Marraskuun 25 päivänä eli pyhän Katarinan päivänä 1596 kokoontui
paljon rahvasta ja suuri joukko sotaväkeä Ison-Kyrön kirkon luo --
jumalanpalvelukseen, sanottiin, mutta oikeastaan neuvottelemaan.
Kauan he olivat malttaneet mieltänsä, ja kätkettynä paloi tuli
vieläkin. Oli ensin sovittava naapurien kanssa, ja sentähden tänään
tuli ainoastaan miehiä Ison-Kyrön kirkolle.
Mutta sinne tuli myös eräs nuori mies, johon kaikkien katseet heti
kääntyivät ja jonka ympärille kokoontui suuri joukko miehiä. Hän
oli kalpea ja näytti tuskin toipuneen kovasta taudista, mutta hänen
silmänsä paloivat, ja hänen puhuessaan puristivat talonpojat kätensä
nyrkkiin ja nyökäyttelivät hyväksyvästi päitään toisilleen.
Hän oli Ilkka, Veeran mies. Nuijanisku oli saattanut hänet vain
tainnuksiin, ja niinkuin kuollut koira oli hänet viskattu ulos Kaaran
pirtistä. Seuraavana yönä tuli hän tuntoihinsa ja ryömi metsään
piilemään.
Muuan puunhakkaaja vei hänet tölliinsä. Kauan taisteli hän elämästä
ja kuolemasta, mutta elämä voitti. Hän kuuli, että kaikki hänen
omaisensa oli surmattu, ja silloin vannoi hän elävänsä ainoastaan
kostolleen. "Koko maa on nouseva niinkuin yksi mies", sanoi hän, "ja
me kukistamme sortajamme".
Kaikissa talonpoikain kokouksissa oli hän mukana; niinpä oli hän
tullut Isoon-Kyröönkin.
Monet talonpojista, jotka olivat äsken tulleet Ruotsista, kuuntelivat
häntä ja kertoivat sitten, että herttua oli neuvonut heitä omin käsin
ottamaan oikeutensa. Mielten kiihko yltyi yltymistään, ja saapuneen
sotaväen näkeminen nostatti sen korkeimnailleen.
Muuan talonpoika, joka aamulla oli ottanut muutaman ryypyn liikaa,
huusi hurjin elein: "Olisi halaistava mokomain verikoirain vatsat ja
katsottava mitä he ovat syöneet meidän nähdessämme nälkää."
Toiset murisivat hyväksyvästi kerääntyen yhä tiiviimpään ryhmään.
"Mitä maksaa soittaa suutaan, tehkäämme totta tuumasta!" huusi Ilkka
aikoen rynnätä vihollista vastaan. Mutta samassa alkoivat kellot
soittaa kirkkoon, ja verileikki täytyi lykätä.
Lieneekö jumalanpalvelus tyynnyttänyt mieliä vai liekö ensin tahdottu
lähemmin tuumailla, mutta kirkonmenojen päätyttyä menivät Ruotsissa
käyneet lähettiläät ja muutamat etevimmät talonpojat oluttupaan
jatkamaan neuvotteluja. Ilkka puolestaan meni muutamain nuorten
poikien kera toisaalle tuumimaan.
Mutta sotaväellä näytti jo olevan tuumansa tukussa. He syöksyivät
oluttupaan, kävivät talonpoikain kimppuun, köyttivät heidän kätensä
seläntaa ja veivät heidät nimismiehen taloon, mistä heidät seuraavana
päivänä oli vietävä Turkuun, Klaus Flemingin käsiin.
Kotvan kuluttua sen jälkeen ympäröi nimismiehen talon joukko pitäjän
nuoria miehiä. Ilkka kulki etukynnessä, hän mursi auki oven siihen
kamariin, jossa talonpojat pidettiin vangittuina, köydet katkottiin,
ja sotamiesten kovasta vastarinnasta huolimatta pääsivät kaikki
vapaiksi. Taistelun tuoksinassa oli muuan sotamies lyöty kuoliaaksi,
ja ylpeinä voitostaan palasivat talonpojat kotiinsa.
