Ennenkuin herttua ja neuvosto olivat tehneet sopimuksen valtakunnan
hallinnosta, oli edellinen kirjoittanut kuninkaalle ja pyytänyt häntä
"vahvistamaan tämän toimenpiteen, joka vastasi valtakunnan tapoja,
lakeja ja todellista hyötyä". Hän pyysi, että Sigismund luovuttaisi
hänelle hallituksen täydellisellä kuninkaan vallalla. Muilla ehdoilla
ei hän voinut ottaa sitä vastaan eikä tiennyt muuta keinoa kuin
kutsua säädyt kokoon ja kuulla niiden mieltä.
Sigismund mietti vastaustaan puolen vuotta. Hänen puolalaiset
neuvonantajansa olivat erimieliset; ainoastaan siinä olivat he yhtä
mieltä, että odottaminen teki herttualle ja neuvostolle hyvää.
Mutta herttua otti viivytyksen tyynesti ja hallitsi valtakuntaa
parhaansa mukaan.
Toukokuussa 1595 tuli vihdoin vastaus; kuningas ei katsonut olevan
syytä muuttaa määräyksiään. Mitä tuli säätyjen koolle kutsumiseen,
oli herttuan ajateltava, että siitä saattoi koitua vahinkoa
kuningashuoneelle ja sen arvolle, jos se salli alamaisten järjestää
hallituksensa mielensä mukaan. Jos herttua siitä huolimatta pysyi
aikeessaan, ajattelisi kuningas vastaavia keinoja pitääkseen yllä
kuninkaallista valtaansa. Hän ei aikonut sallia vähennettävän mitään
niistä oikeuksista, jotka oli perinyt kunnioitetuilta esi-isiltään.
Mutta Kaarle ei niin vain antanut itseään peloitella; heti kun
Sigismundin kirje oli asianmukaisesti luettu ja siitä neuvosherrain
kesken keskusteltu, ehdotti hän neuvostolle yleisen valtiokokouksen
kutsumista. Olematta valittavinaan siitä hämmästyksen ilmeestä,
joka kuvastui kaikkien kasvoilla, puhui hän välttämättömyydestä
kuulla säätyjen mieltä monissa esilläolevissa kysymyksissä. Niiden
joukossa oli kysymys vapaasta uskonnonharjoituksesta, jonka Sigismund
vastoin valaansa oli myöntänyt katolilaisille, samoin Käkisalmen
luovuttamisesta, levottomuuksista Suomessa, valtakunnan hallinnosta
ja muista sellaisista asioista.
Kun herttua oli lopettanut, istuivat herrat hiljaisina ja allapäin;
kuka oli aloittava taistelun?
Vihdoin kävi Ture Bjelke käsiksi; matalalla äänellä virkkoi hän,
että kuningas oli selvästi kieltänyt kaikki valtiokokoukset
poissaollessaan. Häneen yhtyivät kaikki muut; oli vaarallista toimia
vastoin hänen kuninkaallisen majesteettinsa armollista tahtoa. Mutta
saatettiin kirjoittaa uudestaan ja esittää hänelle välttämättömyys
ryhtyä toimiin.
Näitä puheita kuullessa oli uhkaava ukkospilvi Kaarlen otsalla,
ja hänen terävä katseensa kulki toisesta herrasta toiseen. Hän ei
nähnyt edessään rehellisiä, luotettavia miehiä, jotka kaikin voimin
tahtoivat auttaa häntä luotsaamaan valtiolaivaa läpi hyrskyjen,
vaan he olivat omaa hyötyään tavoittelevia, arkoja raukkoja, jotka
ainoastaan ajattelivat oman nahkansa pelastusta... ja lääniherroille
oli edullista pysyä kuninkaan kanssa hyvissä väleissä.
Sanomatta sanaakaan herttua poistui salista.
Mutta silloin kaikki kielet pääsivät liikkeelle, ja lorun loppu oli,
että päätettiin pysyä lujana kuin yksi mies. Herttuan täytyi lopulta
taipua.
Kaksi päivää myöhemmin kutsuttiin neuvosto uuteen kokoukseen.
Ukkospilvi oli poissa herttuan otsalta, mutta sillä kuvastui luja ja
varma tahto, jota vastaan ei näyttänyt uhittelu auttavan. Ja herrat
tunsivat kutistuvansa kokoon, koko joukollakaan eivät he vetäneet
vertoja hänelle.
