Ilolla sai Kaarle herttua sanoman Klaus Flemingin kuolemasta. Hän
oli tehnyt monia laskelmia, mutta menestys oli ollut epätietoinen.
Nyt oli vihdoin annettu merkki, tie oli auki. Uusia esteitä saattoi
ilmestyä, mutta pahin oli raivattu pois, ja Suomen sorrettu kansa
raukka oli vapautunut vitsauksestaan.
Ensi työkseen Kaarle kirjoitti avoimen kirjeen suomalaiselle
sotapäällystölle, kehoittaen heti lakkauttamaan sietämättömän
linnaleirin. Aikeestaan tulla itse Suomen puolelle ei hän
kirjoittanut mitään, mutta niin hyvin tämä kirjelmä kuin
yksityistiedotkin Ruotsista ilmaisivat Suomen herroille, mitä heillä
oli odotettavissa.
Sillä välin Kaarle varustautui ripeästi sillä verukkeella, että kun
kaikesta päättäen kuningas saattoi tulla keväällä, täytyi laivaston
olla valmiina noutamaan häntä joko Danzigista tai Kalmarista.
Salavinkaan oli hän kyllä hankkinut tiedon Puolasta, ettei
kuningas ollut aikeissakaan tulla Ruotsiin ainakaan sinä vuonna;
hän oli korviaan myöten rakastunut kauniiseen kälyynsä, prinsessa
Konstantiaan, eikä millään hinnalla tahtonut eritä tämän seurasta.
Mutta silloin hän joudutti varustuksia sitä suuremmalla innolla.
Hän kuletutti laivoihin suurimmat tykit mitä ne kantoivat, tarkasti
väkensä ja latoi sen laivoihin. Ja sitten hän purjehti heti merille
puolisonsa kera.
Elokuun 28 päivänä hän saapui Kastelholmaan, johon jätti puolisonsa.
Laivasto oli mennyt edeltä Turun saaristoon, säikyttäen linnaväen
nopeihin varustuksiin, senkin puolestaan. Muureja vahvistettiin ja
pariakymmentä nuijasodasta otettua vankia käytettiin töihin, härkiä
ja lehmiä ja uutisruista koottiin ympäristöstä linnan varastoihin ja
niiden jauhamista varten hankittiin joukko jauhinkiviä.
Kaarle oli jo edeltäpäin lähettänyt uudelle Sigismundin määräämälle
linnanpäällikölle, Arvid Stålarmille, ja muulle päällystölle useita
kehoituksia liittymään häneen. He pyysivät nöyrimmästi, ettei herttua
panisi pahakseen, vaikka heidän herransa ja kuninkaansa palvelijoina
täytyi noudattaa tämän käskyjä.
Elokuun 20 päivänä alkoi herttuan aluksia parveilla kaikkialla Turun
saaristossa. Useita kartanoista ryöstettiin ja kaikki vastarinta
rangaistiin kuolemalla. Samaan aikaan saapui viesti, että Hannu
Hannunpoika, Monikkalan herra, oli kokoamansa sotaväen kera tulossa
Hämeeseen.
Arvid Stålarm oli neuvoton. Jos Hannu Hannunpoika marssi Hämeenlinnaa
vastaan, joutuisi linnoitus heti vihollisen käsiin, niin kurjassa
puolustuskunnossa se oli. Jos hän sitä vastoin aikoi marssia Turkua
vastaan, oli pelättävissä, että maakunnan rahvas liittyisi hänen
joukkoonsa.
Asema oli epätoivoinen, eikä ollut ketään, joka voisi sen pelastaa.
Muinoin niin mahtava marski makasi kylmänä ja kankeana linnan
kappelissa, johon hänet oli tuotu suurella juhlallisuudella.
Vaikkapa hänen levoton henkensä kenties harhailikin ympäri entistä
hallitusaluettaan, näki se vain kauhukseen, kuinka hänen mahtava
työnsä meni pirstoiksi, voimatta sitä estää.
Mitäpä hyödytti nyt kehoittaa pappeja ja rahvasta täyttämään
läänivelvollisuuttaan... Kaikki kuuntelivat korvat hörössä sitä
mieluista uutista, että Hannu Hannunpojan alukset purjehtivat pitkin
rannikkoa ja että heidät syyskuun 12 päivänä oli nähty Porin sataman
edustalla. Jokainen saattoi käsittää, että Turku oli hänen matkansa
määränä.
Toisaalta tuli herttua itse. Jo syyskuun 6 päivänä oli laivasto
tullut näkyviin Ruissalon ja Hirvensalon välisestä salmesta. Miten
erilaisin tuntein suuntautuivatkaan sinne katseet!
Herttuan kutsuun vastasi Stålarm, että kuningas oli kieltänyt häntä
antautumasta mihinkään neuvotteluihin. Mutta kun laivasto läheni,
laukaistiin linnan tykit.
Masto ammuttiin poikki herttuan omasta kaleijasta, mutta laivasto
teki kaarroksen ja löysi sopivan ankkuripaikan kappaleen matkan
päässä Ruskiakallion käressä, jossa joukot, kaksitoista lippukuntaa
jalkaväkeä ja viisisataa ratsumiestä, nousivat heti maihin.