Nyt oli jää murtunut. Huhu siitä, mitä oli tapahtunut, kiiti linnun
siivin pitäjästä toiseen. Talonpojat olivat voitokkaasti taistelleet
sotamiesten kanssa, ja se yllytti seuraamaan. Muutamat uudet
kiristykset, joita samaan aikaan tapahtui, olivat öljyä tuleen, ja
kapinan liekki leimusi korkealle.
Ilkka oli rientänyt Lapualle, jossa hänellä oli paljon ystäviä.
Sytyttäviä olivat hänen sanansa, eikä kestänyt kauan, ennenkuin häntä
seurasi pieni parvi huimapäitä miehiä, ja näiden kera ryösti hän
kaikki talot, jotka olivat varustaneet ratsumiehiä.
"Nyt Kyröön!" huusi Ilkka, ja hurja parvi ryntäsi taipaleelle.
Nimismiehet olivat talonpoikain pahimpia vihollisia. Lassi
Gregorinpojan talossa ainoastaan ryöstettiin, mutta kun he tulivat
Pietari Gumsen taloon, tämän "pääkonnan", joka oli ollut mukana
Veeraa ja hänen äitiään surmatessa, ei Ilkan raivolla ollut mitään
rajoja. Jos Pietari olisi ollut kotona, olisi hän nähnyt viimeisen
päivänsä, nyt sai hän maksaa kaikella, mitä omisti.
Ikkunalasit, jotka siihen aikaan olivat niin kallisarvoiset ja
maaseudulla vielä harvinaiset, lyötiin rikki, vuoliaisorret ja
kurkihirret sahattiin poikki kolmesta kohdin, niin että katto
ensimäisellä tuulenpuuskalla putoaisi sisään ja murskaisi
sisälläolijat, ja lopuksi hakattiin lehmien päät ja pantiin yksi
kuhunkin ikkunaan kita ammollaan.
Taipaleella hävitettiin monia muitakin nimismiesten taloja, ja
ne, jotka asettuivat vastarintaan, joutuivat osaksi talonpoikain
maalitauluiksi tai hukutettiin heidät jään alle. Ilkka oli paras
mies hirmuja keksimään; hän aivan janosi verta, mutta ei säästänyt
omaansakaan.
Tämän retken jälkeen seurasi aselepo. Oli sovittava, mihin edelleen
ryhdyttäisiin, ja neuvottelut alkoivat.
Tähän aikaan oli uusi vouti asetettu Etelä-Pohjanmaalle,
hänen nimensä oli Abraham Melkiorinpoika ja pidettiin häntä
salakatolilaisena. Suurella pauhulla kehoitti hän talonpoikia
pysymään siivolla ja lupasi heille kuninkaan nimessä vapauden
linnaleiristä ja kaikesta sorrosta.
Mutta talonpojat epäilivät pirullisia juonia eivätkä häntä uskoneet.
Mitä merkitsivät kuninkaan lupaukset, sillä Fleminghän kuitenkin
oli Suomen mahtavin mies. Hän rankaisisi säälimättömästi, sen he
tiesivät, sentähden oli parasta taistella ja kuolla maansa puolesta.
Pitkien neuvottelujen jälkeen päättivät he jakautua kolmeen joukkoon,
jotka eri teitä ryntäisivät toisiin maakuntiin, yllyttäisivät kansaa
kukistamaan kaikki esteet tieltään, ja vihdoin kaikki yhtyisivät
vallatakseen Turun linnan, "vaikkapa heidän olisi revittävä
tiilikivet irti hampaillaan", ja ottaakseen Klaus Flemingin vangiksi.
Aateliston ja sotaväen kartanot oli matkalla tuhottava; ainoastaan
muutamia sai säästää, näiden joukossa varsinkin Liuksialan, jossa
Eerik kuninkaan leski vielä asui.
