[Yrjö Koskisen Suomen historian mukaan.]
Avarampana kuin moni kuningaskunta ulottuu Pohjanmaa Satakunnasta,
Hämeestä ja Savosta aina Lapin rajoille, noitien ja satujen maahan,
jossa juhannuksen aikaan ei aurinko mene lainkaan mailleen eikä
joulun tienoilla lainkaan nouse näkyviin.
Mutta ei talviyökään siltä ole valoton. Kuutar levittää hopeaharsonsa
lumipeitteisille vuorille, kummuille ja lakeuksille, ja tuikkivat
tähdet ja liekehtivät revontulet täyttävät ihmismielen ihmettelevällä
väristyksellä.
Tämän maan rantaseuduilla asui monista heimoista sulautunut kansa,
josta merenhenki kasvatti uljaita, pelottomia miehiä, eivätkä
naisetkaan jääneet miehistä jälkeen. Se oli voimakasta ja rohkeaa
sukua, joka silmää rävähdyttämättä katsoi vaaraa suoraan silmiin.
Olipa sotateiden käynti heidän suurimpia ilojaan.
Itse he puolustivatkin kotiseutujaan Vienan karjalaisia
ryöstöretkeilijöitä vastaan ja tekivät kostoretkiään heidän mailleen.
Murha, poltto ja hävitys antoi näille retkille molemmin puolin
ulkonaisen leiman, mutta niillä oli kansa varttunut yhä suurempaan
pontevuuteen ja itsenäisyyteen, valppaaseen uljuuteen, joka ansaitsee
ihailuamme.
Talonpoika oli Pohjanmaalla ylinnä, siellä ei ollut ainoatakaan
kaupunkia porvareineen, ei ainoatakaan aateliskartanoa, ja kun he
itse pitivät puolensa vihollisiaan vastaan, olivat he säästyneet
linnaleiristäkin.
Mutta heidänkin aikansa oli tuleva. Samoinkuin Pohjanmaan uljas kansa
kukisti metsän pedot, samoin heidän itsensä täytyi vähitellen alistua
"sivistyksen" ikeen alle ja oppia tuntemaan sen hyvät kuten huonotkin
puolet.
* * * * *
Kuuluisin Pohjanmaan talonpoikaissotureista oli ollut Juho Vesainen,
joka oli johtanut monet hävitysretket Vienan-Karjalaan. Tällaiselta
retkeltä palatessa oli hänet Ahma niminen sotavanki surmannutkin.
Hänen leskensä, miehen verta, asui talossa viiden lapsen kera.
Elämä ei Kaara muorille juuri ollut kovempaa eikä helpompaa kuin
miesvainajan eläessäkään; huolenpito kodista ja sen niukasta
elannosta oli oikeastaan aina ollut hänen niskoillaan, hänellä oli
nyt vain huolehdittavana yhtä päätä vähemmän, mutta sittenkin miehen
meno manalle oli häneen vaikuttanut melkein musertavasti; hän saattoi
väliin istua tylsänä ja toimetonna, melkein välinpitämättömänä
kaikesta, mitä tapahtui hänen ympärillään.
Vanhin lapsista, Veera, oli elänyt jo viisitoista kesäänsä ja oli
kaikkien poikien ihailun esineenä, aivanpa hän heidät lumosikin.
Hänen suuret, ilmehikkäät silmänsä heitä samalla peloittivat ja
viehättivät, ja hänen reippautensa ja ketteryytensä tuntuvin käsin
torjumaan jokaisen loukkauksen saavutti yleistä hyväksymistä, sillä
tiedettiin, ettei hän ketään suosinut toisten kustannuksella.
Hän oli äidilleen hyvänä apuna, ja ensi surun aikana hoiti hän yksin
kotia, joka ei ollut niinkään mitätön. Sillä niillä rahoilla, jotka
Vesainen oli osaksi ryöstänyt, osaksi muuten saanut Vienan-Karjalaan
tekemillään sotaretkillä, oli Kaara saanut hänet ostamaan muutamia
tiluksia ympäristöstä, niin että perillisille hänen kuollessaan jäi
koko suuri tila, jota Kaara ja Veera hoitivat muutamain palvelijain
keralla.
Veeralla oli suuri vaikutus kansaan. Luultiin näet yleensä,
että hän oli yhteydessä salaisten voimien kanssa. Hänellä oli
loveenlankeamisiakin, jolloin hän ennusti tärkeitä tapauksia niin
yksityisten kuin koko tienoonkin elämässä. Hän oppi pian käyttämään
hyväkseen siitä koituvaa kunnioitusta, ja hänen jakaessaan käskyjään
ja määräillessä töitä oli hänen esiintymisessään jotakin niin
mahdikasta, että Kaara alkoi häntä pian totella samoin kuin muutkin.
