Klaus Fleming kuului mainehikkaaseen, aikoinaan Saksasta
muuttaneeseen sukuun. Hän sai kasvaa melkein omissa hoteissaan,
tehdä mitä tahtoi pienestä pitäen. Nuoruudessaan oli metsästys hänen
mielihommiaan, hän ratsasti hurjimmalla oriilla läpi metsien, kautta
ketojen, tai oleskeli tallissa pitäen silmällä hevosten hoitoa ja
väliin ruoskien renkejään.
Täytettyään viisikolmatta vuotta täytyi hänen pestä kasvonsa ja
lähteä naimaan. Vähintään oli hänen päästävä kuninkaan langoksi,
ja Stenbockien suku ottikin äveriään kosijan suosiolla vastaan.
Kaunis, ylpeä Ebba Stenbock miellytti häntä heti. Kihlaus tapahtui,
ja molemmin puolin näytettiin oltavan tyytyväisiä. Mutta Ebban
sisarukset vaihtoivat salavihkaisia silmäyksiä, ja morsiamensa
perheen keskuudessa tuleva vävy ensiksi sai "nokinenän" nimen.
Häät vietettiin viivyttelemättä, ja nuori pari asettui asumaan
Suitiaan. Siihen aikaan kun Juhana prinssi piti hovia Turussa, kävi
Klaus Fleming usein hänen luonaan nuoren vaimonsa keralla. Eerikin
kukistuttua ja Juhanan tultua kuninkaaksi yleni hän tärkeästä
asemasta toiseen; hänestä tehtiin valtaneuvos, Etelä-Suomen laamanni,
Viikin vapaaherra (Suomessa), ja epäilemättä oli hän ainoa, johon
Juhana III luotti. Ebba Stenbock kannusti hänen kunnianhimonsa
äärimmilleen, ja tehtyään herralleen ja kuninkaalleen häikäilemättä
mitä palveluksia tahansa, varsinkin rahvaan nöyrryttämiseksi, ja
aloitettuaan rauhanneuvottelut Venäjän kanssa, nimitettiin hänet
Viipurin linnan ja läänin ylipäälliköksi. 1582 tehtiin hänestä
yliamiraali, 1588 valta-amiraali, 1591 valtamarski ja 1594 Suomen
käskynhaltia. Kaikesta suuruudestaan oli hänen kiittäminen Juhana
kuningasta ja Klaus Fleming näkikin hänessä kaikkensa, Jumalansa,
ainoan, jota hän tahtoi palvella.
Vuonna 1592 hieroi hän kolmen ruotsalaisen asiamiehen kanssa
rauhaa venäläisten kanssa. Kun heidän vaatimuksensa olivat aivan
kohtuuttomat, lähti hän tiehensä ja kirjoitti neuvotteluihin
jääneille sellaisen kirjeen kuin he olisivat hänen tallirenkejään, ja
erästä heistä uhkasi hän pyövelinkirveelläkin.
Syynä Flemingin äkilliseen lähtöön oli ollut Juhana III:n kuolema.
Nyt riensi hän katkaisemaan kaikki suhteensa Ruotsin kanssa, ottamaan
valan sotaväeltä Sigismundin puolesta ja ilmoittamaan, että laivasto
kuten maakin oli hänen hallussaan.
Mutta ei siinä kyllin; hän lähetti avoimen kirjeen Ruotsiin uhaten
jokaista, joka ei pysyisi aloillaan ja olisi kuninkaalle uskollinen.
Kirjeet olivat kirjoitetut murteellisella suomenkielellä ja
herättivät suuttumuksen ohella naurua.
Koko sielustaan vihasi hän Kaarle herttuaa, molemmat olivat ylpeitä
ja vallanhimoisia. Kustaa Vaasan nuorin poika ei tunnustanut
Flemingiä vertaisekseen, ja tämä puolestaan katsoi olevansa
sukujuuriltaan ylhäisempi kuin nuorin kuninkaan poika.
Niin Juhanan kuin Sigismundinkin mielessä lietsoi Klaus Fleming
pelkoa ja ynseyttä herttuaa kohtaan. Fleming uskoi lujasti, että
hän tavoitteli kruunua itselleen ja jälkeläisilleen, ja Kaarle oli
sentähden hänen silmissään kuningashuoneen vaarallisin ja ainoa
vihollinen.
Suuri osa Suomen kansaa, mutta varsinkin pohjalaiset, turvautui
herttuaan, sentähden oli sitä kuritettava, jopa se tuhottavakin
tulella ja miekalla, jollei muu auttanut.
Klaus Flemingille merkitsi vähät perin köyhdytetty, hävitetty maa
ja nälistynyt kansa. Juhana kuninkaan antamasta lupauksesta, että
pohjalaiset olivat vapaat linnaleiristä, hän välitti vähät, kun oli
hankittava luja sotavoima Kaarle herttuaa vastaan. Sellainen voitiin
pitää yllä ainoastaan majoituksella, ja oli mitä tärkeintä, ettei
jotakuta maakuntaa vapautettu taakasta, jota toiset vastahakoisesti
kantoivat.
Sentähden olivat hänelle mieleen sellaiset kätyrit kuin Eerik
Olavinpoika. Mitä se häneen kuului, jos kansaa kohdeltiin julmasti
ja häikäilemättömästi, kunhan se vain kiristettiin orjalliseen
nöyryyteen ja äärimäisiin kieltäymyksiin. Niin kohteli hän itse
alustalaisiaan, kantoi veroja ja hoiti kaikki asiat kuin olisi ollut
Suomen ruhtinas.
