Hän viittasi Ebba rouvaa seuraamaan ja vaati linnan avaimet. Ja
hänestä oli tullut linnan uusi herra.
Yleensä luultiin, että herttua lähtisi nyt muita Suomen linnoja
valloittamaan, mutta tällä kertaa hän ei tahtonut enempää koettaa
sotaonneaan. Syksy oli jo myöhäinen, eikä ollut tarkoitus jäädä
talveksi Suomeen.
Menetelläkseen aina laillisesti kutsui herttua maapäivät koolle
Turkuun. Sinne kokoontui kosolta aatelistoa, pappeja ja porvareita,
sillä heidän piireistään oli täällä yhä useampia kallistunut herttuan
puolelle. Neuvottelujen jälkeen päätettiin, että he kaikki tahtoivat
tunnustaa herttuan valtionhoitajaksi Söderköpingin päätöksen mukaan
ja että hänen armonsa saisi hoitaa asiat miten katsoi olevan hänen
kuninkaalliselle majesteetilleen ja valtakunnalle parasta ja
hyödyllisintä.
Sitten oli tärkein kysymys, kenen hän panisi Turun linnan
päälliköksi. Kellään ei ollut siihen halua, mutta herttuan
käskystä ottivat Fleming veljekset, "Ebba rouvan sisarenlapset",
ja Yrjänä Horn luottamustoimen vastaan. Jos taasen Stålarm tulisi
takaisin, saisi hän päällikkyyden jälleen, kun vain sitoutui
säilyttämään linnan kuninkaalle eikä millään ehdolla eristyisi hänen
ruhtinaallisesta armostaan ja valtakunnan säädyistä.
Kuinka vähän herttua luotti uusien päällikköjen kuuliaisuuteen,
selviää siitä, että linnan tykit siirrettiin laivalle vietäväksi
Ruotsiin; hän tahtoi, että linnan valtaus olisi hänelle helpompi ensi
kerralla.
Vielä kerran tarjosi hän sovinnon kättä suomalaiselle
sotapäällystölle. Arvid Stålarmia, Akseli Kurkea ja Antti Boijea
kutsuttiin noutamaan puolisoitaan ja laillisesti puolustamaan
itseään. Mutta kun ei kuulunut mitään vastausta, ilmoitettiin
rouville ja neitsyille, että heidät lähetettäisiin Ruotsin puolelle.
Nuijasodan aikana otetut vangit, jotka Turun linnassa odottivat
tuomiotaan, saivat vapautensa takaisin ja lähtivät kukin
kotiseudulleen. Pohjalaiset saivat toisin paikoin veronhuojennusta,
toisin paikoin täyden veron vapauden. Hannu Hannunpoika, Monikkalan
herra, tuli sinne maaherraksi, hänen oli suojeltava maakuntaa
väkivallalta ja hän sai sitä varten sotaväkeä.
Lähtö oli määrätty lokakuun 26 päiväksi; suomalaiset laivat olivat
lähtövalmiina ruotsalaisten rinnalla, ja vangit ja saalis oli
laivoilla.
Vihdoin saapuivat herttua ja hänen puolisonsa kumartelevan
saattajaparven seuraamana. Hyvästellessään sanoi hän heille:
"Tulin tänne kukistamaan kapinaa, mutta lähtiessäni en jätä
jälkeäkään kostostani. Olen vielä kerran tuleva; jokainen petturi
silloin vaviskoon, sillä hän ei ole välttävä rankaisevaa kättäni."
Tällaiset olivat hänen jäähyväisensä. Tuuli oli suotuisa, ja jo
lokakuun 29 päivänä nousi herttua Tukholmassa maihin.
* * * * *
Herttuan lähdettyä Turusta sai Arvid Stålarm Viipuriin useita
viestejä ja kirjeitä langoltaan nuorelta Klaus Flemingiltä, joka
pyysi häntä palaamaan Turkuun ja sopimaan herttuan kanssa.
Iloisessa huolettomuudessaan tuumi hän: "Ennen kuolen, ennenkuin
annan aiheen tulevaisuudessa sanoa, että olen vannonut uskollisuutta
kahdelle esivallalle."
Alussa hän jyrkästi kieltäytyi palaamasta ja kirjoitti uhkaavan
kirjeen, kuinka hän joukkoineen tuhoaisi kuninkaan viholliset; mutta
pian hän muutti mielensä ja matkusti Turkuun ainoastaan kymmenen
miestä mukanaan saapuen sinne itsenään jouluaattona.
Linna luovutettiin hänelle vastaväitteittä, päälliköiden kesken
tehtiin täydellinen sovinto, ja he kirjoittivat herttualle Stålarmin
saapumisesta, aivan kuin asiat siten olisivat olleet kuten pitikin.
Asema oli nyt maassa jokseenkin samanlainen kuin ennen herttuan
saapumista. Linnaa oli tosin pahoin ruhjottu, tykit ja ennen kaikkea
monet kelpo miehet olivat poissa, mutta oli saavutettu etujakin
sijaan. Venäjän kanssa oli tehty rauha, rahvas oli rauhoitettu ja
pysyi hiljaa, ja yleensä toivottiin, että Sigismund pian toimittaisi
herttualle muuta ajateltavaa, niin ettei hän joutaisi sekaantumaan
Suomen asioihin.
Ja niin alkoikin saapua sanomia, että kuningas seuraavana kesänä
aikoi lähteä sotavoimin Ruotsiin valloittamaan uudestaan jalansijaa
paavilaisilleen. Stålarmille annettiin hänellekin käsky varustaa
sotajoukkoja. Ja nyt saivat Suomen asiat jäädä häneltäkin sikseen,
Ruotsissa oli suuri taistelu taisteltava.
Juhannuksen aikaan ilmoitti Stålarm kuninkaalle, että hän oli valmis,
ja heinäkuun 5 päivänä lähti laivasto purjehtimaan hänen ja Akseli
Kurjen johdolla. Sotaväkeä oli haalittu aina 3,000 mieheen, joukossa
monia ulkomaalaisia aatelismiehiä.
Puolassa oli kuningatar Anna kuollut, ja lohdutonta suruaan
lieventääkseen oli kuningas Sigismund heti alkanut kosiskella
vainajan sisarta herttuatar Konstantiaa, välittämättä muusta mitään.
Mutta vihdoin oli hänen pakko nousta jesuiittain vaatimuksesta
toimiin. Kun sotalaivastoa ei ollut, otettiin takavarikkoon eri
kansallisuuksien kauppalaivoja yli satakunnan. Niihin lastattiin
viisituhatmiehinen sotajoukko. Ja heinäkuun 22 päivänä kirjoitti
kuningas Stålarmille, että hän kaikkine sotajoukkoineen aikoi
purjehtia Ruotsiin ja ankkuroida vasta Tukholman edustalla. Siellä
antaisi hän määräykset, mihin edelleen purjehdittaisiin.
22.