Näihin aikoihin oli sotapäällikkö Pietari Bagge tehnyt muutamien
virkamiesten ja varakkaimpain talonpoikien kanssa sellaisen
sopimuksen, että he kukin kohdaltaan varustaisivat ratsumiehen
talonsa puolesta, eikä heidän silloin tarvitsisi muuta kotiväkeään
lähettää sotateille eikä rajanpuolustukseen. Kaikki ne, jotka eivät
siihen suostuneet, olivat velvolliset lähtemään sotaan ensi kutsusta
kaikkine väkineen omassa muonassaan.
Eräänä päivänä sai Kaara odottamattomia vieraita. Tupaan astui
neljä vierasta miestä. Ylhäisin heistä oli virkaatekevä lainlukija
Eerik Olavinpoika, hänen jälestään tuli Lassi Niilonpoika, joka oli
määrätty yhden pohjalaisen lippukunnan johtajaksi, ja lopuksi Kyrön
nimismiehet Lassi Gregorinpoika ja Pietari Gumse.
Miehet istahtivat muitta mutkitta penkille, jutellen ja kiroillen
kovaa pakkasta. Kaara, joka oli yksin tuvassa, meni heti alas
kellariin ja toi palatessaan neljä haarikkaa olutta, jotka asetti
miesten eteen.
"Tunnetteko meidät?" kysyi Eerik Olavinpoika ja kallisti haarikan
suulleen.
"Tunnen kyllä", vastasi vaimo.
"Silloin tiedätte, että olemme lain palvelijoita ja tulemme sen
asioissa."
"En tiedä tehneeni mitään pahaa."
"Ettekö ole Vesaisen leski", huusi Pietari Gumse, "ja ettekö ole
piiloittanut hänen ryöstämänsä aarteet?"
Päähänpisto palkittiin raa'alla naurulla.
"Minkä hän on ottanut julkisodassa, siihen lienee hänellä oikeus",
vastasi Kaara pelottomasti ja hehkuvin poskin.
"No, emme juuri ole sentähden tulleetkaan", puuttui Eerik Olavinpoika
puheeseen. "Tulimme kysymään, tahdotteko varustaa miehen ja hevosen
ja sitten hankkia vapauden muista sotatoimista."
Naisen silmät tähystelivät vaanien miehiä vuoronperään. "Minulla,
yksinäisellä naisella, on jo viisi lasta niskoillani, ja siinä on
minulle kylliksi", sanoi hän.
Samassa aukesi tuvan ovi ja Veera tuli sisään neljän sisaruksensa
kera. Kolme poikaa kantoi kukin suksiaan, jotka he panivat pystyyn
seinää vasten. Sen jälkeen kertyivät he kaikki äidin ympärille.
Miehet eivät voineet kääntää silmiään tytöstä, jonka ihmeelliset
silmät tähystelivät heitä vuoronperään kutakin. Talvipakkanen oli
antanut raikkaan punan hänen poskilleen, ja Veera oli tällä hetkellä
kauniimpi kuin konsanaan.
Pietari Gumse jupisi puoliääneen: "Hän tulee vielä houkuttelemaan
monet perikatoon."
"Mikä pirun penikka lieneekään", tokaisi Lassi Niilonpoika.
Eerik Olavinpojan hienoille kasvoille levisi pahajuoninen hymy.
"Tyhjin käsin eivät lain palvelijat voi täältä lähteä", sanoi hän
Kaara muorille. "Ja saatte tyytyä siihen, että viemme täältä, mikä
meitä parhaiten miellyttää."
"Täällä ei ole mitään, mikä kelpaisi niin hienoille herroille", sanoi
Kaara katsellen ympärilleen köyhässä tuvassaan.
"Sepähän nähdään", vastasi lainlukija, joka äkkiä hypähti pystyyn ja
kietaisi käsivartensa Veeran ympärille. "Hän on meidän saaliimme, ja
nyt, pojat, lähdettiin!"
Mutta naaraskarhun pentu ei ollut niin helposti siepattu; hänen
käsivartensa olivat vapaina, ja hän voi niin lyödä ja repiä kuin
purrakin. Hän saattoi myös päästää rähinän, jota nuoremmat sisarukset
säestivät kirkunallaan, Kaaran koettaessa kaikin voimin vapautua
niistä, jotka tahtoivat estää häntä menemästä tytärtään pelastamaan.