Stålarm koetti estää maihinnousua, mutta hänen ratsuväkensä ei voinut
esteettömästi liikkua louhikkoisella maalla ja heidän täytyi vetäytyä
takaisin.
Ilmisota oli alettu, mutta herttua ei tahtonut esiintyä rehennellen,
vaan ehdotti neuvottelua suomalaisen päällystön kanssa.
Neuvottelut määrättiin pidettäviksi syyskuun 9 päivänä hietaharjulla
Kupittaan lähteen luona ja kokoonnuttiin sinne yhdeksän aikaan
aamulla. Molemmat puolueet olivat saapuneet niin mieslukuisina kuin
suinkin. Mutta keskustelujen aikana oli jollakin selittämättömällä
sotaliikkeellä suljettu Stålarmin ja hänen joukkojensa palaustie.
Alkoi taistelu, joka päättyi siihen, että Stålarmin ratsuväki
ajettiin pakosalle, ja hän itse harhaili viheliäisiä metsäpolkuja
Hämeen tielle, jossa uudelleen kokosi ratsuväkensä.
Herttua itse marssi Turun kaupunkiin, kaupunkilaisten suureksi
hämmästykseksi, ja leiriytyi linnan edustalle.
Millainen hälinä linnassa syntyi, voimme hyvin kuvitella.
"Tämähän on selvää petosta!" huudahti Ebba luoden terävän katseen
Stålarmin puolisoon, nuoreen Elina Flemingiin.
"Rouva tätini ei suinkaan liene unohtanut herrani lausuntoa, että
joukkoihin ei ole luottamista", vastasi tämä säilyttäen tyyneytensä.
"Marskin aikaan ei koskaan tullut kapina kysymykseen", jatkoi Ebba
rouva; "mutta kun hän on poissa, saattaa odottaa mitä tahansa".
"Tietenkin herttua alkaa piirittää linnaa, ja miten silloin käy
puolustus, kun Arvid herra on poissa?" valitti vaimo parka. Kukaan ei
ollut nähnyt Ebba rouvan nauravan moniin pitkiin päiviin, mutta nyt
hän nauroi katkeran pilkallisesti.
"Linna on hyvin varustettu, kiitos siitä autuaalle herralleni", sanoi
hän ylväästi. "Muonavarat riittävät vähintään vuodeksi, ja miehistö
nousee tuhanteen. Minä itse otan johtaakseni puolustusta."
Elina rouva katsoi ihaillen pelättyyn sukulaiseensa. "Suokaa
anteeksi, rakas täti, että olen kuin säikähtynyt lintu", vastasi hän
nöyrästi; "teidän omat tyttärennekään eivät pysty käymään jälkiänne".
"Eivät", vastasi hän, "ei edes poikanikaan ole vanhempiinsa, hän on
kuutamosankari hänkin".
Elina kääntyi punastuen pois. "Minusta hän on mallikelpoinen nuori,
ritarillinen herra", sanoi hän.
"Sitra kainalossaan!" lisäsi Ebba rouva.
"Niin, miksei, siitä on iloa meille kaikille."
Olkapäitään kohauttaen ja sääliväisesti hymyillen lähti Ebba rouva
huoneesta.
Nuori rouva seisoi katsellen ulos ikkunaluukusta.
"Kuinka voisimme kestää tätä elämää ilman Juhanaa!" tuumiskeli hän.
"Ja onhan Arvid herra itse jättänyt minut hänen huostaansa."
Herrat Akseli Kurki ja Antero Boije, jotka molemmat kuuluivat
päällystöön, olivat samoin tuoneet vaimonsa mukanaan, ja nämä, jotka
molemmat tunsivat mitä syvintä kunnioitusta Ebba rouvaa kohtaan,
mutta itse asiassa pakenivat hänen läheisyyttään, olivat ihastuneet
hänen poikaansa, 20-vuotiaaseen Juhanaan, joka vietti melkein kaiket
päivät heidän ja sisartensa seurassa.
Marskin kuoleman jälkeen ei Daniel Hjort ollut kertaakaan saanut
nähdä eikä puhutella Heblaa; lukutunnit ja oleskelu perheen
keskuudessa päättyivät, vaikkakin hänellä aina oli vapaus käydä
ystäviensä ja tuttujensa luona linnoituksessa.
Hänellä olikin paljon sellaisia nuoremman päällystön keskuudessa,
jotka ilvehtivät hänen onnettomalla rakkaudellaan ja kuuntelivat
hänen laulusepustuksiaan.
Daniel parka, joka ei ollut voinut pitää rakkauttaan salaisuutenaan,
uskoi sen kaikille, valitti sitä, että hänet oli eroitettu sydämensä
epäjumalasta, ja kun joku velikulta sanoi leikillään hänelle
surevansa sitä yhtä suuresti kuin hänkin, niin hän uskoi sen, ja
valittaen kaikuivat sitran sävelet, hän lauloi rakkaudestaan ja
kehoitti armastaan olemaan varma siitä, että hän vihdoin tulisi hänet
vapauttamaan.
