YKSINÄINEN.

Gunilla rouva asui Bråbergin linnassa jokseenkin vähäväkisen hovin

ympäröimänä. Lankeaa luonnostaan, että hänellä oli ikävä.

Hän oli 24-vuotias leski, eikä hän ollut puolisoaankaan rakastanut.

Hänet oli eroitettu siitä miehestä, jota rakasti ja joka nyt eli

onnellista avioelämää. Hän tunsi itsensä koreaksi nukeksi, joka

sai tulla esille määrätyissä juhlatilaisuuksissa, mutta sitten

tarpeetonna vetäytyä syrjään.

Hänen ainoa ilonsa oli pikku prinssi, hänen ainoa poikansa, jota hän

jumaloi ja hemmoitteli. Tämä oli kaunis ja kiltti lapsi, ei sellainen

huimapää kuin muut pojat; hän istui äidin vieressä ja leikki nukeilla.

Mutta äiti ei voinut kauan askarrella hänen kanssaan. Äiti halusi

loruta ja nauraa kuten muinaisina päivinä, halusi kuulla kuiskittavan

helliä sanoja korvaansa. Mutta kaikki oli nyt niin ikävää, hän itki

katkerasti, ja hänestä Juhana kuningas oli tehnyt hyvin julmasti, kun

oli ottanut hänet puolisokseen.

Hänen molemmat hovineitsyensä, Ebba Horn ja Renata Ribbing,

olivat sangen ylpeähköjä molemmat; he olivat Gunillan vertaisia

syntyperältään, ja heidän seurassaan piti hänen huolellisesti pitää

yllä arvoaan.

Renata oli kihloissa, Ebballa oli lemmittynsä, ja heidän seurassaan

hän sai kuulla toiselta, että häät vietettäisiin muutamain kuukausien

kuluttua, ja toinen näytteli hänelle kirjeitä, jotka hehkuivat

rakkautta ja ikävää, niin että Gunillan sydän parka aivan kutistui

kokoon.

Hänestä oli paljon hupaisempaa kuunnella palvelijatarten

lörpöttelyä... hän oli usein salavihkaan kuunnellut heitä. He

kertoivat häistä, karkelokemuista ja mielitietyistään; oli siinä

seassa väliin hieman liian vapaatakin, mutta mitäs se teki, kun

kukaan ei tiennyt hänen kuuntelevan.

Elsa, joka laittoi hänen tukkaansa, oli väliin puhunut

kuningattarelle jotensakin ujostelematta. Mutta Gunilla ei voinut

suuttua häneen, sillä hän ei kuitenkaan tarkoittanut mitään pahaa.

Mutta Elsa oli yhtä tarkkasilmäinen kuin iloinenkin, ja hän näki

hyvin, että kuningatar rukalla oli sangen ikävä ja että suurimman

palveluksen saattoi hänelle tehdä keksimällä jotakin hauskaa.

Eräänä päivänä, kun hän kampasi valtiattarensa hiuksia kuten

tavallisesti, oli hän tavattoman vaitelias ja huokasi kerta toisensa

jälkeen. Kyselemällä sai Gunilla vihdoin selville, että hän ikävöi

lemmittyään, jota ei ollut nähnyt kokonaiseen vuoteen.

"Eikö hän voi tulla tänne?" kysäisi Gunilla.

"Ei se ole helppoa, sillä hän on kruunun mies. Mutta nyt pidetään

täällä pitäjäntuvassa suuret tanssit, ja hän pyytää niin hartaasti

minua tulemaan mukaan!"

"Mene sitten, ja seuraavana päivänä on sinun kerrottava kaikki

minulle."

Elsa kiitti ja suuteli kuningattaren puvun lievettä.

"Tanssit pitäisi olla oikein suurenmoiset", sanoi hän. "Sanotaanpa

monia upseerejakin tulevan mukaan, ei tanssimaan, mutta katselemaan."

"Siitä kai tulee hauskaa!"

Elsa loi pikaisen silmäyksen Gunillaan. "Ah, lähtisipä teidän

armonnekin mukaan!"

"Mitä ajattelet, Elsa!"

"Se kävisi niin mukavasti, ettei niin ristisielu saisi koko jutusta

vihiäkään."

"Miten niin?"

"Teidän armonne ottaisi minun pukuni ja panisi huivin päähänsä."

"Mutta ajatteles, jos joku tuntisi minut!"

"Ei vaaraa, voimmehan panna mustan laastarilapun nenällenne, se tekee

ihan tuntemattomaksi."

"Ei, Elsa kulta, se ei käy päinsä."

Sinä päivänä ei asiasta puhuttu sen enempää, mutta Gunillalla oli

paljon askartelemista laatikoissaan ja hän oli paremmalla tuulella

kuin tavallisesti.

Seuraavana päivänä hän itse otti asian puheeksi. "Kuinka Elsa saattoi

ajatella jotakin niin hassua, kuin että kuningatar olisi mukana

tuollaisissa tansseissa?"

"Oh, sitä en suinkaan ajatellut, tarkoitin vain, että kuningatar

katselisi piilosta."

"Mitä varten sitten lappu nenällä?"

"Siltä varalta, että joku sittenkin näkisi hänet."

"Mistä sitten katselisin?"

"Pitäjäntuvan sivulla on pieni kamari, ja ovessa on luukku, josta

näkee kaiken mitä tuvassa tapahtuu. Ja minä ajattelin, että teidän

armonne..."

