Mikkelin taistelu oli tehnyt lopun nuijasodasta Savossa. Siellä
vallitsi nyt kaikkialla haudanhiljaisuus, ja nälänhätä sai tästedes
rauhassa jatkaa julmaa työtään.
Mutta monet eivät olleet vielä olleet mukana taistelussa, ja
Kaarlepyyn lähistöön oli kerääntynyt talonpoikaisjoukko, joka nousi
muutamiin tuhansiin.
Vakoilijoiltaan olivat he saaneet tietoonsa, että Abraham
Melkiorinpoika tulisi kulkemaan sitä tietä, ja että hänen
tarkoituksensa oli tuoda 600 miestä linnaleiriin heidän luokseen. Se
oli estettävä ja Abraham herralle oli maksettava kaikki paha, mitä
hän oli tehnyt.
Kirkkomäen eteläpuolella leveni avara niittymaa, mutta pieni
puro, joka katkaisi maantien, peitti keväin ja syksyin tullessaan
tulvilleen koko niityn veden alle. Tänne asettuivat talonpojat
väijyksiin pensaikkoon molemmin puolin tietä.
Kulovalkeana levisi tieto, että hän lähestyi. Yhtä vihattu kuin
pelätty vouti teki taivalta reellä koko väkineen. Laskettiin, että
he päivän laskussa saapuisivat Kaarlepyyn kirkolle. Ja niin kävikin;
hämärissä alkoi kuulua kulkusten kilinää, ja kohta sen jälkeen
näkyivät reet, parisenkymmentä sotamiestä kussakin.
Niinkuin metsän villipedot syöksyivät talonpojat heidän kimppuunsa.
Enimmät heistä hakattiin maahan, ennenkuin ehtivät nousta
vastarintaan.
Talonpoikain johtaja, Hannu Krankka, ryntäsi Abraham herran kimppuun,
sillä tämän upea susiturkki oli pistänyt hänen silmiinsä. Hän riisti
turkin ja veti sen yllensä.
Pimeni pimenemistään, ja talonpojat, jotka luulivat, että voudin
turkki verhosi voudin ruumiin, alkoivat piestä sitä niin olan takaa,
että Hannu Krankka töin tuskin pelasti henkensä. Vouti onnistui
pääsemään pakoon, mutta koko hänen joukkueensa heitettiin avantoihin
ja hukutettiin.
Saavutettua voittoa oli käytettävä hyväkseen, ja nuijajoukko levisi
kautta koko Pohjanmaan ja surmasi kaikkialla marskin palvelijat ja
kannattajat. Retkillään he tietysti elivät ryöstöstä ja rosvoilusta;
tykkejä ja ampumatarpeita tuotiin Oulun linnasta aina Kyröön saakka.
Mutta ajanoloon syntyi nuijajoukon keskuudessa eripuraisuutta. Lapuan
ja Ilmajoen miehet tahtoivat koettaa onneaan suomalaista ratsuväkeä
vastaan, mutta pohjoispohjalaisilla ei ollut lainkaan halua siihen;
muonavarat olivat lopussa, ja he ikävöivät jälleen kotiin.
Silloin tuli entinen lainlukija Israel Laurinpoika heidän luokseen.
Hän ei ollut näkevinään niitä synkkiä katseita, joita häneen luotiin,
vakuutti olevansa talonpoikain ystävä ja kehoitti innokkain sanoin
heitä pysymään yksimielisinä. Marskin saattoi odottaa tulevan milloin
tahansa, ja oli varmaa, että tällä kertaa oli voitto oleva heidän.
Talonpojat kuuntelivat, hän imarteli heidän turhamaisuuttaan, ja
hänen kehoituksestaan jatkoivat he leirinsä lujittamista parhaansa
mukaan.
Klaus Fleming oli paikoillaan leirissään Tammerkosken kylässä ja
täältä jakeli hän käskyjään. Talonpoikia oli kohdeltava äärimäisellä
ankaruudella, se oli ainoa keino heidän niskojensa notkistamiseksi,
sanoi hän. Silloin saapui tieto uudesta nuijajoukosta ja niistä
varotoimista, joihin hänen miehensä olivat ryhtyneet. Ja Fleming
hymyili partaansa, talonpojat olivat kuin hänen vallassaan.
Helmikuun 18 päivänä lähti hän liikkeelle, marssi läpi Satakunnan ja
leiriytyi Ilmajoelle.
"Hetki on käsissä", huusi Israel Laurinpoika. "Me teemme äkkirynnäkön
ja lyömme koko leirin, ennenkuin he ovat ehtineet hieroa untakaan
silmistään."