Syntyi hirmuinen kirkuna ja meteli. Mutta silloin temmattiin tuvan
ovi auki ja sisään ryntäsi kymmenkunnan poikaa, seipäät ja kartut
käsissään. Iskuja alkoi sataa satamistaan, lainlukijan täytyi päästää
saaliinsa, ja hän ja hänen apurinsa syöksyivät päistikkaa ovelle ja
kynttäkantta tiehensä.
Nauru ja kiroukset kajahtelivat heidän jälkeensä. Poikien joukossa
oli myös nuori Ilkka, ja hänen kynsiään syyhytti niin menemään
lyömään kuoliaaksi lainlukija, kurja naisenryöstäjä, että Veera sai
töintuskin hänet pidätetyksi:
"Varo petoa", huusi Kaara. "Hän janoaa kostoa, ja kuka puolustaa
meitä, jos sinä joudut hänen saaliikseen!"
"Parasta on, että annatte Veeran vaimokseni. Silloin voin puolustaa
häntä paremmin."
"Eihän sinulla ole vielä omaa tupaakaan."
"Sellaisen saan kai pian pystyyn."
"Veera ei ole vielä täyttänyt kuuttatoistakaan eikä edes käynyt
ripillä."
"Antakaa hänen sitten mennä papin luo rippikouluun, minä laitan
sillaikaa tuvan."
"En voi tulla toimeenkaan ilman häntä, hän on suruaikana ollut
minulle suureksi hyödyksi."
"Mutta sanoittehan itse, ettette voi häntä suojella."
"Niin kyllä, minusta näyttää, etten pysty siihen."
Veera oli tähän asti kuunnellut äänetönnä. Hän ei niinkään Ilkkaa
vieroksunut, mutta tiesi myös, kuinka hyvin äiti häntä tarvitsi.
Sentähden sanoi hän: "Äiti ei voi tulla ilman minua toimeen,
sentähden täytyy minun jäädä sinne missä olen. Mutta tarvitaanhan
tänne käsivarsia lisääkin, ja jos Ilkka tahtoo naida minut,
muuttakoon tänne."
Tämä oli toisistakin hyvä keksintö, ja niin sovittiin, että Kaara
muori ja Veera menisivät jo samana päivänä papin luo tuumimaan miten
asia oli järjestettävä.
* * * * *
Sillä välin oli Eerik Olavinpoika seuralaisineen lähtenyt
kiireenvilkkaa muille markkinoille, ja he onnistuivatkin
toisista pitäjistä haalimaan kokoon viitisenkymmentä talonpoikaa
ratsumiehikseen. Ja koko parvi meni sitten Oulunsaaren linnaan, missä
he joivat ja pitivät hurjaa elämää puolentoista kuukautta.
Samaan aikaan tehtiin aselepo Venäjän kanssa, ja kun ei mitään
vihollisia näkynyt eikä kuulunut tähän aikaan, katsoi Eerik
Olavinpoika hyväksi panna huovinsa linnaleiriin ympäri koko
Pohjanmaan.
Mutta pohjalaisella rahvaalla oli laillinen vapaus kaikesta
ratsupalveluksesta ja huoveista, joiksi ratsumiehiä tavallisesti
nimitettiin, eikä se sentähden voinut olla halukas majoittamaan
linnaleiriin näitä "tunkiojunkkareita", joiden ratsut olivat aivan
äsken olleet valjastettuina lantakuormain eteen eivätkä he tunkiolta
lähdettyään olleet nähneet vihollisesta vilahdustakaan.
Kokoontui pitäjistä miehiä neuvottelemaan; täytyi nousta puolustamaan
lakia ja vapautta.
Aatelissortoa ei tähän asti ollut tunnettu, nyt oli nouseva knaappeja
kuin sieniä sateen jälkeen, ja lankesi luonnostaan, että voudit ja
lainlukijat liittyisivät heihin. Tiedettiin, mihin sellainen vei
muissa maakunnissa, oli kysymys vain siitä, miten paha voitaisiin
estää juurtumasta Pohjanmaalle.
Pitkien neuvottelujen jälkeen lähetettiin lähetystö Kaarle herttuan
luo, ja hän vahvisti heti Juhana kuninkaan vapautuskirjan, jonka
jälkeen lähetystö tyytyväisenä palasi takaisin maahansa.
Se ponteva ja yksimielinen vastarinta, jota Eerik Olavinpoika koki,
kun hän koetti majoittaa ratsumiehiään linnaleiriin, ei tosin
vienyt ilmitaisteluihin, mutta kyllä uhkauksiin, että "lapset ja
lastenlapset saisivat itkeä heidän niskoittelunsa tähden".