Yleisesti oltiin sitä mieltä, ettei Daniel Hjort ollut oikein viisas,
mutta hänen hiljainen olentonsa herätti myötätuntoa, ja sentähden sai
hän mennä ja tulla miten tahtoi.
Kaunis neiti oli väsynyt leikkikaluunsa, hän piti loukkaavana tämän
rakkautta, mutta -- hänellä ei ollut rohkeutta suorastaan torjuakaan
häntä näkyvistään.
Juhana Fleming oli mitä rakastettavin nuori mies; hänen käytöksessään
oli väliin ylpeyden vivahdus, joka muistutti isästä, mutta sen
huomasi vain hyvin harvoin. Naisten kesken sanottiin, että Juhana
herra oli vastustamaton, jos hän vain tahtoi jotakuta miellyttää.
Heti marskin kuoleman jälkeen oli äiti tahtonut lähettää hänet pois,
mutta kaikkien yhteisistä rukouksista sai hän jäädä kotiin sillä
ehdolla, ettei vähintäkään puuttuisi linnan puolustukseen.
Kenties olisi nuori herra mieluummin lähtenyt, jollei hän olisi
nähnyt Elina Stålarmia. Mutta nyt hän rakasti ensi kertaa elämässään,
hehkuvalla lämmöllä, vaikkakin ikäkautensa kainoudella.
Stålarm oli leikkisästi uskonut puolisonsa hänen suojelukseensa;
he olivat serkukset, samanikäiset, nuoret ja kauniit molemmat.
Juhana herra oli vannonut ennen kuolevansa, ennenkuin ilmaisisi
salaisuutensa; Elina taasen, joka pian oli sen havainnut, oli
päättänyt, ettei koskaan antaisi hänelle siihen tilaisuutta;
jokapäiväinen seurustelu oli opettava heitä pitämään toisistaan
sisaruksina.
Sillä kannalla olivat asiat, kun herttua saapui Turkuun. Jo syyskuun
11 päivänä aloitettiin piiritys luomalla vallitus vastapäätä
linnanporttia, Myllyvuoren juurelle.
Kaarle kuuli vakoilijoiltaan, että Stålarm oli läheisyydessä, ja
piiritykseen ryhdyttäessä saattoi tapahtua, että tämä hyökkäsi hänen
selkäänsä ja hän itse joutuisi kahden tulen väliin.
Silloin saapui tieto, että Hannu Hannunpoika saapuisi pian ja että
Turun seudun rahvas oli herttuan kehoituksesta noussut aseihin.
Samaan aikaan tapahtui, että Stålarmin joukkojen keskuudessa ilmeni
selviä kapinan merkkejä; kenties sitä auttoi herttuan avoin kirjekin,
sillä useita karkaamisia tapahtui muutamien päivien kuluessa.
Nyt saattoi pelastua vain nopein toimin, ja Stålarm lähti joukkoineen
liikkeelle syyskuun 20 päivänä, sijoitti osan väestään Hämeenlinnaan,
toisen Savonlinnaan ja kolmannen Viipuriin, jossa hän itse otti
päällikkyyden. Hän uskoi Turun linnan kyllä voivan pitää puoliaan
talveen tai kunnes tapahtuisi jotakin, mikä pakoitti herttuan
lähtemään pois.
Mikään sopimuksenhieronta ei tullut kysymykseenkään; linnanvouti
Pentti Severinpoika kirosi ja vannoi, ettei herttua kuuna herran
valkeana pääsisi linnaan, ja samaa sanoi muukin päällystö.
Tosin herttua kaivatti vallituksia Mylly- ja Korpolaisvuorille,
mutta linnasta paukkuvat laukaukset veivät paljon väkeä, ja vei
aikaa ennenkuin haudat olivat niin syvät, että piirittäjät saivat
niissä suojaa. Ja sitten tulivat syyssateet, ja haudat tulivat vettä
täyteen. Mukana tuoduista tykeistäkään ei ollut juuri hyötyä, ja
näytti melkein siltä, kuin herttua saisi häpeällä vetäytyä tiehensä.
Linnassa riemuittiin. Silloin saapui kirje herttualta Ebba rouvalle,
ja hän kutsui heti linnan naiset ja ylemmän päällystön lukeakseen sen
heille. Kirje oli herttuan omakätinen, ja hän tarjosi Ebba rouvalle
samoinkuin muillekin linnassa oleskeleville naishenkilöille vapauden
lähteä mihin halusivat. Herttua ei tahtonut ottaa vastuulleen, jos
tapahtuisi mitä vahinkoa niille, ketkä jäivät linnaan.
Elina Stålarm seisoi aivan Ebba rouvan lähellä. Juhana herra puristi
lujasti hänen kättään, ja hän näki ihailijansa silmissä niin
hätääntyneen katseen, että hänen lähtöaikeensa alkoi horjua.