Silloin hän esitti pergamentin heidän allekirjoitettavakseen. "Sillä
kutsutaan yleiset valtiopäivät koolle Söderköpingiin", sanoi hän. "Ja
olen varma siitä, että te kaikki tarkemmin mietittyänne huomaatte
sellaisen toimenpiteen välttämättömyyden."
Herrat myönsivät tosin, että tästä saattoi monessa suhteessa olla
hyötyä; mutta uskollisuus kuningasta kohtaan?...
"Eikö teistä uskollisuus isänmaata kohtaan merkitse mitään?" kysäisi
Kaarle.
"Kävisihän laatuun vielä kerran kirjoittaa hänen majesteetilleen."
"Ja odottaa jälleen puolen vuotta vastausta, jollaikaa valtakunnassa
joutuisi kaikki rappiolle."
"Alamaisten ensimäinen velvollisuus on kuuliaisuus."
"Ketä kohtaan?" huudahti Kaarle. "Velvollisuutta ja omaatuntoa vai
harhaanjohdettua, tietämätöntä kuningasta?"
"Emme katso olevamme oikeutetut tässä asiassa tuomitsemaan", sanoi
Hogenskild Bjelke.
"Ettekö tahdo tehdä mitään maan hyväksi ilman armollista lupaa?"
kysyi Kaarle lujalla äänellä.
"Kuningas on maan hallitsijana vastuunalainen", vastasi Eerik Sparre.
"Meidän on noudatettava hänen tahtoaan ja käskyjään."
Kaarle vaikeni tuokioksi, hänen leimuava katseensa tähysteli
kokousta, ja liikutuksesta vapisevalla äänellä huudahti hän:
"No hyvä; jollette tahdo te, niin minä tahdon. Muistakaa, että
Engelbrekt oli ainoastaan talonpojan poika ja kuitenkin hän pakoitti
valtaneuvoston toimimaan ennen kaikkea isänmaansa parhaaksi.
Muistakaa, että minä, joka olen kuninkaan poika ja valtakunnan
perintöruhtinas, olen toki yhtä mahtava kuin hän. Nykyään eivät
tässä kuningaskunnassa ole asiat paljon paremmalla kannalla kuin
hänenkään aikanaan; väärinkäytökset ja lainrikokset kuuluvat
päiväjärjestykseen. Te olette heikkoja ja tietämättömiä ja annatte
kaiken mennä vain menoaan, sentähden täytyy teidän mukautua minun
tahtooni, ja jollette tahdo hyvällä lähteä valtiopäiville, niin
kuletutan teidät sinne väkisin."
Sellainen puhe teki vaikutuksen, ja neuvosherrat kirjoittivat alle
herttuan esittämäin vakuuttavain syiden johdosta. Mutta jälkeenpäin
he äärimmilleen katkeroituneina kirjoittivat Sigismundille pyytäen
apua ruhtinasta vastaan.
Valtiopäivät määrättiin syyskuun 30 päiväksi. Säädyt kokoontuivat
koko valtakunnasta, paitsi Suomesta, josta ainoastaan muutamat harvat
uskalsivat pujahtaa meren yli Klaus Flemingin pelosta.
Neuvosto viivyttelihe viimeiseen saakka. He odottivat kirjettä
Sigismundilta, mutta kun mitään sellaista ei kuulunut, toivoivat he,
että ritaristo ja aateli pitäisi pontevasti heidän puoltaan herttuaa
vastaan, ja tähän luottaen he lähtivät Söderköpingiin.
He olivat myöhästyneet kahdeksan päivää, ja herttua antoi heidän
kuulla kunniansa, kun taasen yleisön kesken alkoi käydä yhä
yleisemmäksi huhu, etteivät herrat olleet herttuan eikä kansan
ystäviä.
Heidän sietämätön pöyhistelynsä vaikutti sekin suuresti siihen
suuntaan. Valistunein heistä, Eerik Sparre, esiintyi kuninkaallisella
loistolla aina siitä päivin kuin pääsi Taalainmaan päälliköksi; hän
vaati suuria ruokaveroja ja liikuskeli henkivartioston ympäröimänä.
Talonpojat olivat niin katkeroituneet häneen, että tavoittelivat
hänen henkeään. Melkein samanlainen oli mieliala muitakin
lääniherroja kohtaan.