Herttuan kirjeihin ja uhkauksiin ei hän vastannut; koko maassa
vallitsi täydellinen anarkia, ja usein tapahtui väkivaltaisia
yhteentörmäyksiä Flemingin sotaväen ja herttuaan turvautuvan rahvaan
kesken.
Ebba rouva oli kaksitoista vuotisen avioliiton jälkeen synnyttänyt
herralleen pojan ja muutamia vuosia myöhemmin kaksi tytärtä. Vanhempi
tyttäristä muistutti suuresti äitiään, jonka suosikki hän oli,
mutta nuorempi samoin kuin poikakin olivat hiljaiset ja lempeät
luonnoltaan. Niin kauas olivat nämä omenat puusta pudonneet, että
Klaus herra väliin sanoi nauraen emännälleen: "Jollen tuntisi sinua,
voisin vaikka vannoa, etteivät he ole minun lapsiani." Itse asiassa
häntä huvitti tämä suuri eroavaisuus, ja saattoipa joskus tapahtua,
että hän heidän rukoustensa johdosta armahti jonkun kuolemaantuomitun
talonpojan.
Heidän kasvatustaan hän piti hyvin tärkeänä, eikä opettajista ollut
puutetta. Kohta Turkuun muutettuaan otti hän kirjurikseen Daniel
Hjort nimisen ylioppilaan, mutta kun tämä osoitti olevansa sangen
taitava vieraissa kielissä, pantiin hänet myös nuorten neitien
opettajaksi, ja kuinka hyvin harkittu tämä toimenpide oli, tulemme
tuonnempana näkemään.
Vielä oli kuvaava piirre Flemingille se, ettei hän pitänyt kerrassaan
mitään väliä protestanttisuudesta eikä katolisuudesta; kun niikseen
tuli, saattoi hän olla kumpaa tahansa. Hän oli tosin ottanut
kappalaisen, joka piti rukoukset; väliin oli hän niissä läsnäkin,
mutta oikeastaan hän jätti autuuden asiat kappalaisen haltuun.
Kullakin oli omat tehtävänsä.
Tutustuttuamme näin hieman käskynhaltiaan, luokaamme silmäys
olosuhteihin Pohjanmaalla.
* * * * *
Salavihkaan kulkivat viestit kylästä kylään, ja kohta sen jälkeen
hiipi pimeässä yössä pitkin teitä ja polkuja joukko ihmisiä, jotka
kaikki riensivät samaan suuntaan, suureen maakuoppaan syvällä
metsässä. Ja ken pimeässä osui luolalle läpi murrokkojen ja
tiheikköjen, häneltä melkein huikeni silmät seiniin pistettyjen
soihtujen valossa.
Tulen lepattava loimo valaisi vähintään viidetkymmenet tuimat,
ahavoituneet kasvot. Kaikkien silmät olivat kiinnitetyt noin
viisikymmeniseen mieheen, jolla oli syvät silmät ja viisaat piirteet.
Hän puhui kiihkeästi välttämättömyydestä lähteä vielä kerran Ruotsiin
etsimään apua herttualta; retki saattoi kyllä käydä vaaralliseksi,
mutta hyvässä toivossa on aina helppo tehdä taivalta.
Asiasta oltiin yhtä mieltä; lähetystö valittiin, suuri kokous
hajaantui, ja pian nähtiin tummien hahmojen urrivan metsän murrokoita
kunkin omalle haaralleen.
Jo edellisenä syksynä oli herttualle käyty valittamassa, ja avoimessa
kirjeessä syyskuun 14 päivältä hän vapautti Pohjanmaan rahvaan
kaikesta linnaleiristä ja uhkasi rangaistuksella jokaista, niin
voutia, tuomaria, pappia kuin nimismiestäkin, joka uskalsi tätä
kieltoa vastaan rikkoa. Mutta herttuan uhittelut olivat saaneet
aikaan ainoastaan sen, että sotamiehet mellastivat entistäänkin
suuremmalla julmuudella onnettomassa maassa.
Hädissään päättivät muutamat talonpojista kääntyä suoraan Klaus
Flemingin puoleen; jollei hän voinut tai tahtonut heitä vapauttaa
linnaleirin painosta, täytyi hänen sanakin suojella heitä
nylkemiseltä ja väkivallalta.
Mutta pohjalaiset olivat ennen hakeneet turvaa herttualta, heidän
valitukseensa sisältyi nurinaa sitä kaitsijaa vastaan, jonka Klaus
herra oli heille määrännyt, ja sentähden talonpoikain lähettiläät
pistettiin tyrmään heti Turkuun tultuaan. Ankara herra ei alentunut
edes heitä puhuttelemaankaan, ja he saivat kiittää ainoastaan Ebba
rouvan tai hänen lastensa rukouksia siitä, että pääsivät jälleen
vapauteen.
Urkkijainsa kautta oli Eerik Olavinpoika nytkin saanut tiedon
talonpoikain kokouksesta metsässä eikä viivytellyt ilmoittaessaan
siitä Flemingille. Tämä määräsi heti lainlukijan sijaisekseen ja
antoi hänelle rajattoman vallan menetellä miten hyväksi katsoi.