"Ymmärrän... jospa vain uskaltaisin..."

"Eihän ole mitään vaaraa!"

"Sinä sanot niin. Mutta sydämeni pamppailee pelosta, kun sitä

ajattelen."

"Teidän armonne siis suostuu..."

"Täytyy kai minun, tehdäkseni sinulle mieliksi. Kas tässä", sanoi hän

avaten erään laatikon, "tässä on joukko koristeita ja nauhoja, joilla

voit somistautua."

Elsa suuteli ihastuneena hänen hamettaan. "Mitähän Lauri sanookaan!"

huudahti hän. "Eikö teidän armonne tahdo koettaa minun pukuani?"

Sitä koetettiin, ja se sopi mainiosti, ja Gunilla oli ihastunut

tulevaa seikkailua ajatellessaan; niin iloinen ei hän ollut ollut

sitten kuin pikku tyttönä.

Onneksi oli Renata pyytänyt päästä kotiinsa muutamiksi päiviksi;

Gunilla oli mitä suurimmalla ystävällisyydellä sanonut, että hän voi

ottaa Ebbankin mukaansa, ja molemmat olivat lähteneet juuri tärkeän

päivän aamuna.

Palvelusväelle sanottiin, että kuningatar ei voinut hyvin ja

että hänen sentähden täytyi pysyä huoneessaan; ei edes pikku

prinssikään saanut tulla hänen luokseen. Mutta näin muusta maailmasta

sulkeutuneina nuoret naiset laittoivat pukujaan.

Matkaa pitäjäntuvalle oli vähintään virstan verran. Mutta kylmää

ei Gunilla ajatellut, vaan melkein yksistään huivia, jonka oli

peitettävä hänen kasvonsa kokonaan.

Illan suussa he vihdoin lähtivät käsi kädessä. "Se on välttämätöntä",

sanoi Gunilla, "muuten voivat epäillä".

Onnellisesti he pääsivät perille, ja Elsa vei kuningattaren

pimeään huoneeseen, sytyttäen vahakynttilän, jonka oli tuonut

mukanaan. Gunilla oli kovasti kuumettunut matkalla ja heitti pois

päällysvaatteensa. Sen jälkeen istuutui hän penkille oven eteen;

raottamalla vain hieman luukkua saattoi hän nähdä yli koko tuvan.

Silloin kuului koputus ovella.

"Kuka se oli?"

"Lauri vain, hän tietää, että olemme täällä."

"Minäkin?"

"Sanoin, että muuan hovineitsyistä."

"Nyt hän koputtaa uudestaan."

"Niin, minun täytyy mennä."

"Muistahan tulla minua katsomaan."

"Kyllä toki!"

Innoissaan he unohtivat laastarilapun panematta nenälle, ja Gunilla

unohti lukita ovenkin Elsan jälestä. Hän tirkisteli luukunraosta

suureen tupaan, jonka lattialle oli siroteltu kuusenhavuja; ympäri

seiniä kiersivät penkit, ja seiniin oli kiinnitetty soihtuja, jotka

levittivät punarusoista loimoaan, mikä savun läpi katsottuna sai

tummahkon vivahduksen.

Nurkassa oli kokonainen soittokunta, joka soitteli säkkipillejä,

viuluja, huuliharppuja ja muita soittimia. Eivät ne näyttäneet

olevan mitkään nurkkatanssit, ja Gunilla tarkasteli vieraita

mielenkiinnolla. Tytöt olivat nuoria ja kauniita, silmät säihkyivät

ilosta, ja jalat vavahtelivat karkelon halusta; jollei puvussa

olisi ollut niin suurta eroitusta, olisivat he Gunillasta olleet

yhtä kauniita kuin hovinsalien nuketkin. Kavaljeerit olivat kaikki

kaunisryhtisiä sotamiehiä, ja tanssi kävi kuin voideltu.

Useita upseerejakin oli saapuvilla. Niiden joukossa oli muuan, joka

oli erityisenä toisten ihailun ja huomion esineenä. Muutamista

sanoista, jotka Gunilla kuuli hänen lausuvan, saattoi eroittaa hänen

olevan ulkomaalaisen.

Pian alkoivat upseeritkin ottaa osaa tanssiin, ja ilo nousi

ylimmilleen. Gunillakin oli niin ihastunut, että avasi luukun

kokonaan nähdäkseen paremmin. Mutta samassa sattui muukalaisen katse

häneen, hän vetäytyi hiljaa takaisin ja sulki luukun.

Silloin aukeni ovi hiljaa ja varovaisesti hänen takanaan. Hän arveli

sen olevan Elsan ja sanoi kääntämättä päätään: "Kuinka hauskaa,

kultaseni, että tulimme tänne!"

Kun ei kuulunut mitään vastausta, käännähti hän ympäri, ja valossa,

joka lankesi luukusta sisään, hän tunsi pelästyksekseen muukalaisen.

"Lähtekää kanssani tanssiin", sanoi hän vierasvoittoisella murteella.

"Ei, ei, menkää, minä en tanssi", vastasi Gunilla säikähdyksestä

poissa suunniltaan.

"Silloin en tanssi minäkään", vastasi vieras istuutuen hänen

viereensä penkille.

Kaarle ja Sigismund I: Protestanttiko vai katolinen? Historiallis-romanttinen kuvaus · 第 25 / 37 题