Jännityksellä odotettiin valtiopäivillä mitä asioita herttua
esittäisi käsiteltäväksi. Mutta hän voitti kaikki odotukset, sillä
ensimäiseksi hän vaati jyrkästi, että hänet joko vapautettaisiin
hallitustaakasta tai tunnustettaisiin valtionhoitajaksi
asianomaisella vallalla.
Ällistys oli suuri, mutta pian näyttäytyi, että herttualla oli
porvarit ja talonpojat takanaan. Neuvosherrat katselivat pelästyneinä
puoluelaisiaan... mitä mieltä oli ritaristo ja aateli?
Muuan heistä, Klaus Slotte, rohkaisi vihdoin mielensä ja lausui, että
hänen mielestään herttuan oli vaadittava valtuuksia kuninkaalta.
Silloin nousi useita herttuan miehiä huutaen kilvan, että herttua
oli valtakunnan tuki ja että hän ainoastaan valtionhoitajana
saattoi täysin toimia maan parhaaksi. Yhä useampia liittyi samaan
puolueeseen, eikä neuvosto uskaltanut tehdä julkista vastarintaa. He
koettivat mutkateitä ja mielistellen, mutta kansa ei enää herroihin
luottanut. Herttuan puolelle se kallistui, ja talonpojat ja porvarit
päättivät yksimielisesti hyväksyä herttuan vaatimukset.
Aatelittomain säätyjen päätös tuli kuin ukkosen isku, se lannisti
ritariston ja aatelin vastustuksen, ja neuvosherrat seisoivat
epäröivinä ja typertyneinä. Taasenkaan ei ollut muuta keinoa kuin
antaa myöten. Lujalla tarmollaan oli Kaarle iskenyt ensimäisen suuren
iskunsa. Säätyjen vastaus oli kauttaaltaan herttuan toivomuksen
mukainen, ja hän käski, että se heti oli kirjoitettava paperille
hänen määräämänsä kaavan mukaan.
Ensimäinen kohta sisälsi säätyjen uskollisuuden ja kuuliaisuuden
vakuutuksen Sigismundia kohtaan. Mutta sitten seurasi määräys,
että Upsalan kokouksen päätös paavilaisia vastaan oli pantava
toimeen; edelleen luovutettiin koko kuninkaallinen valta hänen
ruhtinaalliselle armolleen herttualle, kunnes Sigismund palaisi
valtakuntaan.
Sen jälkeen kutsuttiin kaikki säädyt torille, jossa herttua otti
niiltä uskollisuuden valan. Herroista tosin eivät monet liikauttaneet
kättään eivätkä kieltään, mutta yleensä pidettiin sitä kaikkia
sitovana valana.
Ja niin oli herttua melkein yksinvaltias hallitsija. Mitä silloin
merkitsi, että kohta sen jälkeen saapui Sigismundilta kirje, jossa
valtiopäivät kiellettiin; tehtyjä päätöksiä ei voitu enää tehdä
tyhjiksi.
Valtiopäivät olivat järjestäneet hallituksen, mutta asettuneet myös
paavinoppia ja sen tunnustajia, välillisesti siis Sigismundiakin
vastaan. Useita kuninkaan uskollisia palvelijoita eroitettiin
viroistaan, ja tietysti nämä riensivät päätäpahkaa Puolaan.
Mutta luostareita Kaarle vihasi enimmän. Lofössä avattu sai kurjan
lopun heti kuninkaan lähdettyä, mutta Vadstenan uudestaan elpynyt
luostari oli vielä jälellä, ja sieltä tuli tuontuostakin kummallisia
huhuja.
Suurta suuttumusta oli synnyttänyt useissa perheissä se, että
vastoin sopimusta oli heidän tyttäristään tehty nunnia. Mutta,
näiden rukoukset ja kyynelet olivat estäneet kaikista toimenpiteistä
abbedissaa vastaan. Luostariin oli palannut useita vanhojakin nunnia,
ja näytti melkein siltä, kuin Vadstena saisi muinaisen merkityksensä.
Silloin saapui huhu, joka pian näyttäytyi todeksi, että kolmetoista
ensin vihityistä nunnista oli karannut, että abbedissa oli kuollut ja
toinen tullut hänen sijaansa, ja että nunnien luku nykyään rajoittui
yhteentoista.
Herttua päätti lähteä käymään paikalla, mutta me riennämme edeltä
tuttuun paikkaan.
14.