"Surmaisi minut, mutta vähät siitä, rakkauteni seuraa minua kuitenkin
hautaan!"
Hebla huokasi. "Kaikki täällä linnassa on raskasta ja ikävää,
sentähden täytyy meidän pienen romaanimmekin päättyä surullisesti."
"Mikä onni, että saamme yhtyä kuolemassa!" huudahti nuori mies
tulisesti.
"Ei, kiitos, minä tahdon elää ja nauttia elämästä."
"Sinä et rakasta niinkuin minä."
"Minusta se on luonnollista. Hebla Fleming ei voi tuntea eikä
ajatella samalla tavoin kuin ylioppilas Daniel Hjort."
"Hän on kylmä kuin jää", virkkoi Daniel synkästi, "minä taasen riudun
rakkauden hehkuun".
"Daniel parka", virkkoi Hebla pannen kauniin kätensä hänen
päälaelleen; "en voi mitään sille, etten tunne samoin kuin sinä".
"Käske minun mennä tieheni", sanoi Daniel kätkien kasvonsa käsiinsä.
"Ei, sitä en suinkaan tee. Eikö ole marskin tahto, että sinun on
luettava minun ja sisarieni kanssa?"
"Se on vienyt järkeni."
"Olen kuullut, että sellainen kuuluu rakkauden tapoihin", sanoi Hebla
leikitellen hänen hiuskiharoillaan.
Daniel heitti päätänsä taaksepäin. "Olen ainoastaan huvilelu", sanoi
hän.
"Ja opettajani, josta pidän", lisäsi Hebla säteilevin katsein ja
vaipui pieneen lepotuoliin.
Daniel seisoi kuin lumottuna katsellen häntä.
"Laula jotakin, minä tahdon nukkua!"
Daniel lauloi uskollisesta rakastajasta, joka tahtoi uhrata
henkensäkin rakastettunsa puolesta. Se oli muuan hänen omista
tilapäisrunoistaan, johon hän purki sielunsa hehkun.
Laulu vaikeni. Nukkuiko neiti tosiaankin... Mutta kaunis hän oli!
Ruusuposket, tuuheat kulmakarvat, pieni, punainen, myhäilevä suu,
joka oli hieman raollaan, ja kiharat, jotka olivat valahtanet
valkoiselle kaulalle ja liikahtelivat hiljaa.
Daniel kääntyi pois, hänen päänsä meni pyörälle...
"Daniel!" kuului hiljainen kuiskaus. Ja silloin oli maltti mennyttä
kalua, hän syöksyi luo ja painoi huulensa hänen huuliaan vasten.
"Hävytön, mitä uskallat tehdä?" virkkoi Ebba rouva, joka samassa
astui huoneeseen.
Daniel Hjort syöksyi huudahtaen ulos huoneesta.
"Nukuin niin makeasti", sanoi nuori neiti, "ja luulin että se oli
Katinka".
"Totta kai", vastasi Ebba rouva ankarasti. "Tästä lähtien ovat luvut
ja laulut lopussa."
"Enpä juuri voi sanoa, että ne olisivat minua huvittaneetkaan."
"Sinä saat toistaiseksi pysyä huoneessasi!"
"Onko minun kärsittävä sen tähden, mitä hän on rikkonut?"
"Et ollut syytön sinäkään!"
"En ole valinnut häntä opettajaksi."
"Sen teki isäsi! Mutta en voi luottaa sinuun?"
Nuori neiti heitti päätänsä ylpeästi taapäin. "Joku Fleming voi kyllä
leikkiä sellaisenkin kuin Daniel Hjortin kanssa mutta ei koskaan
sitoutua häneen", vastasi hän.
"Nyt tunnen sinut tyttärekseni", vastasi Ebba rouva häntä syleillen.
"Tästälähin luotan sinuun."
* * * * *
Tietämättä mitään näytelmästä, jota näyteltiin hänen omassa
kodissaan, ajatteli ja huolehti Klaus Fleming vain valtansa
lujittamista Kaarle herttuaa, verivihollistaan vastaan.
Urkkijoiltaan oli marski saanut tietoja olosuhteista Ruotsissa, ja
hän oli aivan varma siitä, että herttua valmisteli ensi kesäksi
sotaretkeä Suomeen. Marskin asia oli valmistaa hänelle lämpimät
tervetuliaiset.
Ja sitten oli saatava kuningas taivutetuksi kauan ajateltuun sotaan
Ruotsia vastaan. Sotaväkeä oli vietävä sinne Puolasta ja Suomesta,
ja Sigismund oli väkivoimin ottava perintövaltakuntansa, jonka hänen
setänsä tahtoi häneltä riistää.