Ensi töikseen Eerik Olavinpoika asetti vahdit kaikille kulkuteille,
etteivät pohjalaiset pääsisi herttuan luo. Lisävarmuudeksi asetettiin
lotjia ja haaksia ahvenalaisille kulkuväylille; nämä vaanivat yötä
päivää ja hyökkäsivät pohjalaisten purjeveneiden kimppuun, ryöstivät
ne ja veivät väen vankeina Klaus herran luo, joka kohteli heitä
kapinoitsijoina ja tavallisesti antoi heidän kuihtua kuoliaiksi
vankityrmään.
Mutta kun talonpojat olivat nyt kerran äärimäisessä hädässään
päättäneet kääntyä Kaarle herttuan puoleen, löysivät he kyllä
kulkuteitä, joita, käyttämästä ei mikään ihmismahti voinut heitä
estää. Talvisin hiihtivät he suksilla Merenkurkun yli Ruotsin
puolelle, keväisin jäiden lähtiessä he soutivat sulat paikat ja
väliin vetivät venheitään jäälauttojen yli päästäkseen perille.
Kesäisin oli heillä pitkin Ruotsin rannikkoa omat soutuväylänsä,
jotka ainoastaan he tunsivat.
Mutta mitä vaivoja he näkivätkin, niin vähän koitui heille siitä
iloa: herttuan suojeluskirjeet vain kiihdyttivät vainoa heitä
vastaan. Ja Kaarle oli itse niin omien juonten ja huolten kietomana,
ettei hän saattanut kovemmin kourin puuttua Suomen asioihin.
Talonpoikain näköpiiri oli rajoitettu, eikä heidän huolehtimisensa
ulottunut ulkopuolelle omaa maakuntaansa. Mutta pian kohosi heidän
keskuudessaan miehiä, jotka selvemmin käsittivät ajan vaatimukset;
nämä perustivat vaatimuksensa yleisempiin näkökohtiin ja tuumivat,
että koska pohjalaiset, suomalaiset ja ruotsalaiset olivat saman
kurinkaan alamaiset, täytyi heillä olla samat laitkin ja heidän
nauttia samaa turvaa ja oikeuksia.
Ne miehet, jotka korkeammalla sivistyksellään tukivat rahvasta ja
joilla sentähden oli suuri vaikutus tuleviin tapauksiin, olivat
Pohjanmaan papit, ja heidän joukossaan oli Hannu Hannunpoika Fordell
Pietarsaaresta. Hän asui Pinoniemen kartanossa Pietarsaaressa ja
oli kertomuksemme aikana jo ikämies; mutta koskaan ei ole pappilaa
pidetty suuremmassa arvossa, koskaan ei ole pappiin luotettu enemmän
kuin häneen.
Hänen sisartaan, joka oli aikaisin joutunut leskeksi ja muuttanut
hänen luoksensa, sanottiin pappilan muoriksi. Mummo piti kovaa
komentoa, mutta kaikki pitäjän tytöt pyrkivät kilvan hänelle
palvelukseen, eivätkä he tavallisesti lähteneet pois ennenkuin
vihkituolille.
Hänen ainoa poikansa, Hannu Hannunpoika hänkin nimeltään, ei ollut
lainkaan halukas papin uralle. Hän arveli voivansa olla yhtä suureksi
hyödyksi voutinakin, ja setä antoi hänen pitää oman päänsä. Mutta
ei ollut innokkaampaa talonpoikain ystävää kuin nuori Hannu: hänen
hyvään ymmärrykseensä yhtyi järkähtämätön oikeudentunto, ja silloin
hän tietysti oli nurjamielinen Klaus Flemingiä ja hänen kätyreitään
kohtaan.
Toinenkin läheinen sukulainen, Henrik Niilonpoika, oli pappilassa
kasvatettavana. Hän oli valinnut papillisen kutsumuksen, mutta se ei
estänyt serkuksia olemasta hyvät ystävät, ja molemmat olivat yhdestä
tuumin päättäneet uskollisesti pitää talonpoikain puolta.
Tähän aikaan tuli Pietarsaareen aivan nuori tyttönen nimeltään
Katarina; hän meni heti Pinoniemeen kysymään pappilan muorilta
palvelusta. Tytön kauniit kasvot ja ujosteleva käytös tekivät hyvän
vaikutuksen ja kysyttäessä sanoi hän olevansa Ruotsin puolelta. Hänen
isänsä oli rikas talonpoika Eerik Sursill nimeltään. Ukolla oli monta
tytärtä, joista hän oli vanhin, ja nyt oli hän lähtenyt Suomeen
palvelusta etsimään.
"Siihen täytyy olla jokin erityinen syy, muuten tuntuu se minusta
kummalliselta", sanoi vanha Hannu.
Tyttö punastui ja alkoi itkeä. "Ette usko minua, jos sanon teille
sen", sanoi hän uskaltamatta kohottaa silmiään.
"Uskon sinua vielä vähemmän, jollet sitä sano", vastasi pappi.
"Kaikki johtui eräästä unesta."
"Unesta?... Kerro se meille!"
Katarina kohotti katseensa häneen. "Olin olevinani", sanoi hän,
"pellolla vehnää kylvämässä, ja vehnä puhkesi tähkään silmieni
edessä, ja minä huusin sisaruksiani ja he tulivatkin, ja mihin vain
heitimme vehnänjyvän, siinä versoi viljapelto, jonka vertaista en ole
nähnyt kuunaan".
