"Ei, ei!"
"Avatako minä lukku ja huuta apu?"
"Menkää täältä!"
"Ensin pusu!"
Gunilla ei sittemmin voinut päästä selville, antoiko hän sen vai
ottiko sen toinen. Hän muisti vain vieraan sanoneen mennessään:
"Tulen tuokion kuluttua takaisin!"
Samassa kun vieras oli mennyt, hypähti hän pystyyn ja juoksi ulos.
Ohuessa puvussaan, ottamatta päällysvaatettaan ylleen, riensi hän
tiehensä niinkuin näkymättömäin henkien ajamana.
Hän ei tiennyt, kuinka oli tullut kotiin, kuinka hiipinyt
huoneeseensa, riisunut märät jalkineensa ja vaatteensa ja mennyt
levolle. Vuoteessaan oli hänellä hirmuisen vilu, mutta hän ei
tahtonut soittaa. Se olisi antanut aihetta lörpöttelyyn, parempi oli
kärsiä... ja niin hän vietti pitkän, piinallisen yön...
Aamulla tuli Elsa hänen luoksensa, kalpeana ja riutuneena hänkin.
Hän kuvaili epätoivoaan huomattuaan, että kuningatar oli lähtenyt
tiehensä ilman päällysvaatettaan, eikä voinut käsittää syytä siihen.
Gunilla sanoi niin tyynesti kuin voi, että hän oli pelännyt niin
töminää tanssituvassa ja että hänet keksitään. Sentähden lähti hän
kotiin niine hyvineen.
Elsa vakuutti, ettei kukaan ollut aavistanutkaan kuningattaren oloa
siellä. Kukaan ei muuten ollut kysynyt, kuka kamarissa oli, paitsi
erästä herraa, joka loppuillan istui siellä.
"Kuka hän oli?" kysyi Gunilla kääntyen pois.
"Kuulin kyllä nimen, mutta se oli niin konstikas, etten osaa sitä
sanoa", vastasi Elsa.
"Samantekevä minulle."
Mutta Gunilla makasi vuoteen omana useita viikkoja. Ja kun hän
nousi, oli hän suuresti muuttunut. Hänen olentoonsa oli tullut
sellaista hiljaista tyyneyttä, joka erosi tykkänään hänen entisestä
kiihkeydestään.
Sydämessään tunsi hän katkeraa katumusta. Mille kaikelle olikaan hän
heittäytynyt alttiiksi, ja mitä kaikkea olisi voinut tapahtua, jollei
Jumala armossaan olisi häntä pelastanut!
Nyt sai hän halua käydä useammin vieraissakin. Ennen ei hän ollut
koskaan käynyt Sofia prinsessan luona Ekolsundissa, nyt kävi
hän siellä jotensakin usein. Tämä onneton ruhtinatar oli hyvin
kiitollinen, kun joku tuli hänen luokseen, joku, jonka kanssa hän
saattoi puhua pojastaan, epäjumalastaan.
Tämä, milloin oleskeli Ekolsundissa, säikytteli äiti parkansa
pahanpäiväiseksi hurjilla ratsuretkillään. Silloin saattoi Sofia
ruhtinatar kuiskata Gunillalle: "Minä tiedän, minä näen, että siitä
on koituva hänen surmansa..."
Kumma kyllä oli nuori herttua suuresti kiintynyt Gunillaan. Hän
kertoi tälle tulevaisuudentuumistaan, kertoipa siitäkin, että oli
tulisesti rakastunut nuoreen, ihastuttavaan tyttöön.
"Kenties Anna Banériin?" sanoi Gunilla hymyillen. "Ketäpä muuta
olisitte voinut arvata! Ainoastaan kaunein ja ihailtavin kelpaa
Kustaa herttuan puolisoksi", huudahti hän innoissaan.
"Oletteko jo ilmoittanut hänelle onnestaan?" kysyi Gunilla
pisteliäästi.
Kustaa punastui hieman. "Upsalassa tein sen", sanoi hän, "kun hän oli
kurittanut hävytöntä puolalaista."
"Ja hän lankesi syliinne?"
