka ilmoitti suomalaisten saapumisesta.
Herttua lähetti Kaarle Gyllenhjelmin kutsumaan Scheeliä takaisin.
Itse palasi hän pääkaupunkiin, käski sulkea kaupungin portit, lisäsi
vartiostoa ja varusti muutamia proomuja kaupunkia puolustamaan.
Uplantiin lähetettiin heti muutamia luotettavia henkilöitä
nostattamaan talonpoikia aseihin. Uplannin rahvaassa olikin laivaston
tulo jo saanut aikaan hälinää, Upsalan professorit eivät tähän
aikaan hekään arastelleet tarttua vaaran hetkenä aseihin. Nikolaus
Bothniensis ja Jacobus Schinnerus löivät kättä keskenään, että hekin
tahtoivat olla mukana leikissä, ja sentähden kutsuttiin rahvas koolle
Lurdan nimismiestaloon. Kohta sen jälkeen saatiin tietää, että kolmas
professori, Laurentius Paulinus, oli kutsunut toisen joukon koolle
Vallentunaan.
Talonpojat olivat halukkaat otteluun suomalaisten kanssa, ja kukin
laputti kotiinsa evästä noutamaan. Mitään erityistä ei joudettu
laittamaan, pistettiinpähän vain makkaroita reppuun tai siepattiin
siankinkku kainaloon, ja niin lähdettiin sotaan kolmen professorin
johdolla.
Stålarm oli odottanut heti saavuttuaan saavansa menettelyohjeita
kuninkaalta. Mutta kun kuningasta ei näkynyt, ei kuulunut, ja hän
pian sai vakoilijoiltaan viestin, että oli tulossa suuri sotajoukko
häntä vastaan, antoi hän heti väelleen käskyn nousta takaisin
laivoihin. Laivat lähtivät kiireimmittäin ulapalle ja purjehtivat
takaisin Ahvenanmaalle.
Turhaan olivat siis uplantilaiset olleet retkellä syömässä
makkaroitaan. Eväiden mukaan retkeä alettiin nimittää makkararetkeksi.
Suomalainen laivasto oli onnellisesti päässyt Ahvenaan ja alkanut
haalia muonaa, kun Jaakkima Scheelkin saapui sinne ruotsalaisen
laivaston kera; nyt ei ollut Stålarmilla muuta keinoa kuin kohottaa
purjeensa ja laskettaa Suomen saaristoon. Ajaessaan suomalaista
laivastoa takaa oli ruotsalainen amiraali valloittanut muutamia
aluksia. Hän surmasi niiden miehistön ja palasi Ahvenaan, johon hänen
kovain vastatuulten tähden oli pakko jäädä useiksi viikoiksi.
Kaarle Gyllenhjelm, joka oli ollut mukana, sanoi nyt tahtovansa
palata venheellä luovien; hän saattoi olla hyödyksi kotona. Jaakkima
herra oli hyvin mieltynyt nuoreen mieheen, jonka johdossa olleet
kolme alusta olivat takaa-ajaessa liikkuneet kaikkein ripeimmin, eikä
hän mielellään tahtonut päästää häntä luotaan. Mutta olihan tärkeää
viedä herttualle tietoja, millä kannalla laivaston asiat olivat. Niin
he erosivat, ja Kaarle Gyllenhjelm palasi kiireimmiten Ruotsiin.
Herttua oli sillä välin Tukholmassa ankarasti tutkistellut niitä,
joiden epäiltiin olevan Stålarmin salaisia liittolaisia, ja
joitakuita vangittiin vastaista tutkintoa varten.
Ennenkuin hän oli ehtinyt näitä toimiaan suorittaa loppuun, palasi
Kaarle Gyllenhjelm. Hänen kerrottuaan laivaston asemasta puuskahti
herttua: "Teen sinusta Tukholman linnan päällikön. Siellä ei tosin
ole tykkejä eikä miehistöäkään, mutta kaikessa tapauksessa täytyy
olla katsastusmies."
Ankara herra otti kaiken sotaväen mukaansa ja lähti Itä-Göötanmaalle.
Kuningas oli sillä välin saapunut Kalmariin, jossa linna ja kaupunki
olivat heti avanneet hänelle porttinsa. Sieltä de Lascy, joka oli
matkustanut Danzigiin kuningasta vastaan ja tullut mukana Kalmariin,
tuli äkkiarvaamatta pienen sotavoiman kera Tukholmaan. Porvaristo
avasi vastustelematta kaupungin täälläkin, ja de Lascy saapui
sotamiestensä seuraamana heti linnaan.