Kun toiset rouvat yhdestä suusta sanoivat tahtovansa jäädä miestensä
luo, kääntyi Ebba rouva Elinaan. "Sinä kai haluat lähteä etsimään
miestäsi?" sanoi hän.
"Jää tänne luoksemme, Elina", pyysivät Katinka ja Hebla.
"Mihin te minua neuvotte, arvoisa täti?"
Vastaus viipyi. "Herrasi on tänään Viipurissa ja kenties huomenna
matkalla Savonlinnaan. Olisit ainoastaan hänen tiellään, täällä sitä
vastoin olet varmassa turvassa."
"Niin kai on", vastasi Elina hiljaa. "Ja silloin jään tänne
luoksenne."
"Millainen on oleva vastaus herttualle?" kysyi Pentti Severinpoika.
"Sellainen kirje ei ansaitse mitään vastausta", vastasi ylpeä nainen.
"Eikä herttua vastausta saakaan."
Koskaan ei ollut Juhana herra ollut niin säteilevän iloinnen kuin
tänään. Hilpeät sutkaukset eivät häneltä ottaneet loppuakseenkaan, ja
kun Antti Boijen emäntä kysyi, kuinka hän saattoi olla niin iloisella
tuulella, kun kuolema kenties odotti häntä, vastasi hän:
"Pitäisin suurimpana onnenani, jos saisin nyt kuolla."
"Kiittämätön!" huudahti Hebla. "Hän ajattelee ainoastaan itseään."
"Me pidämme sinusta niin paljon", lisäsi kaino Katinka ja painautui
häntä vasten.
"Tahtoisinkin ensin nähdä teidät onnellisina ja turvassa", sanoi hän.
"Miksi et voi rakastaa elämää kuten me?"
"Kyllä", puuskahti hän intohimoisesti, "rakastan hetkeä, jossa elän,
ja seuraavana tahdon kuolla".
Katinka pudisti päätänsä, sen jälkeen huudahti hän innokkaasti:
"Rakkahin Elina, puhu sinä hänelle, kehenkään ei hän luota niin
ehdottomasti."
"Minusta elämä on otettava sellaisena kuin se on", vastasi Elina
luoden sisaruksiin vakavan katseen. "Mielelläni olisin tahtonut
lähteä herrani luo ja jakaa ne vaarat, jotka häntä kohtaavat, mutta
kun se ei käy päinsä, olen iloinen siitä, että tahdotte pitää minut
täällä."
Hän ojensi heille käden kullekin: "Meidän on lohdutettava ja
kehoitettava toisiamme ja kiitettävä Jumalaa jokaisesta päivästä,
minkä saamme olla yhdessä."
Juhana herra oli käynyt kalmankalpeaksi, mutta hänen sisarensa
itkien heittäytyessä serkun syliin piti hän lujasti kiinni kädestä,
jonka tämä oli hänelle ojentanut.
Elina veti hiljaa pois kätensä. "Meidän on säilytettävä iloinen
luottamus mielessämme", sanoi hän.
"Sitten on sinun usein puhuttava meille niinkuin nytkin", nyyhkytti
Katinka. "Eikö totta, Juhana, se herättää luottamusta?"
"En väsyisi koskaan häntä kuulemaan", vastasi Juhana ihailevin
katsein.
"Sepähän nähdään", virkkoi Elina nauraen. "Minä kyllä puhun järkeä,
ken vain tahtoo kuulla sillä korvalla."
"Ennen kaikkea Juhanalle", huudahti sisar.
"Niin, jos hän tahtoo!"
"Ei maksa", vastasi Juhana katkerasti. "Minä kumoan kaikki
viisastelusi."
Elina kääntyi pois vastaamatta mitään.
"Jos olemme yksistä tuumin, silloin Elina tietää seuraukset", lisäsi
Juhana liikutuksella, jota hän tuskin saattoi hillitä.
"Niin tosiaankin", puuttui Katinka puheeseen. "Annathan myöten,
Elina, jos hän on oikeassa?"
"Hän _ei_ ole oikeassa", vastasi Elina lujasti, mutta helakasti
punastuen.
"Tiedätkö, mitä hän tarkoittaa?" kysyi tyttö kummissaan.
"Hän luulee arvaavansa mitä ei ymmärrä", tokaisi Juhana kiihkeästi.
"Mutta nyt on hänen myönnettävä minulle yksityinen keskustelu, tänään
tai huomenna, sen parempi mitä pikemmin."
"Niin, minäkin tahdon, että välimme tulee selville."
"En tiennyt lainkaan, että olisitte epäsovussa", puuskahti Katinka.
"Huomenna iltapäivällä", sanoi Elina ja ojensi Juhanalle kätensä.
"Kiitos!" kuiskasi hän ja suuteli sitä kiihkeästi.
Tämän kaiken aikana paukkuivat linnan tykit herttuan äskenkaivettuja
vallituksia kohden, ja muutamia hänen miehistään kaatui.
Hän ei ollut saanut mitään vastausta kirjeeseensä. Mutta mitäs siitä,
hän oli kyllä taivuttava heidät kuuliaisuuteen.