"Ei, hän neuvoi kääntymään vanhempainsa puoleen. Vanhemmat taasen
tahtoivat lykätä asian, kun molemmat olimme niin nuoria."
"Mutta jos Anna annetaankin toiselle?"
"Ei, hän sanoi: 'Ole uskollinen, minä olen sinun!'"
"Se kenties ei ole niinkään helppoa", virkahti Gunilla luoden
veitikkamaisen katseen kaksikymmenvuotiaaseen nuorukaiseen, joka
nojasi kiharaisen päänsä ikkunanpieleen ja kiintyi katselemaan
muutamia nuoria hevosia, joita tallimestari opetti linnanpihalla.
"Katsokaas", sanoi hän, "tuolla mustalla, joka kohottaa niin ylpeästi
päätänsä, tiedättehän, sillä ei uskalla ratsastaa kukaan muu kuin
minä".
"Teidän pitäisi jättää nuo hurjat leikit, jotka tekevät ruhtinattaren
niin levottomaksi."
"Katsokaas", virkkoi nuorukainen naurusuin viitaten pistooliin
vyöllään, "aion vimmastuttaa ratsun äärimmilleen ampumalla sen
korvien vieressä. Se hurjistuu yhä enemmän, mitä kauemmin annan sen
odottaa, mutta minua miellyttää niin teidän seuranne, että olen
epätietoinen, kummanko huvin valitsen."
"Olette hirveä ihminen, Kustaa herra; ettekö voi käskeä tallirenkiä
viemään hevoset talliin?"
"En, mutta ne voivat odottaa; ettekö ole koskaan kokenut, miten
suloista on viivyttää nautintoa?"
"En ymmärrä edes, mitä sillä tarkoitatte."
"Ettekö; kerron esimerkin. Täällä oli taannoin muuan ranskalainen,
rakastettavimpia miehiä mitä olen kuunaan nähnyt; hän oli kerran
nähnyt vilahduksen ihastuttavasta naisesta. Hän meni huoneeseen,
jossa nainen piili, ja suuteli häntä. Sitten juoksi hän noutamaan
valoa, mutta hänen tullessaan takaisin oli nainen poissa. Nyt väittää
hän, että suutelon voima oli niin suuri, etteivät he voi koskaan
unhoittaa toisiaan, ja niinkuin hän aina etsiskelee naista, niin
tämänkin ajatukset varmaan ovat hänen luonaan."
"En ymmärrä, miten esimerkki soveltuu äskeisiin sanoihinne", vastasi
Gunilla ikäänkuin sattumalta vieden nenäliinansa kasvoilleen.
"Niinkuin naulan päähän; yhdessä olisivat he tulleet
välinpitämättömiksi toisistaan, nyt uneksivat he tulevasta onnesta."
"Tekikö ranskalainen taikoja?"
"En tiedä; minun mielestäni on ensi suudelmassa aina taikaa."
"Nyt menen ruhtinattaren luo, hän varmaankin ihmettelee viipymistäni."
"Tehkää niin, ja kun laukaus pamahtaa, niin ajatelkaa minua."
"Pikemmin hevosparkaa, jota peloittelette."
Kustaa herra riensi hevostensa luo, ja Gunilla meni ruhtinattaren luo
hieman katuen sitä, ettei ollut kysynyt miehen nimeä, muukalaisen,
jota unhoittaakseen hän oli tehnyt kaikkensa.
Prinsessa istui nypläyksensä ääressä, ja he puuttuivat pian
vilkkaaseen keskusteluun, ja mistäpä Sofia rouva olisi voinut puhua
muusta kuin huimapäästä pojastaan.
Yhtäkkiä he kuulivat laukauksen pamahtavan.
"Mikä se oli?" kysäisi prinsessa.
"Ei mitään, herttua vain huvitteleiksen", vastasi Gunilla
tahtomattaankin väristen.
Mutta heti en jälkeen kuuli Gunilla huutoja ja hälinää, juostiin ulos
ja sisälle. Ovi temmattiin auki, ja useita henkilöitä näytti aikovan
sisään, mutta pysähtyivät äkkiä.
"Mitä on tapahtunut?" huudahti prinsessa heille.
"Herttua... herttua!"