Ainoastaan Kyrön, Ilmajoen ja Lapuan asukkaat olivat alussa
liittyneet kapinaan, mutta näistä pitäjistä lähti joka mies, eivät
edes rujot ja rammatkaan jääneet kotiin.
Joulukuun alussa lähti liikkeelle joukko, jonka oli nostatettava
kapinaan myös Savo, Häme ja pohjoinen kolkka Satakuntaa. Sen johtaja,
Martti Vilpunpoika, oli kotoisin Lapualta. Viidenkymmenen miehensä
keralla retkeili hän läpi aarniometsien, joissa ei ollut mitään
pelättävää, ja edeltäpäin oli määrätty, että heti kun Rautalammin,
Laukaan ja Sysmän kansa oli saatu mukaan, oli kaikkien tultava
Pirkkalaan yhtyäkseen pääjoukkoon.
Tätä johti itse Ilkka, josta koko sota sai nimenkin. Kahdeksisen,
yhdeksisen sadan miehen kera marssi hän Ilmajoelta tavallista
talvitietä ja saapui itse jouluaattona Pirkkalan pitäjään. Joulupäivä
aiottiin levätä, ja kun aamulla anivarahin kellot kutsuivat
hartauteen, riensivät vieraatkin kirkkoon.
Ilkka oli muiden mukana ja oli mennyt melkein keskelle valaistua
kirkkoa. Hänen sielunsa täytti niin kostonhimo ja verenjano, että hän
vain hajamielin kuunteli evankeliumia, jota saarnattiin.
Sattumalta tuli hän luoneeksi silmänsä sivulleen. Siinä seisoi Veera,
ja tämän silmät tuijottivat häneen samanlaisella kauhun ilmeellä,
joka varmaan oli hänenkin silmissään. Oliko se harhanäky, unikuva,
vai elikö hän?
Väentungoksessa syntyi hieman liikettä... ja seuraavassa tuokiossa
oli näky kadonnut.
Hän tahtoi nähdä sen vielä kerran ja tunkeutui väkijoukkoon, mutta
se oli poissa. Sivuovesta tuli hän ulos kirkkomäelle; kuu oli vielä
korkealla taivaslaella, oli kirkasta kuin päivällä, mutta valo oli
sentään aavemaisen kaameaa, ja hän tähysteli ympärilleen aroin
katsein...
Tuolla seisoi Veera jälleen, hautaristiin nojaten... Mihin oli nyt
joutunut miehen hurja rohkeus? Hän vapisi kuin haavanlehti, mutta
aave ei liikahtanut paikaltaan... näytti melkein odottavan häntä...
"Veera!" huusi hän hiljaa; sana tuli tuskin kuuluvana hänen
huuliltaan.
"Mitä tahdot minusta?" kysyi aave.
"Elätkö sinä, Veera, vai oletko kuollut?"
"Kuollut sinulle... näkymätön on johdattanut minut tänne, mutta minun
hetkeni ei ole vielä tullut... näen verta ja kauhuja ympärilläni...
kuulen henkiääniä, jotka valittavat ja huutavat! Murha ja poltto on
kauhistus puhtaille sydämille... näen sinut veren tahraamana, Ilkka,
käänny takaisin!"
"Takaisin, kun on kostettava! Sinä olet kummitus, joka olet ottanut
Veeran hahmon." Hän tahtoi rientää aaveen luo, mutta kompastui
johonkin kantoon. Ja kun hän nousi, oli näky poissa.
Ymmällä ja kiihdyksissään harhaili Ilkka ympärinsä. Hän oli nähnyt
näyn, mutta selittää ei hän sitä voinut, eikä hänen ajatuksiaan
saanut sodasta vetää pois mikään. --
Sillä välin oli kolmas kapinoitsijain joukko Martti Tommolan johdolla
retkeillyt Mustasaaren pitäjään, missä heidän tarkoituksensa oli
vangita Abraham Melkiorinpoika. Mutta tämä sai ajoissa varoituksen ja
pääsi pakoon.