Kaarle Gyllenhjelm ei voinut sitä puolustaa muutamain palvelijain
kera. Hän antoi avaimet, ja hänet julistettiin vangituksi, mutta
kuitenkin oli hänellä oikeus vapaasti liikuskella vartia mukanaan.
Linnan salit avattiin, ja iloiset juhlat seurasivat toisiaan;
kaikki kuninkaan ystävät kutsuttiin, ja oli merkillistä, miten
heitä joka juomingeissa oli yhä enemmän. Joukkoon ei liittynyt
ainoastaan liukkaan notkea Eerik Lejonhufvud, mahtava Krister
Horn, harkitseva Erland Bååt ja talonpoikain rääkkääjä Jakob Näf,
jotka kaikki vakuuttivat olevansa kuninkaan uskollisimpia ystäviä.
Arkkipiispa Abraham Angermannus saapui hänkin ja -- häpeä sanoa
-- ne kolme professoria, jotka olivat johtaneet makkararetkeä.
Arkkipiispa oli selittänyt, että heidän tulevaisuutensa riippui
siitä, että he kannattivat kuningasta, ja he taipuivat. Vieläpä itse
Eerik Schepperuskin saarnasi Tukholman Suurkirkossa, että jokaisen
velvollisuus oli ottaa kuninkaan asia omakseen.
Kaarle Gyllenhjelm oli pukeutunut merimieheksi ja mustannut tukkansa
ja partansa, ja niin onnistui hän pujahtamaan kaupungista pois. Hän
lähti viivyttelemättä Itä-Göötanmaalle herttuan luo.
Mutta kuningas oli antanut de Lascyn tehtäväksi, että hänen oli myös
koetettava lahjoa laivastoa; vaikkei amiraalia oltu onnistuttukaan
saada taipumaan, voi se onnistua miehistöön nähden. Asiaa tuumittiin
sinne ja tänne, kymmeniä ehdotuksia tehtiin ja hylättiin, sillä ei
ollut ketään, jolla olisi ollut halua pistää päänsä siihen ansaan.
Silloin ilmaantui eräänä päivänä linnaan nuori mies nimeltään Wilhelm
de Wyk, joka tarjoutui siihen muitta mutkitta.
De Lascy hämmästyi niin tarjouksesta kuin nuoren miehen tavattoman
kauniista ulkomuodostakin ja kysyi mitä hän tahtoi palkakseen.
"En mitään, mitä te voitte antaa", vastasi tämä. "Antakaa minulle
vain määräyksenne, ja minä purjehdin heti Ahvenaan."
Tässä oli kaikki voitettavissa tarvitsematta mitään menettää. Niin
Klaus Bjelke kuin de Lascykin kirjoittivat muutamia kirjeitä, jotka
de Wyk pani niiden joukkoon, mitä hänellä jo oli ennestään, ja
lähti sen jälkeen rantaan, missä purjevene häntä odotti. Hän nousi
veneeseen ja nosti purjeet.
Nuori mies oli Tukholman rahamestarin poika, ja vangittu Ebba
rouva oli sijoitettu heidän taloonsa. Nuori Wilhelm oli tulisesti
rakastunut Katinka neitiin, ja Ebba rouva, joka vankeudessaankin
osasi hankkia tarkat tiedot siitä, mitä kulloinkin oli tekeillä,
päätti käyttää rakastunutta nuorukaista puolueensa hyväksi. Hän
lupasi tälle tyttärensä, jos tämä saisi laivaston houkutelluksi
kuninkaan puolelle.
Hyvällä tuulella purjehti nuori Wilhelm de Wyk Ahvenaan. Laivassa,
jossa hänellä oli monta ystävää ja tuttavaa, otettiin hänet hyvin
vastaan. Nyt saatiin vihdoinkin tietää uutisia, ja kun hän oli
iloinen ja reipas nuorukainen, pitivät kaikki hänestä ja soivat
mielellään hänen viipyvän muutamia, päiviä.
Hän kulki laivasta laivaan ja perehtyi pian kaikkialla. Oli
hyvää aikaa, ja tavallisesti kerääntyivät upseerit piiriin hänen
ympärilleen. Juotiin ja juteltiin, ja keskustelun aiheena oli
tavallisesti kuningas, herttua ja sota.
Wilhelm puhui mielialasta Tukholmassa. Se oli yleensä kuninkaan
puolella. Monet rykmentitkin olivat liittyneet häneen ja samoin
kaikki Tukholman korkeat herrat, ei ainoakaan enää kannattanut
herttuaa.