"Merkillistä", sanoi pappi, "kerrohan edelleen".
"Seuraavana aamuna, kun puhuin unestani, naurettiin minulle. Mutta
kahtena seuraavana yönä näin saman unen uudestaan, ja silloin
hätäännyin niin, että lähdin metsään, heittäydyin kanervikkoon
ja itkin kourani täyteen ja huusin, etten tiennyt mitä minun oli
tehtävä."
"Saitko vastauksen?"
"Olin vähällä säikähtyä kuoliaaksi, kun kuulin viereltäni äänen:
'Seuraa minua!' Katseeni kohotettuani näin nuoren naisen edessäni;
en tiedä, mikä sen sai aikaan, mutta säikähdin niin silmittömästi,
että jollei hän olisi tarttunut käsivarteeni, olisin varmaan juossut
tieheni."
"Etkö ollut nähnyt häntä ennen?"
"En koskaan, mutta hänen sanansa lumosivat niin minut, että läksin
kotoani hänen mukaansa."
"Eikö hän sanonut nimeään?"
"Sanoi olevansa Ilkan leski, Veera. Herra oli lähettänyt hänet, sanoi
hän."
"Olemme kaikki kuulleet hänestä puhuttavan", puuttui pappilan muori
puheeseen. "Missä hän on nykyjään?"
"Hän tuli kanssani veräjälle. 'Nyt osaat yksinkin', sanoi hän."
"Lähden itse häntä etsimään", virkkoi pappi ja lähti heti.
Sillaikaa keskusteli pappilan muori nuoren ruotsikon kanssa, jonka
viisaat vastaukset ja ujo käytös miellyttivät häntä yhä enemmän.
Mutta palveluspaikkaa ei hän vielä voinut luvata, hänen oli ensin
puhuttava kunnianarvoisan rovastin, rakkaan veljensä kanssa.
Tämä oli heti löytänyt Veeran, joka hänet nähdessään tuli tervehtien
vastaan.
"Olen Vesaisen ainoa eloon jäänyt lapsi", sanoi hän. "Isäni henki
elää minussa ja minut on kutsuttu jatkamaan, minkä hän on aloittanut."
"Olet niin nuori ja kuitenkin sanotaan sinun ehtineen kärsiä paljon",
vastasi rovasti katsellen häntä lempein silmin.
Kaidat, kuihtuneet pikku kasvot kirkastuivat, eikä itse rovastikaan
voinut karkoittaa outoa tunnetta, kun tyttö kiinnitti häneen niin
ihmeellisen ilmehikkäät silmänsä sanoen: "En tiedä mikä voima minussa
vaikuttaa, mutta olen kulkenut pitkät tiet etsiäkseni Herran valitun.
En tiedä, mihin hänet on kutsuttu, mutta minä olen tehnyt tehtäväni,
ja nyt alkaa sinun."
Näin sanoen tahtoi hän mennä, mutta vanha mies ei häntä päästänyt,
vaan vaati tulemaan mukanaan pappilaan. "En tuomitse ilmestyksiäsi",
sanoi hän; "maailmassa on niin paljon, mitä emme voi käsittää. Tiedän
vain, että ruumiisi tarvitsee vahvistusta, ja sitäpaitsi voit antaa
minulle monia tietoja niistä pitäjistä, joissa olet oleskellut."
"Ajattele tarkoin! Jos noudatan kehoitustasi, voit sitä vielä katua."
"Moisia ennustuksia en suurin pelkää", vastasi pappi hymyillen.
Ja niin seurasi Veera häntä.
Kuukautta myöhemmin oli Katarina jo pappilan muorin avainpiika,
niin että kartanossa kaikki, mikä oli suurempiarvoista, oli hänen
valvontansa alaisena. Näiden naisten kesken oli syntynyt rajaton
luottamus, ja vanhempi sanoi, ettei hän voinut enää nyt tulla toimeen
ilman nuorempaa, ja tuskin olisi hän luovuttanut häntä omalle
pojalleenkaan.
Veerakin oli edelleen Pinoniemessä; eihän hänellä ollut mitään kotia,
miksei hän olisi voinut jäädä uusien ystäviensä luo. Pappilan tyyni
aherrus vaikutti hyvin häneen, niin että hänen kokemainsa kauhujen
muisto näytti vähitellen vaalenevan ja hänen nuorekkuutensa palaavan
takaisin.
Tähän vaikutti suuresti sekin, että Hannu Hannunpoika, reipas
nimismies, oli väsymätön nuorta tietäjätärtä ilahuttamaan ja
lohduttamaan. Nämä molemmat kiintyivät nopeasti toisiinsa, ja Veera
oli siksi luonnonlapsi, että antautui empimättä tunteelle, joka
huomaamatta valtasi yhä syvemmin hänen mielensä.
Pappilan muori olisi mieluummin nähnyt Hannu Hannunpojan kiintyvän
Katarinaan. Nyt hän melkein pelästyi nähdessään, miten Katarina antoi
rakkautensa nuorelle Henrik Niilonpojalle ja tämän silmät näkivät
vain hänet.
Molemmat rakkaussuhteet olivat kehittyneet rinnakkain aivan kuin
lehtisilmikot keväällä; ne versoivat valossa ja lämmössä ja olivat
parhaallaan puhkeamaisillaan, kun pappi eräänä päivänä sanoi
sisarelleen: "Meidän täytyy pian laittaa häitä!"