Näky, joka Ilkalla oli ollut, vaikutti toisin kuin olisi odottanut...
Veera olisi kehoittanut häntä taisteluun, uskoi hän, ja jos
mahdollista rynnisti hän tästedes entistäänkin rajummin; vaikka
yksinkin tahtoi hän vapauttaa Suomen sortajistaan.
Hän lähetti nopeita viestinviejiä maan eteläisiin seutuihin ja
kehoitti olemaan valmiina. Itse lähti hän Hämeeseen, ja hänen tuliset
puheensa nostattivatkin kansan itsetunnon hereille. Talonpojat
kohottivat päätänsä ja sanoivat pelottomasti Savonlinnan päällikölle,
Götrik Finckelle, että kun pohjalaisten lähettiläät tulevat heidän
luokseen, seuraavat he mieluummin rakkaita maanmiehiään kuin kuolevat
nälkään.
Götrik Fincke oli kelpo mies ja rahvaan todellinen ystävä, mutta hän
tunsi kapinan seuraukset ja neuvoi heitä pysymään hiljaa, muuten
olisi hänen pakko lähettää heitä vastaan muutamia tuhansia sotureita
ja joutsimiehiä.
Mitkään neuvot ja esitykset eivät auttaneet; kapina levisi
Rautalammilta yhä etelämmäksi pitäjästä pitäjään, lähdettiin mies
talosta, mutta ilman johtajia, ilman suunnitelmaa ja järjestystä
syöksyivät talonpojat eteenpäin niinkuin hurjat ryövärijoukot,
ryöstivät ja polttivat ja tilaisuuden sattuessa heittäytyivät hurjiin
juominkeihin ja mässäämiseen.
Götrik Fincke teki kaiken voitavansa saadakseen heidät järkiinsä,
mutta kun se ei auttanut, lähetti hän sotaväkeä heitä vastaan.
Mutta liekki oli tuskin sammutettu yhtäällä, kun se leimahti
toisaalla, ja niin uhkaavana, että linnan päällikkö katsoi
neuvokkaimmaksi pyytää apua Viipurista ja Käkisalmesta, ja kun se
viipyi, täytyi hänen lähettää oma linnaväkensä talonpoikia vastaan.
Kuten tavallisesti hajoitettiin nämä pian, ja he retkeilivät sitten
eri tahoilla ryöstellen ja tehden tuhojaan.
Kun apujoukot kohta sen jälkeen saapuivat, pantiin toimeen ajojahti
talonpoikia vastaan. Nämä pakenivat metsiin, mihin olivat jo
edeltäpäin vieneet kaiken irtaimen omaisuutensa.
Sotaneuvottelussa, joka pidettiin Savonlinnassa, tuumittiin, millä
keinoin niskoitteleva kansa oli taltutettava. "Se on tullut kuin
kulkutauti", sanoi Götrik Fincke. "Jokainen pitäjä tahtoo koettaa
voimiaan, mutta laita, että hätä lievenee, niin kapinanhalukin
katoaa."
Toisin ajatteli Klaus Fleming. Että he uskalsivatkin tiristä...
sellaista ei saattanut sietää! Mitäs siitä, jos kuolivat nälkään tai
viluun? Jollei heistä saattanut olla hänelle hyötyäkin, olisi hän
hävittänyt sukupuuttoon koko kurjan joukkion, joka uskalsi napista
hänen tahtoaan vastaan.
Annettiin käsky, että sotaväki oli koottava yhteen. Nyt tahtoi marski
itsekin olla mukana leikissä.