Seuraavana päivänä, kun kappalainen tapansa mukaan toimitti
aamurukousta suuressa linnansalissa, Ebba rouvan, kaikkien muiden
naisten ja muutamain päällikköjenkin ollessa läsnä, hämmästytti heitä
kova ammunta, ja ikkunasta lensi sisään luoti ja surmasi sotamiehen,
joka seisoi Ebba rouvan rinnalla. Hän kääntyi ympärillään seisoviin
kalpeihin naisiin ja virkkoi tyynesti: "Urhoollisten soturiemme
vaimot ja tyttäret eivät pelästyne moisesta!"
Sen jälkeen hän antoi käskyn, että ruumis oli vietävä pois, ja
viittasi sitten pappia jatkamaan. Kun jumalanpalvelus oli lopussa,
sanoi Ebba rouva ääneen: "Täällä linnassa on jotakin, mitä pelkään
enemmän kuin herttuan ketjukuulia."
Mitä hän sillä tarkoitti, sitä ei ymmärtänyt kukaan. Mutta
iltapäivällä, juuri kun Juhana herra kuiskasi Elinalle: "muistatteko
lupauksenne?" ja tämä vastasi: "olen valmis pitämään sen", astui
Ebba rouva kamariin, jossa naiset olivat koolla. Hän oli kalpea ja
kiihtynyt, ja hänet nähdessään hypähtivät kaikki pystyyn ja kysyivät
pelästyneinä, oliko herttua tullut linnaan.
"Ei vielä", vastasi hän. "Mutta tie on auki, sillä kapina on täydessä
vauhdissa."
"Ne hylkiöt, ne kavaltajat!" huudettiin kilvan.
"Niin, moista ei olisi tapahtunut marskin aikaan", puuskahti Ebba
rouva.
"Pentti Severinpoika on pidättänyt heidän palkkansa, hän on pahin
petturi", rohkeni Elina rouva virkkaa.
"Sallikaa minun ottaa osaa puolustukseen ja asettua Severinpojan
paikalle", puuskahti Juhana innoissaan.
"Nyt kun vaara on uhkaavimmillaan!" huudahti Ebba rouva. "Luulen,
ettei kukaan Fleming riko valaansa."
Elinan ja Juhanan katseet yhtyivät sekunniksi. Mutta nuori mies loi
äkkiä silmänsä maahan.
Samana iltana oli Ebba rouvalla keskustelu kaikkien päälliköiden
kanssa, paitsi Pentti Severinpojan. Kaikki olivat yksimieliset
siitä, että hän oli petturi, mutta että olisi vaarallista nyt ryhtyä
mihinkään häntä vastaan.
Tällöin ilmoitettiin muuan sotamies, joka pyysi yksityistä
keskustelua Ebba rouvan kanssa. Tämä käski miehen astua sisään ja
puhua läsnäolijain kuullen, koskei tahtonut heiltä salata mitään.
"Kysymys on Daniel Hjortista", sanoi mies.
"Mitä pahaa voi se hullu tehdä?" kysyi Ebba rouva ivallisesti.
"Koska minun kerran täytyy puhua suuni puhtaaksi", jatkoi mies, "niin
on selvää kuin päivä, että hän on mielettömästi rakastunut vanhimpaan
neideistä..."
"Varo itseäsi, mies!" puuskahti rouva tuohtuneena. "Maksaa pääsi, jos
mainitset tyttäreni samalla kertaa kuin Daniel Hjortin."
"Silloin en kerrokaan mitään."
Läsnäolijat pyysivät Ebba rouvaa tyyntymään; eihän merkinnyt mitään,
mitä mies uskoi, pääasia oli päästä tietämään, oliko hänellä
tosiaankin jotakin tärkeää tunnustettavaa. Ebba rouva nyökäytti
hyväksyvästi päätänsä ja istui sen jälkeen hiljaa ja kuunteli
tarkkaavaisesti.
Mies kertoi tietonsa. Daniel Hjort oli kuvitellut, että nuorta
neitiä pidettiin sulettuna huoneeseen vastoin tahtoaan, ainoastaan
pitääkseen heitä toisistaan erillään. Ja niin oli Daniel saanut
päähänsä, että ainoastaan herttuan tullen väliin saattoi neiti
pelastua, ja siitä pitäen oli hän liikuskellut vihollisten asioilla
ja taivutellut yhä useampia linnanmiehistöstä luopumaan piirittäjäin
puolelle.
"Rahoillako hän houkuttelee?" kysyi muuan päälliköistä.
"Niillä kaikista vähimmän", vastasi sotamies. "Mutta hän laulaa niin
kauniisti hänestä, joka on autettava pois vankitornista, että siitä
saa aivan silmänsä vesiin."
Huoneessa oli hiljaista. Ebba rouva oli kalpea, mutta saattoi nähdä,
että kiukku kiehui hänen sisällään. "Tahtooko joku vapauttaa minut
hänestä, vai täytyykö minun tehdä se itse?" sanoi hän ankaralla
äänellä.
"Sitä varten olen juuri tullutkin", sanoi sotamies. "Kärsä käskee
porsaan maata tonkimaan."
