"Tuli kai hän mukana luostarista?" Kukaan ei voinut vastata
kysymykseen. "Avasit kai hänen ovensa, Julia?"
"Kyllä... kuinka olisin jättänyt avaamatta", vastasi tämä kalveten.
Eevan ovi oli hänen ovensa yläpuolella, oliko hän kenties?...
Mutta se olisi aivan hirveää! Julia alkoi katkerasti itkeä. Oliko
mahdollista, että hän olisi unohtanut parhaan ystävänsä -- millaisen
kohtalon oli silloin Eeva saava osakseen?
Hänet oli tosiaankin unohdettu. Hän oli odottanut ovella kuten
toisetkin, mutta mitään ei kuulunut. Hän alkoi luulla, että pako oli
syystä tai toisesta jätetty, ja odotti aamua saadakseen tietoonsa
syyn.
Päivä tuli, mutta ovi pysyi yhä sulettuna. Hän kuuli soiton messuun,
mutta häntä ei päästetty sellistään. Hänelle johtui mieleen, että
hänet kenties oli unohdettu, ja hänet valtasi jäätävä kauhu. Mutta
kyllä he sentään saivat häntä pitää arvossa täälläkin. Olihan hän
kerran itse sattunut näkemään, mitä pater oli tehnyt abbedissalle --
ja hän saattoi kertoa, mitä he tahtoivat pitää salassa. Uh, kyllä
luostari oli sentään inhoittava, ei hän enää ikinään halunnut sinne.
Mutta päivä kului, alkoi jälleen hämärtyä, eikä vieläkään ollut
avattu hänen oveaan. Silloin loppui Eevan kärsivällisyys, ja hän
kolkutti ovelle kaikin voimin. Hetkisen kuluttua äiti Anastasia avasi
sen.
"Miksi minua pidetään lukon takana?" kysyi Eeva kiihkeästi.
"Saatte kärsiä siitä, mitä toiset ovat rikkoneet", vastasi äiti
tyynesti. "Olette rikosuhri."
"En tahdo enää olla katolinen, heitän pois kaikki merkit siitä",
huusi hän heittäen huntunsa lattialle. "Minä inhoan luostaria ja
tahdon heti palata kotiini", huusi kiihtynyt tyttö ja aikoi tunkeutua
ulos ovesta.
Sisar Anastasian luja käsi heitti hänet niin rajusti takaisin, että
hän kaatui selälleen lattialle. Vaikka häneen koski sangen kipeästi,
nousi hän vavisten kiukusta.
"Millä oikeudella käytte kimppuuni?" huusi hän. "Minä valitan
abbedissalle, hän ei ole uskaltanut koskaan koskea minua, eivätkä
muutkaan nunnat."
"Äiti Richissa on pyhimys", vastasi Anastasia.
"Pyhimys!" Eeva nauroi. "Pater Edil oli varmaankin toista mieltä."
Anastasia heitti häneen salamoivan katseen ja virkkoi sen jälkeen
mahtipontisesti: "Tahdon lieventää piinaanne niin paljon kuin
suinkin, ja jos kärsivällisesti alistutte siihen, saatte jo muutamain
päiväin perästä vapautenne takaisin."
"Hankkikaa minulle ennen kaikkea hieman ruokaa, olen nääntynyt aivan
nälkään", sanoi Eeva, joka tunsi päänsä olevan huumauksissaan iskusta
ja melkein tajutonna vaipui vuoteeseen.
Herätessään löysi hän pöydältä leipäpalan ja vesituopin. Hän
pureskeli leipää itku kurkussa, vedellä oli kummallinen maku, ja
juotuaan hän vaipui kohta uneen.
Seuraavana aamuna hän heräsi kuolinkellojen soittoon, ja kirkosta
kuuluivat surumessun sävelet. Mutta hänen päänsä tuntui niin
raskaalta, että hän vaipui kohta uudestaan uneen. Kumma kyllä, tuli
hänelle aina ruoka hänen nukkuessaan. Tänään oli se hieman parempaa
kuin eilen, mutta vesi oli yhä samaa.
Jälleen yö, ja seuraavana aamuna hän kuuli jälleen surumessun
sävelet. Eeva tunsi voivansa paremmin ja nousi vuoteelta.
