Gunilla rouva asui Bråbergin linnassa jokseenkin vähäväkisen hovin
ympäröimänä. Lankeaa luonnostaan, että hänellä oli ikävä.
Hän oli 24-vuotias leski, eikä hän ollut puolisoaankaan rakastanut.
Hänet oli eroitettu siitä miehestä, jota rakasti ja joka nyt eli
onnellista avioelämää. Hän tunsi itsensä koreaksi nukeksi, joka
sai tulla esille määrätyissä juhlatilaisuuksissa, mutta sitten
tarpeetonna vetäytyä syrjään.
Hänen ainoa ilonsa oli pikku prinssi, hänen ainoa poikansa, jota hän
jumaloi ja hemmoitteli. Tämä oli kaunis ja kiltti lapsi, ei sellainen
huimapää kuin muut pojat; hän istui äidin vieressä ja leikki nukeilla.
Mutta äiti ei voinut kauan askarrella hänen kanssaan. Äiti halusi
loruta ja nauraa kuten muinaisina päivinä, halusi kuulla kuiskittavan
helliä sanoja korvaansa. Mutta kaikki oli nyt niin ikävää, hän itki
katkerasti, ja hänestä Juhana kuningas oli tehnyt hyvin julmasti, kun
oli ottanut hänet puolisokseen.
Hänen molemmat hovineitsyensä, Ebba Horn ja Renata Ribbing,
olivat sangen ylpeähköjä molemmat; he olivat Gunillan vertaisia
syntyperältään, ja heidän seurassaan piti hänen huolellisesti pitää
yllä arvoaan.
Renata oli kihloissa, Ebballa oli lemmittynsä, ja heidän seurassaan
hän sai kuulla toiselta, että häät vietettäisiin muutamain kuukausien
kuluttua, ja toinen näytteli hänelle kirjeitä, jotka hehkuivat
rakkautta ja ikävää, niin että Gunillan sydän parka aivan kutistui
kokoon.
Hänestä oli paljon hupaisempaa kuunnella palvelijatarten
lörpöttelyä... hän oli usein salavihkaan kuunnellut heitä. He
kertoivat häistä, karkelokemuista ja mielitietyistään; oli siinä
seassa väliin hieman liian vapaatakin, mutta mitäs se teki, kun
kukaan ei tiennyt hänen kuuntelevan.
Elsa, joka laittoi hänen tukkaansa, oli väliin puhunut
kuningattarelle jotensakin ujostelematta. Mutta Gunilla ei voinut
suuttua häneen, sillä hän ei kuitenkaan tarkoittanut mitään pahaa.
Mutta Elsa oli yhtä tarkkasilmäinen kuin iloinenkin, ja hän näki
hyvin, että kuningatar rukalla oli sangen ikävä ja että suurimman
palveluksen saattoi hänelle tehdä keksimällä jotakin hauskaa.
Eräänä päivänä, kun hän kampasi valtiattarensa hiuksia kuten
tavallisesti, oli hän tavattoman vaitelias ja huokasi kerta toisensa
jälkeen. Kyselemällä sai Gunilla vihdoin selville, että hän ikävöi
lemmittyään, jota ei ollut nähnyt kokonaiseen vuoteen.
"Eikö hän voi tulla tänne?" kysäisi Gunilla.
"Ei se ole helppoa, sillä hän on kruunun mies. Mutta nyt pidetään
täällä pitäjäntuvassa suuret tanssit, ja hän pyytää niin hartaasti
minua tulemaan mukaan!"
"Mene sitten, ja seuraavana päivänä on sinun kerrottava kaikki
minulle."
Elsa kiitti ja suuteli kuningattaren puvun lievettä.
"Tanssit pitäisi olla oikein suurenmoiset", sanoi hän. "Sanotaanpa
monia upseerejakin tulevan mukaan, ei tanssimaan, mutta katselemaan."
"Siitä kai tulee hauskaa!"
Elsa loi pikaisen silmäyksen Gunillaan. "Ah, lähtisipä teidän
armonnekin mukaan!"
"Mitä ajattelet, Elsa!"
"Se kävisi niin mukavasti, ettei niin ristisielu saisi koko jutusta
vihiäkään."
"Miten niin?"
"Teidän armonne ottaisi minun pukuni ja panisi huivin päähänsä."
"Mutta ajatteles, jos joku tuntisi minut!"
"Ei vaaraa, voimmehan panna mustan laastarilapun nenällenne, se tekee
ihan tuntemattomaksi."
"Ei, Elsa kulta, se ei käy päinsä."
Sinä päivänä ei asiasta puhuttu sen enempää, mutta Gunillalla oli
paljon askartelemista laatikoissaan ja hän oli paremmalla tuulella
kuin tavallisesti.
Seuraavana päivänä hän itse otti asian puheeksi. "Kuinka Elsa saattoi
ajatella jotakin niin hassua, kuin että kuningatar olisi mukana
tuollaisissa tansseissa?"
"Oh, sitä en suinkaan ajatellut, tarkoitin vain, että kuningatar
katselisi piilosta."
"Mitä varten sitten lappu nenällä?"
"Siltä varalta, että joku sittenkin näkisi hänet."
"Mistä sitten katselisin?"