"Mitä sillä tarkoitat?"
"Minä kuten monet muutkin en saa irti muonaosaani; vaimoni on
tullut tänne... kaksi lastani on jo kuollut nälkään, ja minä tahdon
mielelläni pelastaa niiden kahden hengen, jotka ovat vielä jälellä...
On itsestään selvää, että tuo Daniel Hjort on kavaltaja, ja minä
ajattelin..."
"Kuinka tahdot menetellä?"
"Ammun luodin hänen otsaansa!"
"Milloin?"
"Huomenna, jos niin tahdotaan."
"Eikö hän ole täällä tänäänkin?"
"Kyllä, mutta se on niin ilkeää näin illalla."
"Kas tässä", sanoi Ebba rouva ja pani rahaa hänen käteensä. "Minä
korotan palkkasi kaksinkertaiseksi, jos toimitat asiasi jo tänä
iltana."
Miehen silmät loistivat. "Tämä muijalle", sanoi hän, "toinen minulle,
että voin pitää rohkeuden yllä".
Alhaalla vahtihuoneessa istui Daniel Hjort suuren sotamiesparven
ympäröimänä. Koskaan ei hän ollut laulanut niin kauniisti, mutta
hänen laulunsa olivat hetken mielijohtamia, milloin valittavia,
surusta ja tuskasta parahtelevia, milloin hiljaisia, rukoilevia,
melkein kyynelöiviä... sitten tuli kuin kuiskauksena, ikäänkuin
toivehikkaana aavistuksena, ja sävelet soivat yhä helähtelevämmin,
ne muuttuivat uhmaaviksi, vaativiksi, kunnes paisuivat riemuitsevaan
voiton varmuuteen.
Hämmästyneinä häntä kuunneltiin; niin ei hän ollut laulanut koskaan.
"Nyt olisi neidin pitänyt kuulla sinua", sanoi muuan kuulijoista.
"Niin hän tekikin. Hän seisoi tuossa vastassani, ja hänelle minä
lauloin", vastasi laulaja onnellisesti hymyillen.
"No, pitikö hän siitä... mitä hän sanoi?"
"Hän viittasi minulle, minun täytyy heti lähteä."
Hän nyökkäsi hyvästiksi päätään, ja kun he toivoivat hänen tulevan
huomenna jälleen, vastasi hän vain: "Se riippuu hänestä, ainoastaan
hänestä."
Juostessaan pihan yli tapasi hän siellä sotamiehen. "Ei suinkaan
portti liene vielä sulettu, pääsen kai ulos?" kysyi hän.
"Ulos kyllä pääset, mutta et sisälle", vastasi mies seuraten hänen
jälestään.
Mies ei ollut herkkämielinen, mutta sittenkin hänestä tuntui, että
hän oli aikeissa tehdä kunnottoman teon.
"Yhden kuolema, toisen elämä", jupisi hän kohottaen kiväärinsä.
Daniel Hjort oli kulkenut ainoastaan muutamia askelia, kun hän
kääntyi ja kohotti kätensä ylöspäin linnaa kohden.
Silloin pamahti laukaus. Luoti sattui sydämeen, lemmensairaaseen,
unelmoivaan sydämeen, ja laulaja kaatui kuoliaana tanhualle.
Seuraavana aamuna maksoi Ebba rouva luvatut syntirahat ja oli
iloinen, kun petturi oli raivattu tieltä pois.
Linnassa herätti Danielin kuolema todellista kaipausta; onnettomasta
mielipuolesta oli opittu pitämään, eikä kukaan uskonut, että luoti
oli tullut linnasta, koska se oli sattunut sydämeen.
Sotaneuvottelun jälkeen päätti päällystö ottaa selon mielialasta
linnassa.
Sotamiehet kutsuttiin suureen linnanpihaan ja ilmoitettiin,
että ne, jotka pysyivät uskollisina kuninkaalle, saisivat
rahalahjan palkinnoksi; ne sitä vastoin, jotka tahtoivat mennä
herttuan puolelle, olivat vapaat heti lähtemään. Miehistö näytti
hämmästyneeltä, mutta pitkiin tuumailuihin ei annettu aikaa. Ja kun
portit avattiin, lähti parisen sataa miestä linnasta.
Se oli enemmän kuin oli odotettu. Mutta paras oli olla olematta
millänsäkään. Antti Boije piti puheen paikoilleen jääneelle
miehistölle, ylisti heidän uskollisuuttaan ja uudisti palkinnon
lupauksensa.
Seuraavana aamuna tehtiin linnasta ryntäys vallituksille, mutta
siitä ei ollut mitään muuta hyötyä, kuin että huomattiin vielä
viitisenkymmentä miestä karanneen.
Ampumisen jatkamiseksi ei ollut enää muuta keinoa, vaan täytyi
jokaisen tykin luo asettaa joku päälliköistä ladatun pyssyn kera
pitämään tykkimiehiä silmällä. Sillä tavoin jatkettiin ampumista, ja
piirittäjäin jokaiseen laukaukseen vastattiin kahdella linnasta.