Surusävelet, jotka virtailivat hänen yksinäisyyteensä, täyttivät
hänen sielunsa levottomalla tuskalla. Hän kuuli useaan kertaan
kiirehtiväin askelten rientävän ohi ovensa ja aikoi juuri lähestyä,
kun ovi avattiin ja ruoka tuotiin sisään.
"Kuka on kuollut?" kysäisi hän.
"Pyhä äiti, ettekö sitä tiedä; kallis äiti Richissa", huudahti nunna.
"Richissa", toisti Eeva koneellisesti.
"Hänet haudataan tänä iltana... ja näkisittepäs vain, kuinka kaunis
hän on vainajana, siunattu Herran enkeli..." Ja nunna riensi pois
yhtä nopeasti kuin oli tullutkin.
Tänä iltana hänet siis haudataan... ja luostarin portit pidetään
auki, että kaupungin uskovaiset saisivat tilaisuuden olla läsnä
juhlallisuuksissa. Ah, olisipa hänellä nyt vain tilaisuus mennä ja
tulla vapaasti kuten tavallisesti! Lapsi parka heittäytyi lattialle
ja itki ja nyyhkytti epätoivoissaan.
Kun hän kohotti päätänsä, seisoi äiti Anastasia hänen edessään. Hän
nousi nopeasti.
"Lapsi parka", sanoi hurskas sisar. "Ymmärrän kyllä syvän surusi.
Mutta ole hyvässä toivossa, tuon sinulle tervehdyksen vainajalta."
"Minulle?" kysäisi Eeva ällistyneenä.
"Aivan niin, hän on pyytänyt minua päästämään teidät vapauteen --
yhdellä ehdolla."
"Minä suostun siihen, millainen se lieneekin", huudahti Eeva ilosta
säteillen. "Sanokaa se heti."
"Hautajaisjuhlallisuudet tapahtuvat tänä iltana, mutta ruumis jää
edelleen kirkkoon, ja hän vaatii, että sinun on valvottava yötä yksin
kirstun ääressä."
"Minun?" kysyi Eeva hämmästyksissään tuijottaen puhujaan.
"Luostarin portit pidetään auki, sinä voit mennä neljännen vartion
jälkeen." Kauhu ja pelko melkein lamautti hänet, mutta kaiken tämän
takana houkutteli vapaus, ja Eeva vastasi: "Minä tulen", vaikka hän
silloin tunsikin kurkkunsa melkein kuristuvan.
Hän jäi jälleen yksin ja odotti jännityksestä vavisten. Vihdoin
puoliyön aikaan avattiin ovi, äiti Anastasia näyttäytyi lyhty
kädessään ja viittasi häntä seuraamaan. Hän seurasi vavisten;
pimeitä, kiemurtelevia käytäviä tulivat he kirkkoon muutamasta
salaovesta... ainoastaan kaksi kynttilää alttarilla levitti himmeää
ja lepattavaa valoa suureen kirkkoon, jonka etäisin osa oli aivan
pimeä.
Kuorissa oli kirstu ruumisalttarilla, kansi oli vieressä, ja ohut
liina peitti ruumiin kasvoja. Anastasia tempasi sen pois, ja hänen
viittauksestaan tuli Eeva lähemmäksi.
Eeva vetäytyi väristen loitommalle. "Enkö saa istua tuolla alhaalla
kirkossa?" kysyi hän vavisten.
"Ei, vaan täällä ruumisalttarin ääressä, käsi kannella, niin ettei
sitä voida temmata pois."
"Kuka sen tekisi?" kysyi pelästynyt tyttö. "Vaikene ja täytä
velvollisuutesi", vastasi käskevä ääni, ja äiti Anastasia meni samaa
tietä kuin oli tullutkin.
Eeva totteli sanomattomasti kauhuissaan... hän ryömi kokoon
kivilattialle ja pani kätensä kirstun kannelle. Hän vaipui kuin
horroksiin, ja sitä kesti kellon lyöntiin. Luojan kiitos, puoli
tuntia oli kulunut.