Sen jälkeen ratsasti koko parvi liehuvin lipuin muihin Suomen
maakuntiin. Savossa he pääsivätkin linnaleiriin, ja kansan täytyi
äärimäisessä puutteessaan pitää murhe heidänkin elatuksestaan.
Eerik Olavinpoika riensi sieltä Turkuun; hän oli yhtä vähän
unhoittanut tyttöä, jonka oli aikonut ryöstää, kuin kärsimäänsä
häväistystäkään; hän ja hänen toverinsa janosivat kostoa, eikä Klaus
Fleming voinut saada innokkaampaa toteuttajaa tuumilleen.
Suomalainen ratsuväki, 300 skotlantilaista ratsumiestä ja suuri
joukko jalkaväkeä lähetettiin kostonteille. Heidän jälestään tuli
pian Uplannin lippukunta ja joukko suomalaisia huoveja, jotka saivat
käskyn säälimättömään mellastukseen Pohjanmaalla.
Tieto tästä levisi kulovalkeana pitäjästä pitäjään, se oli saapunut
Vesalaankin ja jouduttanut Veeran häitä. Kohta häiden jälkeen astui
tupaan Eerik Olavinpoika lukuisan miesparven kera rankaisemaan niitä,
"jotka olivat rikkoneet lain palvelijoita vastaan", kuten hän sanoi.
Ilkka tuli häntä vastaan toinen käsivarsi kierrettynä Veeran
ympärille ja kirves toisessa kädessään. Veeralla oli kädessään
puukko, ja molemmat olivat valmiit taisteluun elämästä ja
kuolemasta. Kaara ja pienemmät lapset olivat hekin tarttuneet kukin
puolustusasemiinsa, ja pian sekaantui kirkuna ja valitushuudot
kirouksiin ja sadatuksiin. Se oli hirveä ottelu, mutta ylivoima
voitti. Kaara makasi lattialla syvä haava kaulassaan, josta veri
virtaili.
Veera oli vahingoittumaton, mutta sidottu käsistään ja jaloistaan;
hänen silmänsä tuijottivat mieheensä, joka makasi lattialla pitkin
pituuttaan, vaikkei tietty, oliko hän elävä vai kuollut; lapsista
näytti ainoastaan vanhin poika olevan hengissä, toiset makasivat
liikkumattomina äidin vieressä.
Veeran silmistä vuotivat kyyneleet, mutta hän ei virkkanut sanaakaan.
Kuitenkin liikkuivat hänen huulensa; kenties se, mitä hän kuiski, ei
ollut aiottu ihmiskorville.
Pian olivat kaikki murhatut. "Oikeus on pantu voimaan", huudahti
Eerik Olavinpoika. "On enää vain tätä naista kuulusteltava ja
tuomittava hänet. Ottakaa hänet mukaan."
Kaksi miestä otti Veeran väliinsä, hänen jalkansa irroitettiin, ja
hän seurasi suosiolla.
"Tuomarin luo", sanoi muuan kurillaan.
"Hän kyllä mahtaa sekä tuomita että rangaista", lisäsi toinen nauraen.
"Jos hän olisi heti lähtenyt mukaan, ei toisten olisi tarvinnut
menettää henkeään."
"Tietää sen, että mitä korkeat herrat saavat päähänsä, niin on turhaa
pyristellä sitä vastaan."
Mutta Veera ei kuullut, mitä hänen ympärillään puhuttiin, hän näytti
olevan yhä vielä kotituvassaan. Hän oli kolmena yönä peräkkäin nähnyt
unta, että äiti ja sisarukset surmattiin, mutta siitä ei hän ollut
sanonut muille mitään; niin pappi kuin Ilkkakin luulivat, että hänen
ihmeelliset näkynsä olivat vain pirunjuonia.
Minkäpä Veera sille voi; hän tunsi, että jokin outo voima veti
häntä eteenpäin. Kuinka hän tuskittelikaan ja tunsi aivan olevansa
pakahtumaisillaan, täytyi hänen puhua sanat, jotka polttivat hänen
huuliaan. Ei hän nytkään tiennyt, mitä hänelle tehtiin, hän vain meni
minne vietiin, melkein pelotonna, sillä eihän hän voinut välttää
kohtaloansa.
Hänet vietiin pappilaan. Sen oikeat asukkaat oli ajettu mieron
tielle, ja nykyään oli siellä Eerik Olavinpoika rajatonna valtiaana.
Veera sulettiin erääseen kamariin ja jäi yksin. Hän katseli
ympärilleen. Se oli papinmuorin oma huone, jossa hän tavallisesti
oleskeli. Mutta siellä oli pienet salaportaat, jotka veivät
alas rovastin kamariin. Hän löysi ne melkein heti ja meni alas.
