Maasta hävitettiin kaikki katolisuuden jäljet, ja uskonnolliset
riidat saivat aikaan pelkoa ja epätoivoa. Lisäksi tuli kolme kovaa
katovuotta peräkkäin, ja kansa kuiski, että kun kynttilät otettiin
alttareilta, katosi viljakin ladoista. Salakatolikot viittasivat
herttuaan ja sanoivat sitä hänen syykseen; Herran käsi rankaisi
kerettiläisiä, ja koko kansa sai kärsiä siitä.
Mutta sitten saapui sanoma, että Puolaan oli lähetetty kirjeitä ja
anottu sieltä lähettämään kaikki liikenevä vilja. Mitä teki silloin
kuningas Sigismund? Hän kielsi kaiken viljanviennin Puolan satamista
Ruotsiin. Sellainen oli hänen tapansa rangaista kerettiläisiä
alamaisiaan ja pakoittaa heitä alistumaan.
Tieto siitä herätti kuulumatonta huomiota, ja Sigismund sai
aikaan aivan päinvastaista kuin oli tarkoittanut. Hänen entiset
kannattajansakin luopuivat hänestä, ja nälkäiset raukat puivat
vapisevia nyrkkejään ja huusivat taivaan kirousta sydämettömälle
kuninkaalleen.
Kaarle herttua puolestaan oli väsymätön hankkimaan ja lähettämään
elintarpeita pahinta hätää kärsiviin seutuihin. Siten hän voitti
kansan ja monet herroistakin puolelleen.
Kuinka neuvosherrat olivat pettyneet odotuksissaan! Sigismundin
ollessa Puolassa oli heidän pitänyt hallita valtakuntaa omin
päinsä. Mutta tulikin herttua ja korjasi heidän viisaiden
laskujensa hedelmät. Hänen tosin piti hallita muka neuvoston kanssa
yksistä tuumin, mutta sellainen herra kysyi neuvoa ainoastaan
itseltään. Hänen aikanaan ei ollut aateliston vallan laajentaminen
ajateltavissakaan, ja mitä varten he muuten olisivat antautuneet
niin vaaralliseen peliin? Kaarlen viisas ja avara katse ei jättänyt
heille ainoatakaan tyyssijaa; jos he sanoivat mielipiteensä
valtakunnanasioista, saivat he odottaa terävää vastausta. Ja kun hän
sanoi mielipiteensä, saivat he vain sanoa "niin" ja kirjoittaa alle.
Se oli aivan liikaa siedettäväksi.
Herttua tavoitteli kruunua, se oli selvää. Mutta oman ja säätynsä
edun tähden oli neuvoston se estettävä, jollei avoimesti, niin
salavihkaan vastustamalla hänen toimenpiteitään. Ja niin he päättivät
vielä kerran ryhtyä mitä sitkeimpään vastarintaan.
Niinpä kun hän tahtoi lähettää sotaväkeä Suomeen pakoittamaan Klaus
Flemingiä kuuliaisuuteen, vastasi neuvosto, että se soti kuninkaan
majesteettia vastaan ja voisi viedä kansalaissotaan. Kaarle muistutti
heitä Söderköpingin päätöksistä ja uhkasi heittää hallitusohjat
käsistään. Mutta neuvosto pyysi häntä olemaan kärsivällinen, he
koettaisivat hyvällä saada Flemingin taipumaan.
Kirjeitä lähetettiinkin sellaisessa tarkoituksessa, sekä uhkaavia
että vakuuttelevia, mutta ne eivät vaikuttaneet enempää kuin
vesipisarat kallioon. Fleming ei muuttanut rahtuakaan menettelyään;
suomalaisella itsepäisyydellä ei ole koskaan ollut arvoisampaa
edustajaa.
Herroille alkoi käydä yhä selvemmäksi vaarallinen asemansa. Mutta
sittenkään eivät he tahtoneet liittyä herttuaan. Sillä hänhän
tavoitteli kruunua, ja _kuningas_ Kaarle oli varmaan vaativa
kuuliaisuutta ritaristoltakin.
* * * * *
Elokuun ensi päivinä saapui Tukholmaan puolalainen lähetystö, jonka
mukana oli kolme ruotsalaistakin, nimittäin Eerik ja Kustaa Brahe
ynnä Arvid Stenbock. He esittivät Sigismundin moitteet Söderköpingin
päätöksen johdosta ja kehoittivat hallitusta luopumaan sen
toimeenpanosta. Ankarimmat syytökset tehtiin itseään herttuaa vastaan.
Kaarle ja neuvosto antoivat yhteisen vastauksen, joka osoitti
tehtyjen toimenpiteiden laillisuuden, mutta pitemmälle ei
yksimielisyyttä riittänyt. Herttua näki hyvin, että neuvosto teki
kaikkensa lähettiläitä mielistelläkseen, luonnollisesti heidän
kauttaan päästäkseen Sigismundin suosioon. Puolalaisen lähetystön
saapuminen näytti neuvosherroille antaneen uutta rohkeutta, sillä
kun herttua uudisti vaatimuksensa, että Fleming oli pakoitettava
kuuliaisuuteen, niin antoi neuvosto uudestaan epäävän vastauksen.