Hän kuuli liikuntaa ja kohotti päätänsä. Laupias Jumala, kuollut oli
noussut... huitoi käsivarsiaan... nyt... nyt hän seisoi jaloillaan!
Eeva ei voinut huutaa, mutta kissan tavoin hän ryömi ensin erään
penkin alle, sitten alas kuorista kirkkoon ja aikoi juosta pakoon.
"Takaisin!" kajahti ääni, ja jokin tumma käsi tarttui häneen.
Kirkasten, niin että kirkko kajahti, kaatui hän lattiaan.
Tumma olento nosti hänet nopeasti ja kantoi mukanaan.
Kuollut istui äänetönnä kirstun vieressä. Hän näki, kuinka Eeva
pantiin siihen ja virkkoi hiljaa: "Hänhän vielä elää."
"Mutta ei kauan", vastasi Anastasia ja puristi kätensä hänen
kurkkuunsa.
Kuului koriseva ääni, eikä Eeva Sparre enää elänyt.
"Se on hirveää", kuiskasi Richissa väristen.
"Kirkon arvo vaatii sen, sillä hän tiesi liian paljon. Sinun pakosi
on nyt turvattu, pian tänne käärinliina."
Se laitettiin tottunein käsin, liina pantiin kuolleen kasvoille, ja
juuri kun läpättiin neljännen vartion merkkisoitto, meni luostarin
portista ulos hyvin hunnutettu nainen ja katosi pian portinvartian
näköpiiristä.
"Nyt ovat he poissa kaikki neljätoista", mutisi portaria. "Siitä ei
luostarille mitään vahinkoa olekaan."
Äiti Anastasia vietti koko aamun kirkossa, vaipuneena rukoukseen.
Hän ei tahtonut loitota rakkaasta Richissastaan, ennenkuin kansi oli
naulattu kiinni ja kirstu laskettu hautaan.
Äiti Anastasia oli nyt itseoikeutettu abbedissa. Hän piti ankaraa
kuria luostarissa ja saavutti suurta kunnioitusta monilla
laupeudentöillään.
Sparre-suvulta saapui hänelle ankara ja uhkaava kirje, mutta hän
vastasi nöyrästi, että hänen surukseen Eeva Sparre oli karannut
luostarista samoin kuin hänen hengelliset sisarensakin.
* * * * *
Kolme kuukautta tämän jälkeen tuli herttua neuvoston, arkkipiispan ja
useain pappien seuraamana luostaria tarkastamaan.
Äiti Anastasia oli jo edeltäpäin saanut salaviestin vierailusta.
Hän oli sentähden koonnut kaikki luostarin kalleudet ja lähettänyt
ne Visingsborgiin Eerik Brahen talteen. Pyhän Birgitan ja Katarinan
kirjeet oli otettu hopealippaastaan ja haudattu maahan, etteivät
kerettiläisten kädet saastuttaisi näitä pyhiä jäännöksiä. Ja
rukouksin ja huokauksin odottivat nunna raukat pelättyä vierailua.
Herttua saapui jokseenkin myöhään illalla. Soihduin ja tuohuksin
astui suuri parvi luostariin, missä nunnat oli asetettu riviin
ottamaan vastaan pelättyä herraa.
"Oletteko abbedissa?" kysyi herttua nunnalta, joka seisoi etumaisena
ja kantoi suurta hopearistiä rinnallaan.
"Olen, teidän armonne!"
"Kuinka vietätte täällä aikaanne?"
"Rukouksissa ja pyhiä legendoja lukien", vastasi abbedissa tehden
ristinmerkin.
"Ettekö tee muuta mitään?"
"Eikö ole siunattu asia rukoilla pelastusta syntisille!"
"Totisempaa pelastusta koituu hyvistä teoista."
"Monet sairaat ja kärsivät saavat täällä myös tyyssijansa", vastasi
Anastasia terävästi.
"Huomaan, että teillä on aina vastaus valmiina." virkkoi herttua.
"Mutta ymmärtäväisinä ihmisinä pitäisi teidän epäröimättä jättää
paavilaisuus ja liittyä evankeliseen uskoon."
"Emme koskaan!" huudahti hän.
"Miettikää tarkoin, siinä tapauksessa en voi sallia teidän jäädä
luostariin loppuiäksenne!"