"Pitäjäntuvan sivulla on pieni kamari, ja ovessa on luukku, josta
näkee kaiken mitä tuvassa tapahtuu. Ja minä ajattelin, että teidän
armonne..."
"Ymmärrän... jospa vain uskaltaisin..."
"Eihän ole mitään vaaraa!"
"Sinä sanot niin. Mutta sydämeni pamppailee pelosta, kun sitä
ajattelen."
"Teidän armonne siis suostuu..."
"Täytyy kai minun, tehdäkseni sinulle mieliksi. Kas tässä", sanoi hän
avaten erään laatikon, "tässä on joukko koristeita ja nauhoja, joilla
voit somistautua."
Elsa suuteli ihastuneena hänen hamettaan. "Mitähän Lauri sanookaan!"
huudahti hän. "Eikö teidän armonne tahdo koettaa minun pukuani?"
Sitä koetettiin, ja se sopi mainiosti, ja Gunilla oli ihastunut
tulevaa seikkailua ajatellessaan; niin iloinen ei hän ollut ollut
sitten kuin pikku tyttönä.
Onneksi oli Renata pyytänyt päästä kotiinsa muutamiksi päiviksi;
Gunilla oli mitä suurimmalla ystävällisyydellä sanonut, että hän voi
ottaa Ebbankin mukaansa, ja molemmat olivat lähteneet juuri tärkeän
päivän aamuna.
Palvelusväelle sanottiin, että kuningatar ei voinut hyvin ja
että hänen sentähden täytyi pysyä huoneessaan; ei edes pikku
prinssikään saanut tulla hänen luokseen. Mutta näin muusta maailmasta
sulkeutuneina nuoret naiset laittoivat pukujaan.
Matkaa pitäjäntuvalle oli vähintään virstan verran. Mutta kylmää
ei Gunilla ajatellut, vaan melkein yksistään huivia, jonka oli
peitettävä hänen kasvonsa kokonaan.
Illan suussa he vihdoin lähtivät käsi kädessä. "Se on välttämätöntä",
sanoi Gunilla, "muuten voivat epäillä".
Onnellisesti he pääsivät perille, ja Elsa vei kuningattaren
pimeään huoneeseen, sytyttäen vahakynttilän, jonka oli tuonut
mukanaan. Gunilla oli kovasti kuumettunut matkalla ja heitti pois
päällysvaatteensa. Sen jälkeen istuutui hän penkille oven eteen;
raottamalla vain hieman luukkua saattoi hän nähdä yli koko tuvan.
Silloin kuului koputus ovella.
"Kuka se oli?"
"Lauri vain, hän tietää, että olemme täällä."
"Minäkin?"
"Sanoin, että muuan hovineitsyistä."
"Nyt hän koputtaa uudestaan."
"Niin, minun täytyy mennä."
"Muistahan tulla minua katsomaan."
"Kyllä toki!"
Innoissaan he unohtivat laastarilapun panematta nenälle, ja Gunilla
unohti lukita ovenkin Elsan jälestä. Hän tirkisteli luukunraosta
suureen tupaan, jonka lattialle oli siroteltu kuusenhavuja; ympäri
seiniä kiersivät penkit, ja seiniin oli kiinnitetty soihtuja, jotka
levittivät punarusoista loimoaan, mikä savun läpi katsottuna sai
tummahkon vivahduksen.
Nurkassa oli kokonainen soittokunta, joka soitteli säkkipillejä,
viuluja, huuliharppuja ja muita soittimia. Eivät ne näyttäneet
olevan mitkään nurkkatanssit, ja Gunilla tarkasteli vieraita
mielenkiinnolla. Tytöt olivat nuoria ja kauniita, silmät säihkyivät
ilosta, ja jalat vavahtelivat karkelon halusta; jollei puvussa
olisi ollut niin suurta eroitusta, olisivat he Gunillasta olleet
yhtä kauniita kuin hovinsalien nuketkin. Kavaljeerit olivat kaikki
kaunisryhtisiä sotamiehiä, ja tanssi kävi kuin voideltu.
Useita upseerejakin oli saapuvilla. Niiden joukossa oli muuan, joka
oli erityisenä toisten ihailun ja huomion esineenä. Muutamista
sanoista, jotka Gunilla kuuli hänen lausuvan, saattoi eroittaa hänen
olevan ulkomaalaisen.
Pian alkoivat upseeritkin ottaa osaa tanssiin, ja ilo nousi
ylimmilleen. Gunillakin oli niin ihastunut, että avasi luukun
kokonaan nähdäkseen paremmin. Mutta samassa sattui muukalaisen katse
häneen, hän vetäytyi hiljaa takaisin ja sulki luukun.
Silloin aukeni ovi hiljaa ja varovaisesti hänen takanaan. Hän arveli
sen olevan Elsan ja sanoi kääntämättä päätään: "Kuinka hauskaa,
kultaseni, että tulimme tänne!"
Kun ei kuulunut mitään vastausta, käännähti hän ympäri, ja valossa,
joka lankesi luukusta sisään, hän tunsi pelästyksekseen muukalaisen.
"Lähtekää kanssani tanssiin", sanoi hän vierasvoittoisella murteella.
"Ei, ei, menkää, minä en tanssi", vastasi Gunilla säikähdyksestä
poissa suunniltaan.
"Silloin en tanssi minäkään", vastasi vieras istuutuen hänen
viereensä penkille.