Kunnioittavasti katseli hän tyhjässä huoneessa ympärilleen... pieni
kirjahylly, kirjoituspöytä, suuri nojatuoli, kaikki herätti hänen
ihailuaan ja kunnioitustaan. Olivathan ne hänen, joka oli suonut
hänen luoda silmäyksen taivaaseen, mihin ihmiset pääsevät kuoltuaan.
Hän vaipui tuolille ja vaipui horroksen tapaisiin mietteihin. Ja kun
lainlukija hetken kuluttua astui huoneeseen, ensin turhaan etsittyään
tyttöä kaikista muista huoneista, ei hän oikein tiennyt, nukkuiko
tämä avoimin silmin vai oliko kuollut. Sillä hänen poskensa olivat
valkoiset kuin lumi, ja katse tuijotti suoraan eteen kuitenkaan
näkemättä mitään, ja kaikkein vähimmän häntä, joka juopuneena
viinistä ja eläimellisestä himosta luuli vihdoinkin olevansa varma
saaliistaan.
"Ei nyt ole aikaa nukkua", huusi hän melkein läähättäen. "Nyt olet
vihdoinkin minun, minun!" Hän tahtoi sulkea Veeran syliinsä, mutta
vaikka tämä nousikin, oli hän kankea kuin seiväs. Hän ei sysännyt
pois, mutta hänen tavoittelijansa loittoni itsestään kauhusta
huudahtaen... Oliko hänellä elävä vai kuollut edessään?...
Silloin kohotti Veera kätensä, huulet aukenivat, ja ainoastaan
suurilla ponnistuksilla näytti hän saavan esiin muutamia katkonaisia
sanoja:
"Voi teitä, Suomen vitsaus... Niinkuin heinäsirkat täyttävät he
maan... mutta me tuhoamme heidät, ja vaikka toisia on tuleva
tuhansittain, huudamme heille taivaan kirousta... Me annamme kymmenen
henkeä yhdestä sortajamme hengestä... miehet, naiset ja lapset
lähtevät tuhoamaan heitä tulella ja miekalla, salaa ja julki...
Kuolleetkin ovat nousevat haudoistaan, pelolla ja kauhulla he lyövät
vihollisen, ja taivaan enkelit ja hornan henget ovat meitä auttavat
sortajiamme kukistamaan!"
Kenties humala antoi lisäkauhua ilmestykselle, mutta Eerik
Olavinpoika joutui niin pois suunniltaan, että hän vetäytyi takaisin,
ja kun ovi oli auki, vetäytyi hän viereiseen huoneeseen ja sulki
visusti oven jälessään. Hän heittäytyi tuolille, mutta tuokion
mietittyään juolahti hänen mieleensä, että hän oli antanut puijata
itseään ja että kaikki oli ollut ainoastaan viheliäistä ilvehtimistä.
Hän hypähti vimmoissaan pystyyn ja meni takaisin papinkamariin. Mutta
se oli tyhjä, Veera oli kadonnut.
"Onko paholainen vienyt hänet savupiipusta mukanaan?" jupisi hän
itsekseen. "Minä kyllä löydän hänet, vaikka hän olisi kätkeytynyt
itse helvettiin."
Sitä aikomustaan ei hän kuitenkaan voinut panna toimeen. Lieneekö sen
vaikuttanut päihtymys vai mielenliikutus, mahdollisesti molemmat,
mutta melkein lamautuneena heittäytyi hän keinutuoliin, jossa vaipui
raskaaseen uneen.
Hän heräsi siihen, että päivänsäteet pistivät hänen silmiinsä, sillä
oli vaiennut uusi päivä. Veeraa ajatellessaan hän kopaisi poveaan;
siellä oli portin avain, ja ilman sitä ei pappilasta päässyt pois
kukaan. Oli selvää, että tyttö oli piiloutunut johonkin. Mutta hän
vannoi kalliin valan, ettei lakkaisi etsimästä ennenkuin oli löytänyt
karkurin.
Hän ryhtyi etsimään innolla, joka olisi ollut paremmankin asian
arvoinen. Hän etsi monien miesten kanssa pitkin päivää, etsi
kiroillen ja sadatellen, mutta turhaan. Lopulta alkoivat miekkoset
raapia päätään ja tuumia, että hänet oli kuin olikin vienyt itse
paholainen.
Eerik Olavinpoika määräsi suuren summan rahaa palkinnoksi sille, joka
voi tytön etsiä kätköpaikastaan, ja kiukusta vimmoissaan hän palasi
Turkuun korkean suosijansa, herra Klaus Flemingin luo.
18.