Klaus Fleming hieroi tyytyväisenä käsiään; koskaan eivät olleet hänen
toiveensa olleet niin valoisat, ja hän tunsi voimiensa kasvavan
ajatellessaan, miten paljon hän tulisi saamaan aikaan.
Miehistöä ja muonaa koottiin Turkuun ja sen ympäristöön,
sotalaivoihin laitettiin tykit, ja laivaston vahvistukseksi
anastettiin kaikki kaleijat ja alukset mitä yhytettiin.
Kukaan ei muistanut nähneensä marskia niin hyvällä tuulella kuin
tähän aikaan. Hän laski leikkiä Daniel Hjortin kanssa ja sanoi
tahtovansa ottaa hänet mukaansa ensi sotaan, niin että hän saisi
väriä poskilleen. Nyt näytti hän niin kalpealta, että saattoi
peloittaa nuoret tytöt kirjalta.
Maaliskuun loppupäivinä kysäisi hän kerran Ebba rouvalta, eikö tämä
tahtonut matkustaa Pernajan kuninkaankartanoon. Hänkin tulisi sinne
palausmatkaltaan Uudeltamaalta, jossa oli oivallinen satama suurempia
laivoja varten ja jota hän aikoi käydä katsomassa.
Ebba rouva oli halukas siihen, ja marski määräsi oman matkansa
huhtikuun 2 päiväksi. Hyvästiä jättäessään hän käyttäytyi sangen
omituisesti ja virkkoi hymyillen, että hän varmaan keksisi jotakin
hämmästyttääkseen heitä palatessaan kotiin.
Matka kävi Turusta Kuitiaan, jossa hän kohtasi muutamia voutejaan.
Keskustellessaan vei hän useita kertoja kätensä selkäänsä ja sanoi
tuntevansa kipua, jollaista ei ollut tuntenut pitkiin aikoihin.
Seuraavana päivänä hän matkusti Uudellemaalle ja majoittui Pikkalan
kartanoon, jossa hänellä oli hyviä ystäviä. Tultuaan vakuutetuksi
sataman oivallisuudesta suostui hän jäämään Pikkalaan kokonaiseksi
viikoksi pitääkseen oikein hauskaa. Nyt seurasi pidot toisensa
jälkeen, ja marski antoi näytteen oivallisesta ruokahalustaan, kun
hän tavallisen ruokaveron lisäksi saattoi yksikseen syödä kokonaisen
siankinkun.
Luultavasti oli hän usein ennenkin koettanut siten voimiaan, sillä
Kaarle herttualla oli tapana sanoa marskista, että "siat saattavat
kyllä syödä toisensa". Mutta tällä kertaa hän sairastui, lieneekö
se sitten johtunut liian voimakkaasta ateriasta vai muusta syystä.
Seuraavana päivänä oli hän kuitenkin siksi toipunut, että saattoi
reellä ajaa Pernajaan, jossa Ebba rouva häntä odotti.
Täällä täytyi hänen uudestaan vetäytyä vuoteeseen. Tosin hän selitti,
ettei häntä mikään vaivannut, lojuihan vain siksi, ettei jaksanut
olla pystyssä. Mutta seuraavana päivänä hän kertoi Ebba rouvalle
nuolesta, joka oli ammuttu hänen selkäänsä... Se oli hieman turvonnut
ensin, mutta sitten pian sulautunut.
"Jonkun olisi pitänyt tarkastaa haava", sanoi Ebba rouva. "Nuoli oli
voinut olla myrkytetty."
Klaus herra katsoi häneen ja kääntyi pois vastaamatta.
Mutta heikkous yhä lisääntyi, ja muutamain päivien kuluttua hän sanoi
Ebba rouvalle:
"Nuoli _oli_ myrkytetty; pohjalaiset kostavat puolestaan."
"Eikö ole mitään apua?"
"Ei, muuta kuin kuolema... pohjalaiset ja minä olemme olleet yhtä
taipumattomat toisiamme kohtaan."
"Minä lähetän noutamaan apteekkaria."
"Ei, tulkoon kappalainen, nyt on hänen hetkensä tullut."
Tämä saapui rukouskirjoineen. Marski kuunteli tarkkaavaisesti
lukemista, ja kun hän tunsi kuoleman lähestyvän, otti hän jäähyväiset
puolisoltaan ja sanoi: "Olen toiminut parhaan ymmärrykseni mukaan,
nytpähän nähdään, onko Herra Jumala toista mieltä."
Nämä olivat hänen viimeiset sanansa.
21.