"Onko hän kuollut?" huusi vanhus pidellen kaikin voimin kiinni
Gunillasta.
"Ei, ei vielä ainakaan."
"Olemme kantaneet hänet omaan huoneeseensa", sanoi muuan vanha
palvelija, joka vavisten piteli kiinni ovesta.
"Tule tänne, Antero, jos voit", sanoi prinsessa viitaten hänelle.
"Hän kysyi juuri teidän korkeuttanne."
Prinsessa nousi ja tarttui Gunillan käsivarteen. "Menkäämme yhdessä",
sanoi hän; "hän pitää sinusta!"
Äsken niin hilpeä nuorukainen makasi nyt vuoteessa. Apteekkari
oli onnistunut ottamaan pois kuulan, joka oli mennyt polveen, ja
haava oli sidottu. Sairas makasi suletuin silmin ja kärsivä ilme
kalmankalpeilla kasvoillaan.
Gunillan kysyttyä selitti apteekkari, että nuori herra ei ollut
saanut pistoolia laukeamaan, ja kun ratsua oli vaikea hillitä, oli
hän pistänyt pistoolin takaisin koteloon. Mutta samassa se olikin
lauennut, ja kuula oli sattunut vaarallisesti polveen.
Prinsessa ei kysellyt, istui vain epätoivoissaan vuoteen viereen.
Mutta silloin nuori mies avasi silmänsä ja teki tuskin huomattavan
liikkeen ojentaakseen kätensä. Äiti tarttui siihen, ja sairas puristi
sitä heikosti, ja äiti hymyili silloin kyyneltensä lomitse.
Oli lähetetty noutamaan vielä toista lääketaitoista henkilöä. Hän
laittoi itse lääkkeet, jotka vaimensivat vaivoja. Sairas vaipui
kuumehoureihin, joista molemmat naiset tuskin eroittivat muuta kuin
nimen: "Anna!" Väliin oli hän tajuissaan, mutta vaipui uudestaan
houreihin. Ja keskellä houreita lakkasi hänen hengityksensä, ja
kaikki oli lopussa.
Hänen luonaan olivat silloin vain prinsessa ja Gunilla. Edellinen
meni vainajan luo ja painoi korvansa hänen suutansa vasten.
"Hän nukkuu", sanoi hän nyökäten Gunillalle ja hyväili hänen kauniita
kasvojaan. Gunillalla oli täysi työ vetäessään hänet pois.
Vainaja haudattiin Ekolsundin kauniiseen kirkkoon. Sofia prinsessa
oli vajonnut sellaiseen tylsyyden tilaan, ettei häntä saatu uskomaan
muuta kuin että hänen poikansa nukkui.
Hautajaisten jälkeen palattuaan Bråbergiin lähetti Gunilla noutamaan
mestari Nikolasta, jota pidettiin hyvin pystyvänä lääketaidon alalla.
Tämä tuli ja tiedusteli tarkoin hänen terveydentilaansa.
"Teidän armonne on kovasti vilustunut", sanoi mestari Nikolas.
"Niin, se on totta", sanoi Gunilla punastuen.
Mestari Nikolas laittoi lääkkeet ja määräsi välttämään kaikkia
mielenliikutuksia. Sen jälkeen hän lähti luvaten tulla takaisin.
Lääkkeet auttoivat tosiaankin, ja Gunilla saattoi nukkua paremmin
yönsä ja tunsi itsensä reippaammaksi ja iloisemmaksi kuin pitkiin
aikoihin.
Hänen uskottu palvelijattarensa, Elsa, oli nyt tosiaankin aikeissa
mennä naimisiin. Gunilla oli luvannut pitää häät ja olla itsekin
mukana, jos suinkin jaksoi.
Sulhanen ylennettiin korpraaliksi kuninkaan puoltolauseen johdosta,
ja morsian oli saanut häälahjaksi pienen talon, joka tyydytti heidän
vähäiset tarpeensa.
Gunillan toinen hovineitsyt oli jo mennyt naimisiin ja toinen, Renata
neitsyt, laittoi parhaallaan myötäjäisiään. Kuningatar Gunilla antoi
hänelle lahjoja ylenmäärin ja oli pyytänyt ruotsalaisen ministerin
rouvaa Parisissa ostamaan erinäisiä kankaita, niiden joukossa
morsiuspuvuksikin.