Se oli talonpoikain mieliin, ja helmikuun 24 päivänä, pyhän Mathiaan
päivänä läheni talonpoikaisjoukko päivän ensi koitossa Ilmajokea.
Talonpojat olivat yötä myöten juoksujalkaa taivaltaneet puoli
kuudetta peninkulmaa, samalla raahaten Oulun linnasta ryöstämiään
tykkejä mukanaan. Ei ihme siis, että he myöhästyivät, että he olivat
uupuneet, ja että heidän aikeensa yllättää vihollisten leiri raukesi
tyhjiin.
Kun marski näki nuijajoukon, komensi hän ratsuväkensä aseihin ja
taistelujärjestykseen. Sen jälkeen lähetettiin viesti talonpojille;
tahtoivatko he antautua hyvällä?
"Emme", huusivat he, "emme niin kauan kuin veri virtailee lämminnä
suonissamme!"
Marski lähetti vielä parven ratsumiehiä tarjoamaan sovintoa. Mutta
silloin talonpojat laukaisivat tykkinsä, ja viisi ratsumiestä kaatui.
Täten oli verinen taistelu alkanut. Marski oli jakanut väkensä
kolmeen osaan, joista molemmat siivet lähtivät saartamaan
nuijajoukkoa. Marski itse johti keskustaa.
Israel Laurinpoika oli kadonnut, eivätkä talonpojat osanneet muuta
ajatellakaan kuin lähteä suoraan vihollista vastaan. Täten ratsuväki
voi heidät helposti saartaa umpikujaan, ja sillä oli myös suuremman
sotakokemuksen edut puolellaan.
Marskin johtama pääjoukko oli hirmuinen, ja taistelun tulos oli
kauhea tappio talonpojille. Viisisataa vankia joutui vihollisen
käsiin, muut joko pakenivat metsiin tai jäivät kaatuneina
taistelukentälle.
Kun ei ollut enää mitään vihollisia lyötävänä tai ajettavana takaa,
annettiin merkki peräytymiseen, ja sotamiehet palasivat iloisina ja
hilpeinä leiriin täysien oluttuoppien ääressä tarinoimaan helposta
päivätyöstään.
Marskilla oli asuntonsa pappilassa ja sinne käveli hän yksin. Synkät
ajatukset täyttivät hänen sielunsa, ja vastoin tavallisuuttaan ei hän
voinut iloita viekkaudella saavuttamastaan voitosta.
Helmikuun tuulenviima ajeli pilviä vinhaa vauhtia. Kuu pilkahti
väliin esiin, heti taasen kadoten. Oli melkein pimeä marskin astuessa
rakennukseen. Muutamat pelästyneet palvelijat kyselivät hänen
käskyjään. Pappi oli mennyt ulos katsomaan, eikö kenties joku kuoleva
tarvinnut hänen apuaan.
Marski viittasi palvelijat tiehensä ja meni kamariin ja istuutui
loimottavan takkavalkean ääreen. Pöydällä oli vaahtoava oluthaarikka,
mutta hän ei siihen koskenut. Rypistynein kulmin hän tuijotti tuleen,
ja lujasti yhteen puristuneet huulet ilmaisivat, miten katkerat
ajatukset täyttivät hänen sielunsa.
"Kirottu herttua!" jupisi hän. "Talonpoikain uppiniskaisuus on hänen
vaikutustaan -- tulisipa hän vain tänne... silloin saisi hänkin
heidän kohtalonsa; valtionkavaltaja hän on, ja sentähden..." hän
heristi nyrkkiään.
"Sentähden, Kaarle, vannon että sinä olet saava surmasi minun
kädestäni."
Hän hypähti pystyyn -- uneksiko hän vai eikö tosiaan toistettu sanat:
"sinä olet saava surmasi minun kädestäni" ylhäältä ja alhaalta ja
kaikkialta hänen ympäriltään.
Takkavalkean loimossa hän silmäsi ympärilleen... huoneessa ei näkynyt
ketään. Klaus Fleming ei tuntenut pelkoa lainkaan, mutta tunsi
sellaista ahdistusta, että hän aivan häpesi.
"Kuvitteluja!" puuskahti hän ja päästi pitkän, kaikuvan naurun. Mutta
kun hän siihenkin sai kymmenkertaisen vastauksen, ei hän tarttunut
miekkaan, vaan pöydän reunaan.
Kotvan seisoi hän hiljaa, sitten lähti hän nopeasti pihalle.