"Mieluummin kärsimme, kieltäydymme kaikesta kuin luovumme ainoasta
autuaaksitekevästä kirkosta."
"Mieluummin kärsimme ja kieltäydymme kaikesta!" toisti koko
nunnaparvi innotellen.
"Vai niin. Missä ovat luostarin kalleudet?" kysäisi herttua
kärsimättömästi.
"Meillä ei ole mitään sellaisia!"
"Luuletteko, ettei minulla ole keinoja pakoittaakseni teidät ottamaan
ne esille?" kysyi herttua uhkaavasti.
"Armollinen herra!"
Kaikki lankesivat polvilleen.
Mutta nyt oli kärsivällisyys lopussa. "Käsille vain aarteet, heti
paikalla!"
Mitä todellakin oli jälellä, ne luovutettiin heti, ja kun Linköpingin
piispa Eerik Schepperus oli kuiskannut muutamia sanoja abbedissalle,
tunnusti tämä, että enin osa oli lähetetty Visingsborgiin.
Hänen käskettiin heti istua kirjoittamaan ja pyytämään takaisin
luostarin omaisuus, ja lähettiläs pantiin niitä noutamaan.
Herttua pakkautti arkkuihin kaiken, mitä tapasi kaluksi käypää,
paitsi kallisarvoista pyhimyslipasta. Monia kallisarvoisia pukuja
lahjoitettiin kirjureille, revittiinpä seiniä ja muurejakin aarteita
etsiskellen. Siten ei hyödytty juuri mitään, mutta ikivanhasta,
ontosta päärynäpuusta luostarin puutarhassa löydettiin joukko
vastasyntyneiden lasten luurankoja ja pääkalloja...
Abbedissa ja neljä vanhinta nunnaa vietiin omasta pyynnöstään
Söderköpingiin ja sieltä puolalaisella laivalla Danzigiin, jossa
heidät otettiin sikäläiseen birgittalaisluostariin ja he saivat
vakinaisen ylläpidon Sigismundilta. Kolme nuorempaa seurasi ennen
pitkää heidän esimerkkiään, sillä heillä ei ollut sukulaisia eikä
ystäviä ja he tunsivat olevansa vieraita maailmassa. Nuorimmista meni
muuan naimisiin, toinen naimisissa olevain sisartensa luo; kolmas,
kalpea, kivulias tyttö, suli kyyneliin ajatellessaan lähtöä rakkaasta
luostarista.
Herttua pyysi häntä tulemaan hoviin pikku tyttärensä seuralaiseksi.
Luultavasti hän ei uskaltanut panna vastaan, sillä hän seurasi
todellakin mukana. He sopivat aluksi aika hyvin, ja prinsessa luki
usein Johanna sisarelle pyhiä legendoja, sillä muista kirjoista ei
entinen nunna tahtonut tietää mitään.
Mutta kerran, kun pikku Kätchen luuli hänen nukkuvan ja sillaikaa
istui ommellen, viritti tyttönen huomaamattaan virren: "Jumala ompi
linnamme."
"Kenen sepittämä virsi se on?" kysyi Johanna.
"Lutherin."
"Taivaan pyhät!" Poloinen kätki päänsä käsiinsä.
"Anteeksi, rakas sisar, minun ei pitänyt laulaa sitä sinulle!" Ja
Kätchen syleili ja suuteli häntä.
"Pyydä herttualta, että pääsisin täältä", kuiskasi hän.
"Oletko niin vihainen?"
"En, en, mutta me emme voi olla yhdessä, sillä yhden elämän täytyy
koitua toisen kuolemaksi. Sallikaa minun sentähden palata rakkaan
luostarini jäännösten luo, ja vielä viime hetkenänikin rukoilen
teille taivaan siunausta kaiken rakkautenne ja lempeytenne tähden."
Kätchen riensi isänsä luo, ja tämä voi harvoin vastustaa hänen
pyyntöjään. Hylätyssä luostarissa laitettiin muuan huone kuntoon, ja
Johanna vietiin sinne. Mutta tuskin oli hän päässyt luostarimuurien
sisälle, ennenkuin päästi ilohuudon ja vaipui kuoliaana maahan.
15.