Asema oli kaikessa tapauksessa niin kireä kuin saattoi ajatella, ja
kun herttua syyskuun 23 päivänä uudestaan tarjosi pakkosopimusta, ei
siihen tosin suostuttu, mutta epäävä vastaus oli kohteliaampi kuin
edellisellä kerralla.
Kuusi vallitusta oli jo luotu ja parhaallaan laitettiin seitsemättä
aiotun rynnäkön turvaksi.
Mieliala linnassa oli hyvin kiihtynyt, mutta kävi sitäkin
levottomammaksi, kun eräänä aamuna havaittiin, että kaikki tykit
ja sankkireiät oli ajettu multaa täyteen. Pettureita oli siis itse
linnassa; nyt tiedettiin, kuinka paljon kello oli lyönyt.
Linnanmuuriin oli vihollinen ampunut kaksi aukkoa, ja koko yläosa
tornista oli kaatunut.
Sotaneuvosto kokoontui, Ebba rouva oli läsnä.
Oltiin yhtä mieltä. Oli pakko ryhtyä sovinnonhierontaan. Ja ensi
kertaa nähtiin kylmän, ylpeän naisen vuodattavan kyyneliä. Ne oli
voimattomuuden ja raivon tunne kiihottanut, mutta vaikka hän vaieten
taipuikin toisten ehdotuksiin, ilman vastaväitteitä ja nuhteita,
teki hän sen siksi, että hän sydämessään halveksi kaikkia näitä
päälliköitä, jotka eivät yhdessäkään voineet pitää samaa kuria kuin
hänen herransa yksin. --
Oli siis ilmeistä, että ratkaisu oli lähellä, linnan täytyi antautua
ja sen puolustajain kenties hajota eri teilleen kunkin. Juhana herran
se teki levottomaksi. Yleisessä hälinässä ei hän vieläkään ollut
saanut tilaisuutta luvattuun kahdenkeskiseen keskusteluun, mutta
siitähän nyt oli riippuva, milloin ja missä he jälleen tapaisivat
toisensa. Nuorekkaassa ylimielisyydessään uneksi Juhana vievänsä
Elinan kauas, kauas pois, missä he eläisivät ainoastaan toisilleen.
Samana päivänä, jona sotaneuvottelu pidettiin, oli Ebba rouvalla
ollut pitkä keskustelu sisarentyttärensä kanssa, ja heidän erotessaan
sanoi viimeksi mainittu: "En uskalla luvata mitään, mutta Jumalan
avulla tahdon tehdä minkä voin."
Muutamia tunteja myöhemmin pani Elina kätensä Juhanan käsivarrelle
sanoen: "Meillähän piti olla pieni kohtaus?"
"Niin piti", vastasi Juhana ilosta väristen ja painoi pikku kätösen
sydämelleen. "Tapahtukoon se heti."
"Sitä minäkin toivon", vastasi Elina, ja Juhana vei hänet huoneeseen,
jossa he saivat olla häiritsemättä.
Hehkuvin sanoin puhui nuori mies rakkaudestaan. Ja vetäen Elinan
käden vasten poveaan ja katsoen häntä kuumeisin silmin hän lopetti:
"On ollut hetkiä, jolloin olen luullut, ettet ole kylmä minulle...
Niin, Elina... rohkeuteni on mennyt niin pitkälle, että uskoin sinun
rakastavan minua... Mitä silloin tunsin, sitä en voi kuvailla...
mutta en voinut olla puhumatta siitä sinulle; sinusta yksin riippuu,
olenko onnellisin vai onnettomin ihminen maailmassa."
Hän oli liukunut istuimeltaan lattialle ja makasi nyt polvillaan
painaen päänsä Elinan syliin.
Puna ja vaaleus oli läikkynyt Elinan poskilla, mutta hän hillitsi
liikutuksensa ja sanoi lempeästi: "Nouse, veljeni, ja puhukaamme
tyynesti."
Juhana totteli heti. "Ei veli!" huudahti hän myrskyisen kiihkeästi.
"Vaadin kaiken tai en mitään!"
"Juhana, et tiedä mitä sanot!"
"Tiedän, että rakastan aina mielettömyyteen saakka, ja jos karkoitat
minut pois, niin kuolen!"
"Etkö tahdo kuulla minun tunnustustani?"
"Oi, tahdonhan!" huusi Juhana melkein hurjasti ja tarttui hänen
molempiin käsiinsä.
Ja Elina tunnusti hänkin rakastaneensa Juhanaa. Ensin se oli ollut
vain sääliä ja myötätuntoa, mutta sitten ajatukset kiintyivät
kokonaan häneen. Ja hänen tähtensä oli hän jäänyt tänne linnaan.
"Elina!" huudahti Juhana hurmautuneena. "Sinä olet minun, minun!"
Ja myrskyisellä ihastuksella hän kietoi Elinan syliinsä.
Elina ei vetäytynyt pois hänen syleilystään, vaan painoi päänsä hänen
poveaan vasten ja jatkoi:
"En tahdo, että minun tarvitsee hävetä Jumalan ja puolisoni edessä;
en tahdo, että sinä halveksit itseäsi tai minua. Tahdon, että puhdas
ja viaton suhteemme on oleva sinun suojelusenkelisi tulevina päivinä."