Kuu oli äsken pilkahtanut pilvistä esiin ja valaisi nyt kirkkaasti
kamalan taulun. Kylä oli tuhkana, lumivaippaa peittivät ruumiit ja
verilätäköt, loitompaa näkyi erämaa, ja kaikkialla vallitsi kamala
kalman hiljaisuus.
Marski ei ollut koskaan tuntenut liikutusta sellaisia tauluja
nähdessään, ja häntä kummastutti tuntiessaan nyt aivan pahoinvointia.
Eikä edes näkynyt elävää sielua... Kyllä sentään -- kaukaa tien
polvesta näytti joku olento lähestyvän pappilaa... Klaus herra ei
voinut eroittaa, oliko se mies vai nainen. Mutta olento laahusti
hitaasti eteenpäin, näytti melkein kuin se raahaisi jotakin
jälestään... Nopeasti se pyörähti oikealle, ohi pappilan.
Aivankuin jonkin salavaiston vetämänä lähti Klaus herra samaan
suuntaan, mutta hänen ärjäisystään: "seis" ei mies -- puvustaan
päättäen oli hän mies -- näyttänyt välittävän mitään, vaan kulki yhä
eteenpäin ja laahasi jälessään lukematonta joukkoa hienonhienoja
ketjuja. Nämä riippuivat kiinni olkapäissä, käsivarsissa, päässä, ja
hänen päästämänsä ähkyvät äänet todistivat taakan raskautta.
Suuttumus ja kenties uteliaisuus joudutti marskin askeleita, mutta
merkillistä kyllä oli hänen vaikea tavoittaa ihmeellistä hahmoa.
Vihdoin se pysähtyi ja iski maahan rautatangon, jota oli tähän asti
käyttänyt sauvanaan. Päähine valahti taakse ja paljasti kuihtuneet
naiskasvot, tukka lankesi suortuvina niille, mutta hän oli niin
kiintynyt työhönsä, ettei pannut huomiota siihen.
"Etsitkö aarretta?" kysyi marski tarttuen hänen käsivarteensa.
Nyt loi olento häneen palavat silmänsä. "Minä tiesin, Klaus Fleming,
että sinä tulet", sanoi hän. "Olen kaksi kertaa kutsunut sinua."
"Kuka olet, mitä teet täällä, ja miksi laahaat näitä mukanasi?"
Hän tarttui muutamaan vitjaan, mutta se tuntui niin raskaalta, että
hän päästi sen heti.
"Haa!" huudahti hahmo. "Yhden ainoan kätyrisi syntitaakka on
sinusta liian raskas. Mutta muista minun sanoneen, kerran saat
kantaa ne kaikki, kaikki iankaikkisesta niin iankaikkiseen! Kansani
huutaa kirousta ja kadotusta sinulle, katso minä laahaan kirouksia
ja kostonhuutoja jälessäni, muutamain päivänkiertojen jälkeen
heittääkseni kaiken sinun yllesi... Pian, pian on sinun hetkesi
käsissä; niinkuin varas yöllä olet sinä käynyt kansani kimppuun, olet
ryöstänyt, rääkännyt, murhannut Suomen kärsivällistä, oikeamielistä
kansaa. Niinkuin varas yöllä on kuolema tekevä tyhjäksi kaikki sinun
aikeesi, naisen käsi on ne hajoittava tuuleen kuten pilvilinnat, ja
kiitosrukous on nouseva kohden taivasta, kun Herran käsi lyö maahan
Pohjanmaan, Hämeen ja koko Suomenmaan kirotun vitsauksen!"
Niin mahtava oli ilmestys hänen edessään, niin painavat olivat sanat,
että pelätty sotapäällikkö ensi kerran tunsi itsensä aivan kuin
halvatuksi; hän ei kohottanut käsivarttaan, ei virkkanut sanaakaan,
vaan katsoi, miten hahmo loittoni kuten oli tullutkin, laahaten
vitjoja jälessään.
Klaus Fleming palasi pappilaan, mutta juuri kun hän oli
astumaisillaan eteiseen, suhahti nuoli häntä kohden. Se lävisti takin
ja tarttui selkään.
Hän juoksi takaisin pihalle ja tähysteli ympärilleen, mutta
ainoatakaan elävää olentoa ei näkynyt.
"Kirottu noita, sinut on poltettava roviolla", jupisi hän.