Talonpoikaisjoukot kasvoivat lakkaamatta, Ilkka oli väsymätön uutta
väkeä kokoamaan. "Me voitamme heidät väkirysyllä", sanoi hän. Ja
niin suuri oli hänen intonsa teho, että tuhannet lyöttäytyivät hänen
mukaansa. Tämä pääjoukko leiriytyi Nokian kartanoon, missä se viipyi
muutamia päiviä.
Ja nyt alkoi ottelu, joka nuijasodan nimellä on tunnettu niin
Suomessa kuin Ruotsissakin.
Muutamia satoja ratsumiehiä lähetettiin kukistamaan talonpoikia
Nokialle. Mutta Ilkka ja hänen miehensä taistelivat niin pelottomalla
rohkeudella, että sotamiesten oli urhean vastarinnan jälkeen pakko
lähteä pakosalle.
Klaus Fleming oli jo ennemmin lähtenyt koko sotavoimansa kera
Turusta ja riensi pikamarssissa Satakuntaan. Hänellä oli mukanaan
neljä lippukuntaa jalkaväkeä, ja ratsuväkeä vahvistettiin matkalla,
niin että hänen koko voimansa nousi 3,000 mieheen. Muutamia järeitä
tykkejä seurasi mukana.
Huittisissa kohtasi hän pakenevia sotamiehiä ja sai nyt vasta
tietää heidän tappioistaan. Hänen kyseltyään opastivat he hänet
talvi-oikotielle, jota päästiin Pirkkalan pappilaan, ja siellä
eroitti heitä vain kaita selkä pohjalaisten leiristä.
Seuraavana päivänä oli tuima taistelu. Heti sen alussa sai Ilkka
luodin oikeaan käsivarteensa. Hän vaipui maahan, mutta toipui pian
ja käytti sitten vasenta kättään. Monta talonpoikaa kaatui, mutta
voittoa ei kumpikaan puolue saavuttanut. Ja heti, kun pimeä päätti
taistelun, lähetti marski Abraham Melkiorinpojan neuvottelemaan
talonpoikain kanssa. Ehtoina oli, että Ilkka ja muut johtajat
jätettäisiin marskin käsiin jo seuraavana päivänä, talonpojat sitä
vastoin vapautettaisiin linnaleiristä, kunnes kuningas vastaisuudessa
ratkaisi riidan Ruotsin lain mukaan.
Ehdotus vaikutti syvästi talonpoikain mieliin; eiväthän he muuta
olleet tahtoneetkaan. Turhaan sanoi Ilkka, että se oli pelkkä juoni,
muutamat uskoivat häntä, toiset eivät, ja niin jouduttiin riitaan.
Hyvin monet tahtoivat lähteä kotiin, luottaen marskin lupauksiin,
ja kun Ilkka näki heidän olevan enemmistönä, nousi hän ratsaille ja
lähti tiehensä. Hän ei tahtonut antautua marskin käsiin.
Pakoittaakseen talonpojat päätökseen laukaisutti Klaus herra pari
tykkiä Nokialle päin, ja kun luodit lentelivät läpi seinien,
pelästyivät pohjalaiset niin, että lähtivät päätäpahkaa pakoon.
Heidän onnettomuudekseen oli muuan heinälato syttynyt palamaan,
ja tulen loimossa nähtiin heidän pakonsa. Marski soitatti heti
hälyytyksen, ja ratsuväki sai käskyn ajaa heitä takaa.
Pakenevat olivat tuskin ehtineet parin peninkulman päähän Nokialta,
kun ajajat tavoittivat heidät. He kulettivat mukanansa kaiken
aateliskartanoista ryöstämänsä saaliin, mutta kun nyt oli henki
vaarassa, saivat maalliset mennä menojaan. Niinpä nähtiin viljan
valuvan pitkin tietä, tyynyjen höyhenet liitelivät ilmassa ympärinsä,
ja kaikki muukin syydettiin re'istä. Siten keventyneinä lasketettiin
metsiin, missä oli mahdollisuus pelastukseen.