"Olisin toivonut, että Katarina olisi tullut miniäkseni. Nyt tyttö
syöksyy onnettomuuteen, sillä käsittänee kai hän, ettei pappi voi
mennä naimisiin."
"Hän aikoo mennä."
"Ethän suinkaan salline sellaista jumalattomuutta?"
"Protestantit voivat mennä naimisiin, ja mielelläni suon Henrik
Niilonpojan tekevän niin."
"Sinä et toki tarkoita totta, sillä synti se on joka tapauksessa."
"Vieläkös mitä! Jollen olisi niin vanha..."
Muori tuijotti hämmästyksissään häneen. "Keneen, kaikkien pyhien
nimessä olet iskenyt silmäsi?"
"Ole huoletta, sisar kulta", tuumi pappi nauraen. "Jollet sinä jätä
minua, saa kaikki jäädä ennalleen. Mutta et saa nureksia, jos rakas
sisarenpoikamme etsii avioliitosta pelastustaan monia kiusauksia
vastaan. Ajatteles minkä kelpo vaimon hän Katarinasta saa, ja ettei
hänellä ole kuten minulla hellää sisarta vaalimassa häntä vanhoilla
päivillään."
Muori oli voitettu. Ja kun Henrik Niilonpoika muutamia viikkoja
myöhemmin kertoi hänelle aikovansa mennä Katarinan kanssa naimisiin,
silloin muori syleili heitä molempia ja sanoi, ettei kukaan voisi
heidän onnestaan iloita enemmän kuin hän.
Mutta kun Hannu Hannunpoika puhui naimisesta, kohtasi hän suurempaa
vastarintaa kuin oli odottanut. Veera hylkäsi jyrkästi hänen
kosintansa, vieläpä näytti siitä aivan kauhistavankin.
"Olen jo kerran ollut naimisissa", sanoi hän, "ja näen vieläkin
verisen ruumiin jaloissani!"
"Olethan itse tunnustanut, ettet rakastanut Ilkkaa", puuskahti Hannu
kiihkeästi.
"Se on totta!"
"Sentähden täytyi hänen kuolla, mutta minua rakastat sydämestäsi.
Voitko kieltää sen?" Ja hän sulki Veeran syliinsä.
Rakkaudella on aina oma logiikkansa, se hälventää levottomat
aavistukset ja herättää iloisia, valoisia toiveita. Ei Veerakaan
voinut vastustaa rakastajansa rukouksia, ja vanha kunnon rovasti
vihki samana päivänä molemmat sisarenpoikansa heidän valitsemiinsa
morsiamiin.
Ei ole helppo sanoa, kumpiko avioliitto herätti suurempaa huomiota.
Pappien naiminen oli monien mielestä häväistys, mutta itse
vihkimisaikana tapahtui sellainen ihme, että kirkkoon lensi kyyhkynen
avoimesta ikkunasta, liiteli tuokion morsiusparin päiden ympärillä ja
lensi sitten ikkunasta jälleen matkoihinsa.
Tämä itsessään pieni seikka hämmästytti niin, että monet katsojista
lankesivat polvilleen ja siunasivat nuorta paria. Itse rovastikin
tuli niin liikutetuksi, että puuskahti: "Pyhä henki tulee kyyhkysen
muodossa vuodattamaan voimaansa ja siunaustaan morsiusparimme
elämään. Herran käsi olkoon heidän yllänsä ja heidän jälkeläistensä
yllä polvesta polveen!"
Hääpäivästä lähtien nuori papillinen aviopari joutui kaikkien suosion
esineeksi, ja sen ne hyvin ansaitsivatkin. Henrik Niilonpojasta
tuli rahvaan neuvonantaja, ei ainoastaan hengellisissä asioissa,
vaan maallisissakin, ja Katarina ei ollut ainoastaan oivallinen
emäntä, vaan neuvoi naisia käsitöissä, jollaisia tehtiin hänen
kotipuolessaan, mutta ei käytetty Pohjanmaalla.
Katarinan innokkaista pyynnöistä tuli kaksi hänen sisaristaan
vieraisille, eikä kulunut vuottakaan, ennenkuin molemmat olivat
naimisissa pappien kanssa, jotka kuuluivat Fordellien sukuun.
Kaikki nämä ottivat rahvaan asian omakseen. He eivät lietsoneet
kapinanliekkiä, se leimahteli ilmankin. Sillä rasitukset lisääntyivät
päivä päivältä, ja sitä mukaa kiihtyi sorrettujen viha ja kostonhalu.
Yksi ainoa tapaus koitui sytyttäväksi kipinäksi!
Tiedämme, että Erik Olavinpoika oli saavuttanut marskin erityisen
suosion; tämä piti hänet pitkän aikaa luonaan Turussa sopiakseen
niistä keinoista, joita oli käytettävä pohjalaisten jäykkäin
niskojen nujertamiseen. Lainlukija hautoi kostoa ja suostui
sentähden kaikkeen, mikä edisti hänen omia tuumiaan. Klaus Fleming
tiesi jo ennestään, että yleisen tyytymättömyyden pesäpaikka
oli Pietarsaaressa ja kaikissa niissä pitäjissä, missä vain oli
jokunenkaan Fordellien suvun jäsenistä, ja Eerik Olavinpoika laati
suunnitelman, kuinka heidät oli houkuteltava sieltä pois väkivallalla
tai viekkaudella saatava heidät haltuunsa ja sen jälkeen pidettävä
heidät vankityrmässä tai otettava pois päiviltä. Itse tarjoutui hän
lähtemään toiminnan etunenään, kun vain sai viisikymmentä asestettua
miestä käytettäväkseen.