Juhanan käsivarret olivat vaipuneet alas, nyt hän istui kädet
silmillä ja puhkesi rajuun itkuun.
"Ole mies, Juhana! Etkö luule minunkin kärsivän, mutta olemme
molemmat siunaavat tätä hetkeä."
"Olet julma minua kohtaan! Etkö ymmärrä, että kuta enemmän sinua
ihailen, sitä katkerampi on kaipaus."
"Käy toimintaan! Teillä on suuria maatiloja, ne tarvitsevat
katsontaa."
"Kasvatusveljeni hoitaa niitä."
"Meillä on kuningas, joka unohtaa velvollisuutensa ja jättää maansa
anastajan käsiin. Matkusta Puolaan, taivuta Sigismund tulemaan tänne
tai lähettämään sotajoukkoja Suomeen. Jos onnistut, on koko maa sinua
kiittävä."
Juhanan silmät kirkastuivat. "Äitini ei suostuisi koskaan", sanoi hän
sitten allapäin.
"Hänen täytyy; milloin tahdot matkustaa?"
"Mieluimmin heti!"
"Ole sitten hämärissä valmiina, minä suljen itse salakäytävän
jälkeesi."
"Tahdotko päästä minusta?"
"Tahdon, että tulet kunnioitetuksi ja ylistetyksi."
Juhana katsoi epäillen häneen.
"Elina, annatko minulle jäähyväissuudelman?"
"Sen lupaan", vastasi Elina punastuen.
"No hyvä, siis tänä iltana seitsemän aikaan!"
Niin he erosivat.
"Nyt Ebba rouvan luo", sanoi nuori, urhakka nainen.
Tämä oli saava hartaimman toiveensa täytetyksi; hän oli pelännyt,
että herttua veisi hänen poikansa mukanaan, ainoan, jota hän rakasti
maan päällä, ja sentähden oli hän keksinyt matkan Puolaan. Mutta
hän oli nähnyt poikansa sydämeen ja ymmärsi, että ainoastaan Elina
saattoi hänet siihen taivuttaa.
Illalla menivät he yhdessä portille, ja Elina avasi sen.
"Jumala sinua suojelkoon ja varjelkoon", kuiskasi Elina heittäytyen
Juhanan syliin. Suudelma oli annettu! Seuraavassa tuokiossa hän oli
poissa; Elina lukitsi portin ja palasi vavisten.
Mikonpäivänä varhain aamulla ryhdyttiin jälleen neuvotteluihin
piirittäjäin ja piiritettyjen kesken. Herttua selitti, että jos linna
vapaaehtoisesti luovutettaisiin, ei mitenkään vahingoitettaisi siellä
olevain henkeä tai omaisuutta; ainoastaan lainrikkojat asetettaisiin
maansäätyjen tuomittavaksi. Piiritetyt puolestaan vaativat, että
riita herttuan kanssa lykättäisiin, kunnes kuningas palaisi Ruotsiin,
ja että jokainen saisi rauhassa palata kotiinsa. Viimeiseen ehtoon ei
herttua suostunut, ja neuvottelut olisivat varmaan venyneet pitkälle,
jollei eräs laiminlyönti olisi ratkaissut asiaa.
Jyrkeä ulkovarustus linnanportin edessä, jossa oli enimmät tykit,
oli neuvottelujen aikana varomattomasti jätetty ilman väkeä, ja
Kaarle, joka aina piti silmänsä auki, lähetti muutamia lippukuntia
jalkaväkeä, jotka ilman mieshukkaa valtasivat sen ja lisäksi
etumaisen tornin, josta ampuminen oli ollut ankarin edellisinä
päivinä. Silloin oli arpa langennut, ja voitettujen täytyi alistua
hänen tahtoonsa.
Linnan miehistö marssi ulos kuten ainakin voitetusta linnasta,
ratsuväki ilman ratsujaan ja ainoastaan miekka kädessään; mutta
herttuan kysyttyä olivat he kaikki valmiit vannomaan uskollisuutta
hänelle. Päällystöstä saivat lähteä pois ketkä halusivat, ja useimmat
tekivät sen.
Ebba rouva oli ylväänä ja jäykkänä herttuaa vastassa.
"Linnan kappeliin!" käski Kaarle.
"Sitä odotinkin", vastasi Ebba rouva ojentaen suuren avaimen.
Molemmat menivät sinne.
Fleming vainajan kirstu oli siellä avoinna, ja kansi oli vieressä.
Herttua seisoi kauan liikkumatonna ja katseli vihollisensa hengetöntä
ruumista.
Sitten tarttui hän hänen partaansa ja sanoi: "Toivoisin sinun vielä
elävän."
Mutta tämä oli liikaa Ebba rouvan siedettäväksi, ja hän vastasi
terävästi:
"Jos autuas herrani eläisi, ei teidän ruhtinaallinen armonne suinkaan
olisi täällä."