Monet talonpojista kuitenkin joko surmattiin tai vangittiin ja
takaa-ajoa jatkettiin puolitiehen metsänummen, joka kahdentoista
peninkulman pituisena eroitti Pohjanmaan Satakunnasta.
Mutta marskin tarkoitus ei suinkaan ollut, että eloon jääneet
pääsisivät niin helpolla. Pirkkalan kylä ryöstettiin ja poltettiin,
ja Abraham Melkiorinpoika lähetettiin pienemmän joukon kera ottamaan
kiinni talonpoikaisjoukon johtajia.
* * * * *
Missään ei linnaleiristä oltu niin katkeroituneita kuin
Rautalammilla; erittäinkin Kivijärven, Vastingin ja Saaren kylissä
paloivat asujamet halusta tarttua aseihin. Kun sentähden Martti
Vilpunpoika muutamia viikkoja ennen joulua tuli tänne tuoden kirjeen,
jonka sanottiin olevan Kaarle herttuan kirjoittaman ja joka sisälsi
kehoituksen, että jokainen Suomen mies marssisi Turkua vastaan ja
marskia kukistamaan, ja lupauksen viiden vuoden veronvapaudesta
jokaiselle talonpojalle, silloin nousi koko pitäjä kuin yksi mies.
Martti Vilpunpojan johdolla marssivat he Savoon, mutta kohtasivat
siellä melkoisen sotavoiman Eerik Jönsinpojan johdolla ja joutuivat
surkeasti tappiolle. Tuskin 200 talonpoikaa pääsi hengissä pakoon;
nämä olivat jälleen kerääntyneet yhteen ja aikoivat lähteä kotiin,
kun heidän luokseen juoksi muuan sotamies ja kertoi, että Sairilassa
oli suuri ratsumiesparvi pakomatkalla, paljon muonaa mukanaan. He
olivat tehneet vääryyttä sotamiehelle, ja sentähden tahtoi hän kostaa.
Talonpojat katselivat epäröiden toisiinsa.
"Sinä voit olla petturi, sinä", sanoivat he hänelle.
"Minä tahtoisin mielelläni antaa ainoankin käsivarteni, jos saisin
lyödä muutamia vihollisia", virkahti Ilkka, joka oli heidän
joukossaan.
"Mutta onhan pyhäkin."
"Rukousuhriksi teurastan jonkun Flemingin pojista."
Luultavasti hyvän ruokaveron toivo vaikutti ratkaisevasti asiaan,
sillä lyhyen neuvottelun jälkeen päättivät talonpojat seurata
ilmiantajaa.
Tämä tahtoi ainoastaan näyttää tien ja itse rientää edeltä.
"Siitä ei tule mitään", sanoi Ilkka. "Sinä menet edeltä, ja minä
seuraan kintereilläsi. Jos vikuroit vähintäkään, isken puukkoni
selkääsi."
Mies kalpeni, mutta sanoi nauraen, että ainahan sai lihavampiakin
teuraita kuin hänet.
Kulkue lähti liikkeelle; retki suunnattiin Mikkelin kirkkotarhaan.
"Heillä on parhaallaan kirkossa jumalanpalvelus", sanoi ilmiantaja.
"Kasaantukaa kirkon taa, niin voitte hyökätä heidän selkäänsä, kun he
tulevat kirkosta... minä hiivin sisälle nähdäkseni, miten pitkällä he
jo ovat."
"Ja minä hiivin jälestäsi; me molemmat emme voi erota."
Sanottu ja tehty, mutta kun Ilkka tuli kirkkoon ja näki sen sotaväkeä
täpötäytenään, silloin ymmärsi hän mitä oli tekeillä ja riensi ulos
jälleen.
"Petosta!" huudahti hän. "Mutta me myymme kalliista henkemme."