Mikään valtiotaituri ei nuori mies ollut. Hän puhui samasta asiasta,
mihin ikinä tulikin. Monet kuuntelivat häntä puuttumatta sen enempiin
pakinoihin. Mutta muutamia nuoren kapinannostajan lauseita oli tullut
Pietari Stolpen korville, ja hän ryhtyi heti toimenpiteihin.
"Sinihaukka" laivallaan piti hän vieraspidot, ja muiden joukossa
kutsuttiin niihin myös de Wyk. Pidettiin iloa ja juotiin juuri
urhoollisesti. Mutta kun kaikki vieraat olivat mitä hurskaimmalla
tuulella, ehdotti Pietari Stolpe, että juotaisiin joka miehen malja,
mutta jokaiselle maljalle oli heitettävä kunkin vaatekappale yltään.
Nauraen ja leikkiä laskien suostuttiin ehdotukseen, ja Pietari herra
antoi alun heittämällä pois takkinsa. Toiset seurasivat esimerkkiä,
ja hillittömän hilpeästi maljoja kallistellessa lensi pukukappale
toisensa jälkeen ulos kajuutan ovesta, kunnes koko laivaston
päällyskunta oli paljailla paitasillaan.
Mutta muuan amiraalin palvelijoista oli sillaikaa tarkastanut de
Wykin vaatteet ja löytänyt kun löytänytkin kirjeet, jotka hän antoi
herralleen.
Tämä avasi ja luki muutamia niistä läsnäolijain huomaamatta sitä
ensinkään.
Hämmästys oli suuri, kun amiraali käski, että de Wyk heti oli
vangittava.
Tämä löi kaiken leikiksi, sillä päihtymys rohkaisi hänen mieltänsä.
Mutta mikään ei auttanut, ja hänet vietiin pois. Seuraavana päivänä
pidettiin kuulustelu. De Wyk kielsi edelleen, mutta nyt olivat hänen
poskensa kalpeat ja ääni vapisi.
Silloin käski yliamiraali Jaakkima Scheel erästä kirjuria lukemaan de
Lascyn kirjeen.
Se sisälsi kehoituksen luopumaan herttuasta ja mainitsi de Wykin
miehenä, jonka kanssa asiasta voisi sopia lähemmin.
Muutamat laivojen päälliköt kertoivat, että hän oli tehnyt kokeita
heitä houkutellakseen. Silloin ei enää maksanut vaivaa kieltäytyä, ja
vapisevin äänin ja kyynelsilmin hän tunnusti rikoksensa.
Tuomio julistettiin heti; se ei voinut olla muu kuin kuolema.
Seuraavana päivänä, elokuun 15 päivänä, vietiin de Wyk eräälle
pienelle saarelle ja ammuttiin koko miehistön nähden.
Ebba rouva ei ollut saavuttanut tarkoitustaan. Mutta hän oli myös
vapautunut selkkauksista nuorukaisen kanssa, jolle oli luvannut
tyttärensä.
De Lascy koetteli saada myös talonpoikia puolelleen. Paikoittain
se hänelle onnistui, mutta useimmin paikoin rahvas pysyi lujasti
herttualle uskollisena.
Taalainmaassa kuningaspuolueen kätyrit, jotka valheilla ja
peloitteluilla koettivat rahvasta houkutella herttuaa vastaan,
kiihoittivatkin heidät vain nousemaan miehissä parjatun herttuan
puolesta.
Ensi töikseen nousivat taalalaiset juuri näitä kätyreitä vastaan ja
surmasivat heidät kauhealla tavalla. Näiden joukossa oli Jakob Näf,
talonpoikain rääkkääjä, jonka taalalaiset tunsivat hyvin ennaltaan.
Kaarle Gyllenhjelmin, joka valepuvussa oli paennut Tukholmasta,
lähetti herttua Pietari Sjöbladin kera Taalainmaahan. He kokosivat
kiihoittuneet ja tuhojaan tekevät talonpojat yhteen joukkoon aikoen
viedä sen herttuan avuksi.
Mutta matkalla he saivatkin sanoman, että oli tehty sovinto kuninkaan
ja herttuan kesken.
Siitä eivät taalalaiset pitäneet. Mutta heitä lohdutti toivo, että se
sovinto ei suinkaan ole pysyväinen.
Sotaretki oli kuitenkin toistaiseksi päättynyt. Kaarle Gyllenhjelm
sanoi, ettei hänellä ollut enää aikaa viivytellä heidän parissaan,
ja lämpimät onnentoivotukset seurasivat häntä, kun hän heti lähti
matkalle.
Tyynesti ja hiljaa lähtivät talonpojatkin koteihinsa.
23.