Itse Klaus Fleming hämmästyi hänkin tätä ehdotusta, vaikkei niinkään
sen laittomuutta kuin uhkarohkeutta. Kaikesta päättäen saisi Eerik
Olavinpoika surmansa miehineen, niin ettei ainoakaan pääsisi
kertomaan heidän kohtalostaan... mutta sittenkin hän suostui, vaikka
ainoastaan sillä ehdolla, että hän itse sai olla kaikesta erillään.
Jos Eerik Olavinpoika palaisi onnellisesti työnsä suoritettuaan,
palkittaisiin hänet yli kakkien odotusten, jollei, saisi hän selvitä,
pohjalaisista parhaansa mukaan.
Hän oli tyytyväinen siihen; viisikymmentä uskalikkoa oli hänellä pian
tarjolla, ja hän lähti heti retkelle.
Samaan aikaan lähetettiin Pohjanmaalle kutsu, että papit, nimismiehet
ja kaikki ne, jotka toimivat maan asiain järjestämisessä,
kokoontuisivat määrättyyn paikkaan, neuvottelemaan tästä tärkeästä
asiasta. Kirjelmä oli useain lainlukijain allekirjoittama, joukossa
oli Eerik Olavinpoikakin.
Se oli saatu Pietarsaareenkin, mutta aika oli niin lyhyt ennen
kokousta, ettei katsottu ehdittävän asioista neuvotella kaukana
asuvain sukulaisten kanssa. Mutta tietysti oli mentävä jokaisen, jota
asia lähemmin koski.
Vanha Hannu Fordell tahtoi olla mukana hänkin. "Minun kokemuksistani
voi olla suurta hyötyä", sanoi hän; "ja minä luulen että tässä on
ansa, jolla meidät tahdotaan pyydystää".
"Oi, rakas isä, näette pitemmälle kuin muut", puuskahti Veera, joka
oli läsnä. "Kuinka voi olla kysymyksessä mitään hyvää, kun Eerik
Olavinpoika on pannut nimensä alle? Elkää menkö itse, kieltäkää
miestäni myös lähtemästä! Oi, minä näen, tiedän, että suuri
onnettomuus uhkaa meitä kaikkia!"
Niinkuin muinaisina päivinä heittäytyi hän lattialle ja vääntelehti
epätoivoissaan.
Hannu Hannunpoika seisoi käsivarret ristissä ja katseli häntä.
"Eilen oli hän samallainen", sanoi hän. "En ole koskaan ennen nähnyt
häntä sellaisena, mutta naisten ruikutukset eivät voi pidättää minua
velvollisuuksistani".
Veera nousi, mutta hän oli kalpea ja vapisi. "Minun pelkoni on
hirveämpi kuin voin kuvailla", sanoi hän. "Jokin sanoo minulle,
ettemme koskaan näe toisiamme, ja minä olen ollut niin onnellinen...
kiitän siitä ja pyydän anteeksi."
Hän meni kädet ojossa miestään vastaan, mutta katse oli niin
tuijottava, että voimakas mies miltei väistyi syrjään. Heti kohta
hän kuitenkin kietaisi käsivartensa hänen ympärilleen. "Jätä
kaikki hupsuttelut ja luota siihen, että tulen takaisin, ennenkuin
odotatkaan."
"En tiedä mikä minulle tuli", sanoi Veera kohta sen jälkeen. "Nyt
on laitani paremmin, ja olen varma siitä, ettei kukaan voi välttää
kohtaloaan."
Vanha Hannu puhui hänelle lohduttavia sanoja, ja hän kuunteli
alistuvasti ja lupasi hartaasti rukoilla. "Tiedän sittenkin, että
täytyy tapahtua, mikä kerran on ennalta määrätty", lisäsi hän.
Kun Katarina tahtoi häntä lohduttaa, sanoi hän: "Muistatko vielä
unesi, eikö kaikki ole toteutunut? Minä en näe unia, mutta
aavistan..."
"Mitä, mitä?" kysyi pelästynyt Katarina.
"Voi sitä, joka tahtoo musertaa nuoren onneni! Hän tahtoo kääntää
pahan hyväksi, mutta koston päivä on tuleva."
Miehensä ja vanhan papin seurassa osoitti Veera tyyneyttä ja
itsensähillitsemistä, joka oli kaikkea muuta kuin todellista. Hän
pani erotessa pienen nelivuotiaan tyttönsä isän syliin, ja kun
isä kysyi, mitä oli siinä punonnaisessa, joka oli pikku Maijan
kaulan ympärillä, vastasi Veera, että se oli taikakalu kaikkea
pahaa vastaan. Hän oli itse saanut sen kummiltaan ja kantanut aina
kaulassaan, kunnes sitoi sen tyttärensä kaulaan.
"Minusta voisit tarvita sen paremmin kuin hän", virkkoi mies.
Mutta sitä ei Veera tahtonut myöntää, ja niin sai asia jäädä silleen.