Melkein samassa syöksyivät sotamiehet kirkosta, ja nyt alkoi mitä
hurjin taistelu. Talonpojat tekivät vähälukuisinakin mitä urhokkainta
vastarintaa, ja heillä oli edullinen asemakin. Mutta kun sotamiehet
uhkasivat sytyttää kirkon tuleen, suostuivat he kuuntelemaan näiden
rauhanehtoja. Ne olivat, että talonpojat luopuisivat aseistaan ja
antautuisivat kaikki vangeiksi; mitään vahinkoa ei heille tehtäisi
hengen eikä jäsenten puolesta. Hieman neuvoteltuaan he suostuivat ja
jättivät aseensa mielisuosiolla.
Tuskin oli tämä tapahtunut, kun sotamiehet villipetojen tavoin
syöksyivät aseettomain vastustajainsa kimppuun, ja nyt alkoi
teurastus, jonka kuvaileminen olisi liian inhottavaa.
Melkein ihmeen kautta oli Ilkka päässyt elävänä kirkkotarhasta. Mutta
nyt ei häneltä puuttunut ainoastaan toinen käsivarsi, vaan jalkakin
oli ammuttu poikki, ja sitä laahasi hän jälessään ryömiessään pakoon
niin pian kuin voi.
Niistä pelästyneistä naisista, jotka vasta taistelun päätyttyä
uskalsivat lähteä kirkosta, kulkivat monet hänen lähitseen.
"Antakaa minulle puukko", läähätti hän, "että voin tehdä lopun
kurjasta elämästäni, ennenkuin he saavat minut vangikseen".
"Sitä voit pyytää hullulta Veeralta, joka tulee tuolta."
"Veera!" jupisi hän.
Samassa kumartui nainen hänen ylitseen. "Ilkka, enkö varoittanut
sinua?"
"Tuleeko vainaja minua noutamaan?"
"Täällä on johtaja!" huusi samassa muuan lähestyvistä sotamiehistä.
"Hänet on vietävä marskin luo."
"Ei, vaan teloitettava heti!" huusi toinen.
"Polttakaamme hänet!"
Niin huutelivat sotamiehet kilvan.
"Veera!" sai Ilkka suurimmalla kauhulla huuliltaan.
Veera aprikoi tuokion. Mutta kohta oli hän pistänyt veitsen, jota
aina kantoi vyöllään, syvälle ensimäisen miehensä rintaan.
"Miksi teit sen? Hän kuului meille."
"Teillä on niin monta muutakin", vastasi Veera. "Tämä kuului
yksistään minulle."
"Hullu Veera!"
"Antakaa hänen olla!"
Väristen vetääntyivät he syrjään. Hulluus kammotti näitä raakoja
ihmisiä.
"Hullu Veera", toisti hän itsekseen. "Pääni meneekin pyörälle... he
ovat oikeassa; kaksi olen murhannut, kuka on oleva kolmas? Toivoisin
sen olevan hänen, joka on saattanut minut kiroukseen."
Hän alkoi kaivaa hautaa. Kun voimat pettivät, istuutui hän hetkiseksi
maahan ja alkoi sitten työnsä uudelleen, kunnes hauta vihdoin oli
riittävän syvä. Silloin kantoi hän ruumiin siihen, pani käsivarret
rinnalle ja virkkoi hiljaa:
"En ole sinua pettänyt tieten tahtoen, luulin sinut kuolleeksi ja
sentähden menin naimisiin sen kanssa, jota rakastin. Elä ole vihainen
minulle, kun kohtaamme jälleen... tuskiasi ja hätääsi säälien päätin
päiväsi, mutta koskaan, koskaan en ole sitä tekoa unhoittava."
Sen jälkeen rukoili hän, että Jumala antaisi vainajalle anteeksi
kaiken, mitä tämä oli rikkonut, ja soisi hänelle vaikkapa
halvimmankin paikan taivaassaan; kaiken hyvän ja kauniin näkeminen
siellä ylhäällä tekisi hänet kyllä paremmaksi. Sitten loi hän haudan
umpeen ja kulki hiljaa pois -- se päivätyö oli päättynyt.
20.