Nuoli oli niin pitkä, että hän saattoi sen vetää kädellään pois
selästään. Haavassa oli kipua tuskin nimeksikään, ja pappi, joka otti
hänet vastaan, ei saanut edes tietää, mitä oli tapahtunut. Marski
kysäisi vain naisesta, mutta pappi ei tiennyt hänestä mitään. Hän sai
sitten istua marskin luona koko yön, vaikkei mitään keskustelua saatu
käyntiin.
Seuraavana päivänä saivat sotamiehet tavallisuuden mukaan ryöstää
kuolleita. Se ilo heille suotiin, ja ainahan oli jotakin otettavaa.
Taasenkin oli Fleming nöyryyttänyt Pohjanmaan kuuliaisuuteen, ja hän
saattoi sitä pidellä mielensä mukaan. Sukupuuttoon ei hän tahtonut
rahvasta hävittää, se olisi ollut epäviisasta, talonpoikain oli
oltava vain hänen orjiaan ja vetojuhtiaan ja siten palveltava häntä
ja hänen aikeitaan.
Karkein sanoin hän nuhteli pappeja, kun he eivät pitäneet kansaa
paremmassa kurissa, ja omin käsin hän pieksi kiinniotettuja
talonpoikia ja käski heidän hampain pureksia uunin tiiliä.
"Te olette", huusi hän, "sillä tavoin aikoneet repiä Turun linnan,
näyttäkää nyt miten pystytte repimään tuota uuniakaan". Ruoskaa
saatuaan saivat he sitten mennä.
Ryöstettyinä, nälkäisinä ja viluissaan saivat he laahautua kaukaisiin
koteihinsa, joihin he ikävöiden kuroittivat käsiään, vaikka hyvin
tiesivät, että heitä sielläkin odotti nälkä ja kurjuus.
Kauempana ylämaassa ei tehty rangaistusretkiä, mutta marski
kirjoitteli uhkaavia kirjeitä ja kehoitti talonpoikia ajattelemaan,
mitä heidän rauhaansa sopi. Yleisesti inhotut ja kammotut voudit
palasivat virkoihinsa, ne jatkoivat samaa hirmuhallitusta kuin
ennenkin, ja talonpojat pakoitettiin tekemään uskollisuudenvala.
Pohjoisimmat pitäjät sitä vastoin jätettiin omille hoteilleen;
nähtävästi Flemingin palvelevat henget arastelivat mennä liian
lähelle Ruotsin rajaa.
Kansan puolelta ei enää tarvinnut pelätä mitään, kenties yksi ja
toinen vielä loi ikävöiviä katseita Ruotsiin herttualta yksin apua
toivoen, mutta suuret joukot olivat ikäänkuin pelon ja kauhun
lamauttamat ja kantoivat hoippuen sietämätöntä takkaansa.
Suomessa samoin kuin Ruotsissakin oli nälänhätä hirveä. Hämeessä
jäivät pellot kylvämättä siemenen puutteessa, ja rahvaan täytyi syödä
kaatuneet hevosensa pettuleivän keralla.
Savonlinnasta kirjoitti Götrik Fincke: "Joka pitäjässä haudataan
päivittäin suuri joukko ihmisiä, jotka ovat kuolleet nälkään. Mutta
lisäksi palaa raivoisissa liekeissä katkeroituneen kansan mieli.
Milloinkaan ei ole Suomi niin kipeästi tarvinnut rauhaa! Jumala meitä
armahtakoon!"
Mutta huolimatta siitä, että kertomukset tästä rajattomasta
kurjuudesta herättivät syvintä osanottoa kautta maan, paadutti Klaus
Fleming sydämensä ja hänen korvansa olivat kuurot rukouksille ja
valituksille.
Liikutettuna tytärtensä rukouksista oli Ebba rouva pyytänyt, että
saisi lähettää viljaa, mutta marski oli jyrkällä kiellolla katkaissut
kaikki sellaiset yritykset. Eikä ankara rouvakaan osoittanut paljoa
suurempaa lempeyttä tyttärilleen. Heillä ei ollut mitään oikeutta
sekaantua maan asioihin.
"Se on julmaa ja sydämetöntä!" huudahti Hebla, vanhin kauneista
neitsyistä. "Eikö ihmisellä saa olla mitään tunteita, kun on ylhäistä
syntyä?"
"Kukaan ei voi sitä estää, mutta ei saa näyttää niitä", virkkoi
hiljainen ääni hänen lähellään.
Punastuen loi hän katseen nuoren miehen silmiin, jotka lämpimästi
katselivat häntä.
"Kuinka uskallatte?" Hän kohotti uhkaavasti sormeaan.
Nuori mies otti koko käden ja peitti sen suudelmilla.