Miehet lähtivät monilukuisella joukolla, ja naiset palasivat
tehtäviinsä. Mutta Veera jätti lapsensa Katarinan huostaan. "Hän on
paremmassa turvassa sinun luonasi", sanoi hän.
Katarina piti sitä hänen tavallisina oikkuinaan ja otti tytön
luokseen tuumien, että äiti kyllä pian tahtoisi hänet takaisin
nähtyään, etteivät mitkään vaarat uhanneet.
Veera palasi vasta myöhään illalla huoneeseensa. Hän pysähtyi
kuuntelemaan... eikö hän tosiaankin kuullut ratsujen kavioiden
kopinaa... tuliko vihollinen nyt jo? Hänen ensi aikeensa oli mennä
takaisin Katarinan luo, mutta siten saattaisi hän heidätkin vaaraan,
ja eikö hän ollut luvannut itse kostaa?
Hän oli monta kertaa nähnyt unta, että äiti ja sisarukset kehoittivat
häntä siihen, ja hän oli luvannut, ettei hetken tultua epäröisi. Ja
nyt oli hetki käsissä, sen tunsi hän, tiesi sen.
Hän meni hitaasti kamariin ja katseli ympärilleen ikäänkuin tahtoisi
kiinnittää jokaisen esineen muistoonsa. Sitten hän avasi arkun ja
otti sieltä veitsen. Sen nähdessään tuikkivat hänen silmänsä, niihin
tuli jotakin tiikerimäistä, kun hän kuiskasi: "Hän pisti sen veljeni
rintaan, nyt pistän minä sen hänen rintaansa."
Hän pisti aseen taskuunsa ja meni uudestaan ovelle kuuntelemaan.
Kaikki oli hiljaa!
"Minä tiedän, minä tunnen, että hän on täällä", toisti hän. "Kenties
pelkää?... Ei saa tulla ketään muita kuin hän!" Ja hän avasi
ikkunaluukun ja sytytti niin monta kynttilää kuin hänellä oli, ja sen
tehtyään käveli huoneessa edestakaisin, ainoastaan silloin tällöin
pysähtyen kuuntelemaan.
Nyt hän kuuli askelia... ne lähestyivät... tumma hahmo vilahti ohi
ikkunan, ja ovi lennähti auki.
Veera oli siepannut puukon esiin ja piteli sitä selkänsä takana Eerik
Olavinpojan seistessä hänen edessään.
"Et suinkaan liene minua odottanut", huusi vieras heittäen kaapunsa
pois.
"Kyllä, sinua enkä ketään muuta."
"Sen valehtelet. Mutta minä olen kyllä tuskitellut ikävöiden hetkeä,
jolloin uudestaan saan sinut valtaani. Nyt ei sinua riistä minulta
itse pirukaan."
Veera oli vetäytynyt takaperin seinää vasten, ja mies tuli jälestä.
Veeran valtasi rajaton kauhu... miehensä ja lapsensa ajatteleminen
tahtoi pakahduttaa hänen sydämensä, ja melkein tietämättään hän sanoi:
"Tahdotko saada ruokaa ja juomaa?"
"En, en tahdo mitään muuta kuin sinut", huusi mies, kietaisi
käsivartensa hänen päänsä ympäri ja painoi inhottavat huulensa hänen
huuliansa vastaan.
Samassa kietoi Veera käsivartensa miehen ympäri, puukko tunkeutui
syvälle selkään, ja rajusti karjaisten vaipui hän maahan.
Veeran silmät iskivät tulta. "Se oli äitini puolesta", sanoi hän;
"ja tämä vanhemman veljeni puolesta, ja tämä nuoremman". Sanoja
vastasivat puukoniskut. "Tämä lopuksi siitä edestä, että olet
ryöstänyt koko elämäni ilon ja onnen."
Viimeinen isku sammutti hylkiön viimeisenkin elonkipinän, ja inholla
heitti Veera puukon luotaan.
"Hänen oma veitsensä", jupisi hän pilkallisesti.
Uskomattoman huolellisesti oli Veera suunnitellut kaiken. Hän
repi yltään verisen puvun, heitti sen ruumiin ylle ja pukeutui
toiseen. Pöydälle hän heitti pergamenttiliuskan, joka sisälsi sanat:
"Naistenhäväisijä on saanut palkkansa, minua ette saa nähdä enää
koskaan."
Vielä epätoivon katse ympäri huonetta, ja hän oli poissa.
* * * * *
Tieto siitä, mitä oli tapahtunut, levisi uskomattoman nopeasti
laajalle ympäristöön. Sen kuulivat myös miehet heti saavuttuaan
kokoukseen, joka hajosi ennenkuin oli alkanutkaan.
Klaus Fleming raivosi kuullessaan uutisen, että oli menettänyt
yhden tottelevaisimmista kätyreistään, ja vannoi kostoa. Linnaleiri
määrättiin yhä kovemmaksi ja hänen lähettiensä mellastus oli
säälimättömämpää kuin konsanaan.
Kostontunne yksin piti Hannu Hannunpoikaa yllä surussaan. Hän tiesi,
että oli turhaa etsiä Veeraa, ainoastaan rakkaus lapseen voi saada
hänet palaamaan.
Vanha Hannu Fordell lähetti kutsun lähimpiin pitäjiin, ja heidän
arvokkaimmat miehensä riensivät Pinoniemeen. Neuvottelu ei ollut
pitkä, ja yksimielisesti päätettiin vielä kerran kääntyä herttuan
puoleen.