Marraskuun 2 päivänä 1596 kutsui hän neuvoston koolle ja selitti
juhlallisesti, että koska hänen toimenpiteitään ei ymmärretty
ja osoitettiin kiittämättömyyttä eikä edes pysytty tehdyissä
päätöksissäkään, sanoutui hän irti valtionhoitajan tehtävästä.
Kuitenkin, koska hän valtakunnan säädyiltä oli saanutkin valtansa,
tahtoi hän sen jättää säädyille takaisin ja sentähden ensi tilassa
kutsua valtiopäivät koolle.
Ällistys oli suuri, ja sen vallitessa herttua lähti salista. Herrat
lähettivät sitten kirjallisen selityksen, miten eivät ehtineet toipua
heti vastaamaan, kiittivät herttuaa vaivannäöstään ja puhuivat
kykenemättömyydestään niin suureen tehtävään, mutta eivät pyytäneet
herttuaa jäämään paikoilleenkaan.
He jakoivat keskenään hallitustehtävät ja aikoivat ryhtyä ominpäin
hallitukseen. Mutta kaikista maanääristä saapui viestejä, että
papit, porvarit ja varsinkin talonpojat lähettivät anomuskirjeitä
herttualle, ettei hän jättäisi heitä ja valtakuntaa. Suuri oli
sentähden herrojen pettymys, kun herttua kuukauden kuluttua ilmoitti
lyhimmiten, että hän aikoi edelleen hoitaa hallitusta, kunnes
luovuttaisi sen ensi valtiopäiville.
Ja helmikuun 22 päivänä kokoontuivat valtiopäivät Arbogaan.
Aatelistoa ja sotapäällystöä oli kokoontunut vain vähän, mutta sitä
lukuisammin olivat aatelittomat säädyt edustetut. Sparret, Banérit
ja Bjelket selittivät kirjeellisesti, etteivät he uskaltaneet tulla
kuninkaan kiellon tähden.
Herttua esitti itse tärkeimmät asiat, jotka koskivat uskonopin
puhtautta, kuninkaan valaa, Söderköpingin päätöksiä, Flemingin
niskoittelua y.m. Säädyt kokoontuivat sitten kukin erikseen
neuvottelemaan, ja erittäinkin talonpojat olivat lujasti herttuan
puolella. Heitä ärsytti varsinkin Flemingin hirmuvalta Suomen
rahvasta kohtaan, ja he sanoivat mielellään tahtovansa olla mukana
kurittamassa sellaista talonpoikain rääkkääjää.
Kun päätökset oli tehty, laadittiin niistä supistelma, joka luettiin
torilla kokoontuneille säädyille. Ja kun tuli esiin se kohta, missä
he uskoivat herttualle hallituksen, paljasti hän päänsä ja sanoi:
"Niin totta kuin Jumala minua auttakoon sielun ja ruumiin puolesta,
tahdon pitää lakia ja oikeutta yllä keskuudessanne."
Päätös kirjoitettiin puhtaaksi pergamentille, herttua pani sitten
nimensä ja sinettinsä alle ja säädyt samoin. Maaliskuun 5 päivänä
luettiin se jälleen torilla ja talonpojat vannoivat sitä puoltavansa
niin kauan kuin veri oli lämmin heidän suonissaan.
Ennen pitkää monet aatelisetkin taipuivat kirjoittamaan
nimensä Arbogan päätöksen alle. Neuvosto puolestaan piti sitä
väkivaltaisuutena, laittomuutena, ja hankitsi jo aseellista
vastarintaa herttuaa vastaan. He vaihtoivat kirjeitä siinä mielessä,
ja kun siten ei päästy yksimielisyyteen, ehdotettiin, että kaikki
korkeat herrat kutsuttaisiin suullisesti asiasta neuvottelemaan.
Mutta ei edes kokouksen paikastakaan voitu sopia. Aika kului siten,
ja asema kävi yhä pulmallisemmaksi, neuvoston vaikutus ja arvo aleni
sitä mukaa kuin herttuan kohosi, herroja ahdistivat toiselta puolen
talonpojat, toiselta herttua. Vihdoin joutui herttuan käsiin joukko
huomattavimpain herrojen kirjeitä, jotka paljastivat heidän juonensa.
Yksitellen pakenivat he Tanskan kautta Puolaan, ja lopulta lähti
sinne neuvostokin.
Milloinkaan eivät ole puolueet seisseet kireämmin vastatusten,
milloinkaan ei ole maa ollut lähempänä perikatoaan. Sigismund
ei ollut mitätön katolisine joukkioineen ja aatelisineen, mutta
Kaarle IX oli kari, jota vastaan nämä mahtavat voimat joutuivat
haaksirikkoon.
16.