Nämä saapuivat eräänä päivänä, jolloin kuningatar oli poissa. Eräs
korkea herra, joka ei ollut sanonut nimeään, oli jättänyt useita
paketteja ja pyytänyt lupaa tulla uudestaan kuulemaan, oliko hänen
armonsa tyytyväinen sisällykseen.
Morsian oli ihastunut kauneihin lahjoihin, ja niiden antaja oli
halukas lausumaan kiitoksensa niiden tuojalle.
Eräänä iltapäivänä, kun he parhaallaan katselivat ihanuuksia,
ilmoitettiin markiisi de Lascy.
"Tule", sanoi Gunilla hovineitsyelleen, "sinunkin on kiitettävä
häntä!"
Markiisi tuotiin sisään, mutta kuka voi kuvailla Gunillan
hämmennystä, kun hän ensi silmäyksellä tunsi muukalaisen, saman, joka
oli uskaltanut...
Vieraskin näytti yllätetyltä hänet nähdessään, mutta ei tuntenut
häntä varmasti... etsi kenties muistoistaan.
Ankaralla ponnistuksella sai Gunilla maltetuksi mielensä ja kiitti
palveluksesta. Sitten hän kyseli Ranskasta, ja vieras vastasi
ikäänkuin ohimennen, päästäkseen puhumaan Ruotsista, jossa oli käynyt
ensi kerran parisen vuotta sitten.
"Nyt se tulee", ajatteli Gunilla. "Hyvät enkelit minua auttakoot!"
Vieras kertoi olleensa Bråbergin läheisyydessäkin; kuinka lähellä,
sitä hän ei voinut sanoa... Hänellä oli ollut pikku seikkailukin...
tosin itsessään vähäpätöinen, mutta hän ei ollut sitä unohtanut.
Gunilla parka oli kuin tulisilla hiilillä. Kun vieras vihdoin oli
mennyt ja hän palasi uupuneena makuukamariin, tuli Elsa kiireesti
häntä vastaan. "Ah, teidän armonne!" kuiskasi hän.
"Mitä nyt, Elsa?"
"Muukalainen... se oli hän..."
"Onko hän tavannut sinut?"
"Kyllä, mutta luulen, ettei hän tuntenut minua."
"Olenko vielä nytkään saanut kyllin kovaa rangaistusta?" kuiskasi
kuningatar itsekseen.
Seuraavana päivänä kutsuttiin mestari Nikolas jälleen; hänen
armollaan oli ollut hyvin vaikea yö.
"Onko hän kiihtynyt jostakin?" kysyi vanhus.
"Ei tietääkseni vähintäkään", vastasi Elsa.
Mutta kun Gunilla näki hänet vuoteensa ääressä, sanoi hän hymyillen:
"Päinvastoin on minulla ollut hyvin kiihdyttävä kohtaus!"
"Nuoruus ja viisaus kuuluvat harvoin yhteen", vastasi hän. "Niillä,
jotka seisovat korkealla, on tavallisesti toisenlaiset rasitukset
kuin meillä pikku eläjillä!"
"Niin, luulen kyllä, ettei kukaan teistä olisi pannut sitä niin kovin
sydämelleen", vastasi sairas.
Apteekkari määräsi jälleen hänelle lääkkeitä, mutta kun Gunilla
kysyi, uskoiko hän niiden tekevän yhtä hyvää kuin edellistenkin,
pudisti vanhus päätänsä.
Gunilla toipui jonkun verran. Jaksoipa hän nousta jalkeillekin, olla
läsnä Elsan vihkiäisissä ja panna seppeleen hänen päähänsä.
Mutta sitten hän sairastui entistään paljon pahemmin. Sairaus kiihtyi
nopeasti, mutta oli melkein kivuton. Hän määräsi poikansa herttuan
kasvatettavaksi, ja vaipui heinäkuun 17 päivänä 1517 ikuiseen uneen.
Viime sanoikseen hän kuiskasi: "Olen iloinen, kun pääsen täältä."
17.