Valittuun lähetystöön kuuluivat myös Hannu Hannunpoika ja Henrik
Niilonpoika.
Tukholmassa lupasi herttua tehdä kaiken voitavansa, ja tutustuttuaan
tarkoin jätettyihin valituskirjelmiin antoi hän käskyn, että muutamat
lainlukijat ja voudit, jotka erityisesti olivat tulleet tunnetuiksi
julmasta menettelystään, oli vangittava ja tuotava Ruotsiin
tutkittaviksi ja tuomittaviksi.
Talonpoikain avulla onnistuttiin tosiaankin muutamia vangitsemaan
ja lähettämään Tukholmaan. Tutkimus oli nyt pantava toimeen, mutta
syytetyt jääväsivät kaikki rahvaan asiamiehet; uusia todistuksia oli
hankittava, ja syntyi suunnaton joukko selkkauksia.
Tällaikaa oli pohjalaisten asema käynyt yhä huolestuttavammaksi.
Herttuan sekaannuttua heidän asioihinsa piteli Fleming heitä sitä
kovemmin kourin.
Useimmat lähetystön jäsenistäkin oli vangittu heidän palatessaan
Suomeen, ja monet heistä menettivät henkensä. Hannu Hannunpoika
ja Henrik Niilonpoika olivat molemmat onnistuneet palaamaan
Pietarsaareen. Jälkimäinen katsoi yhteiskunnallisen asemansa nojalla
olevansa jokseenkin turvattu Flemingin kostolta, mutta edellinen
vannoi, ettei ennen lepäisi, ennenkuin oikeus oli saatu voimaan.
Hän jätti pikku tyttärensä ystäviensä hoivaan, syleili tätä ja heitä
kaikkia ja pakeni sen jälkeen takaisin Ruotsiin, josta ei enää
uskaltanut palata Suomeen.
Herttuan antamista papereista välitettiin niin vähän, että kun
talonpojat palasivat kotiin turvakirjeineen, riistivät sotamiehet
ne heiltä, kastoivat paperit oluttuoppeihin ja heittelivät niillä
toisiaan vasten suuta ivahuudoin: "Istu herttuan rauhassa!"
Klaus Flemingin uusin keksintö oli hänen käskynsä, että pohjalaisten
oli linnaleiriin majoitettava ainoastaan meriväkeä; sitä vastoin
heidät vapautettaisiin niistä molemmista lippukunnista jalkaväkeä,
jotka he itse olivat varustaneet.
Mutta talonpojat älysivät pirullisen juonen. Jos heiltä riistettiin
heidän oma väkensä, mitä turvaa heillä silloin oli Klaus Flemingiä ja
hänen ratsumiehiään vastaan.
Taasenkin lähti uusia salaisia lähetystöjä Tukholmaan, missä
Hannu Hannunpoika kaikin voimin avusti ja tuki heitä. Sinne ei
saapunut ainoastaan pohjalaisia, vaan muidenkin Suomen maakuntien
lähettiläitä. He lyöttäytyivät yhteen ja laativat valituskirjan,
jossa selittivät, että jollei heitä nyt autettu, eivät he enää
koskaan pyytäisi apua Ruotsista, ja jolleivät he voisi auttaa
itseään, etsisivät he turvaa Venäjältä. Niin oli Suomen rahvas
vakaasti päättänyt, sanoivat he.
Asetettiin tutkijalautakunta, ja herttua kirjoitti uusia
turvakirjeitä ynnä ankaria määräyksiä molemmille jalkaväen
lippukunnille, ettei ollut toteltava Flemingin käskyjä. Lähetystö
olisi mieluummin nähnyt herttuan lähettävän pari lippukuntaa
jalkaväkeä heidän avukseen, mutta se oli hänelle mahdotonta, sillä
hän oli päättänyt luopua hallituksen johdosta.
Muutamia tunteja ennen lähtöään Tukholmasta oli pohjalaisella
lähetystöllä viimeinen keskustelu hänen kanssaan. Kaarle hillitsi
liikutuksensa, mutta sitä eivät voineet lähettiläät, jotka hänen
luopuessaan näkivät viimeisenkin toiveensa pettävän. Kyynelsilmin
tunkeilivat talonpojat vuoronperään puristamaan hänen kättään
jäähyväisiksi. Muuan heistä sanoi herttualle, että heidän mielestään
saattoivat he ainoastaan asevoimin vapautua rääkkääjistään.
Kaarle herttuan silmät leimahtivat. "Se on ainoa keino", sanoi hän.
"Toimittakaa itsellenne rauha omin nyrkein, jollei muuten niin
seipäin ja nuijin. Jos te vain selviätte maalla, minä kyllä pidän
merta silmällä."
Tämä vastaus iski kuin kipinä ruutitynnyriin.
Herttua tarkoitti heidän oman maakuntansa turvallisuutta, mutta
se käsitettiin toisin. Niinkuin kulovalkea hyppelee kuivasta
sammalmättäästä toiseen, kunnes koko metsä on ilmitulessa, niin
olivat nämä ratkaisevat sanat sytyttävät palon, joka tuhoisana levisi
ympäri maan ja valtakunnan. Mutta tämän tulipalon sytykkeet oli
laittanut -- Klaus Fleming.
19.