Anna prinsessa oli väsynyt niihin käännytysyrityksiin, joissa
katolilaiset olivat Puolassa ahertaneet hänen ympärillään. Sitä
paitsi oli hän Ruotsissa oleskellessaan tuntenut todellista
kiintymystä synnyinmaahansa.
"Isänmaataan rakastaa paljon enemmän, kun on ollut siitä kauan
eroitettuna", kirjoitti hän leskikuningattarelle. "Se voi olla köyhä
maa, mutta sen kieli, sen joet ja virrat, vuoret ja laaksot huutavat
minulle: täällä olet syntynyt, täällä on kehtosi seissut."
Ja voittaen kaiken naisellisen heikkoutensa hän sanoi
kuninkaalliselle veljelleen, jota hän aikoinaan oli seurannut
Puolaan, että hänet täytyi jättää Stegeborgiin, sinne tahtoi hän
asettua asumaan.
Sisarellisella ilolla oli hän nähnyt, että Sigismund oli
tuskallisesti liikutettu. Mutta nyt oli eron ikävä kestetty, hän oli
jo ehtinyt perehtyä uusiin olosuhteihinsa ja koonnut pienen hovin
ympärilleen.
Ensi kerran tunsi hän itsensä vapaaksi, vapaaksi kaikissa toimissaan.
Ei mitään vakoilevia, vihoittelevia katseita, ei mitään liukkaita,
mielisteleviä kieliä; jos nyt tuli joku, josta hän ei pitänyt, tiesi
hän kyllä päästä hänestä eroon.
Prinsessalla oli paljon ystäviä, ja he tulivat aina hänen luoksensa.
Annasta tuntui, että hänen elämänsä Stegeborgissa oli tuleva sangen
rikkaaksi.
Ainoastaan pikimmittäin oli hän tavannut Sigrid Brahen, hänet,
josta oli vähällä tulla Katarina Jagellottaren seuraajatar. Ruotsin
kuningattaren arvonimi ei häntä houkutellut, ja onnellisesti pääsi
hän pujahtamaan syrjään.
Hänen veljeltään, Kustaa Brahelta, tiesi Anna, että Sigrid oli
kihlattu Salstan herralle, Eerik Thurenpojalle eli "pitkälle Eerik
Bjelkelle", kuten häntä nimitettiin eroitukseksi Klaus Bjelken
pojasta, joka myös oli Eerik nimeltään.
Kustaa Brahe oli lisännyt, ettei hänen sisarellaan ollut pienintäkään
halua tähän naimiskauppaan, sen oli leskikuningatar suunnitellut
aivan omin päinsä. Sigridin toivomuksiin oli myönnytty ainoastaan
siinä määrin, että häät oli lykätty epämääräiseksi ajaksi. "Pitkä
Eerik Bjelke" oli matkustanut Puolaan, ja hänellä kerrottiin siellä
olevan huonoja tuttavuuksia, ja että hän vietti sangen irstaista
elämää.
Jo ammoin aikoja oli Anna kuullut Kustaa Brahelta, että nuori
ja huikentelevainen, mutta ritarillinen Juhana Gyllenstjerna,
valtakunnan-drotsi Niilo Gyllenstjernan poika, oli Sigridin salaisen
rakkauden esineenä, mutta ettei perhe ynseydestä juonikasta Niilo
herraa kohtaan tahtonut liittyä suhteihin suvun kanssa. Mutta hän oli
myös kuullut Juhanan sanoneen: Annan henkeni ja vereni Sigrid Brahen
tähden.
Prinsessan mieli oli kiintynyt tähän juttuun, ja hän päätti kääntyä
Juhana herran puoleen.
Hän sai pian tietoonsa, että tämä oleskeli Kalmarissa, ja heti
lähetettiin salavihkaan kirje, joka viipymättä kutsui häntä
Stegeborgiin.
Hän saapui ylen pian, ja kun prinsessa sitä ihmetteli, joutui hän
hämilleen.
"Armollinen prinsessa", sanoi hän, "tiedän, että olette kaikkien
onnettomain ystävä ja suojelija".
"Mitä haluatte?"
Juhana herra heittäytyi prinsessan jalkoihin. "Pyydän, rukoilen
teitä, lohduttakaa ja viihdyttäkää onnetonta Sigridiäni."
"Mitä on tapahtunut? En ymmärrä!"
"Luja aikomukseni on vaatia Eerik Bjelke taisteluun ja joko kaatua
itse tai surmata hänet; molemmissa tapauksissa vapautuu Sigrid
vastenmielisestä kosijasta, ja eroitettuinakin tulemme aina pysymään
toisillemme uskollisina."
Ritarin sanat ja esiintyminen vaikuttivat syvästi Annaan, mutta
hän hillitsi liikutuksensa ja sanoi hymyillen: "Minulla on teille
vähemmän verinen ehdotus." Ja hän kertoi ritarille suunnitelmansa,
ja äkillisen ilonsa puuskassa huudahti ritari, että kaksi ihmistä
saisivat kiittää häntä elämänsä onnesta.
"Olen kirjoittanut Sigridille ja pyytänyt häntä tulemaan tänne",
sanoi prinsessa. "Ette saa olla kovin kaukana täältä, niin että
helposti voimme puhella toistemme kanssa."
Kun oli vielä sovittu muutamista seikoista lähemmin, poistui ritari
yhtä huomaamatta kuin oli tullutkin. Muutamia päiviä myöhemmin
tuli Sigrid Brahe. Hän oli suuresti muuttunut. Oli jotakin arkaa
hänen olemuksessaan, mutta lisäksi niin alistuvaa, että sai melkein
kyynelet silmiinsä katsoessaan häneen.
Anna syleili häntä hellästi. "Teit oikein, kun tulit luokseni", sanoi
hän.
"Ettekö ole nyrpeissänne minulle Kustaan tähden?" kysyi Sigrid.
"Vaikkapa otaksuisimmekin, etten ole tyytyväinen häneen, soisinko
sinun siitä kärsivän?"
"Tavallisesti on niin", vastasi hän; "viaton saa kärsiä syypään
tähden, ja minä tiedän, että Kustaa on paljon rikkonut teitä vastaan."
"Onko hän itse sanonut sen?"
"Ei, mutta hän tietää sen", lisäsi hän hiljaa.
"Näetkös", sanoi Anna katkerasti, "miehet eivät arastele tehdessään
meitä naisia vastaan mitä ankarimpia syytöksiä, ja vaikka heidän
itsensäkin sitten täytyy tunnustaa vääryytensä, katsovat he meitä
kohdelleensa ainoastaan velvollisuuden mukaan; heillä itsellään
ei eräissä suhteissa ole mitään velvollisuuksia, heillä on oikeus
noudattaa vapaasti himojaan."
Sigrid painoi prinsessan käden huulilleen. "Suokaa anteeksi hänelle",
sanoi hän, "hän on tosiaankin surkuteltava".
"Lohdutusta hakemaan hän kai lähti Puolaan, siellä on viljalta
sellaisia naisia, jotka ovat hänen makuunsa!"
"Ettekö tiedä, että hän on palannut?"
"Kustaako?" huudahti prinsessa.
"Niin, viikkokausi sitten."
Annan oli vaikea hillitä liikutustaan. "Miksi?" kysyi hän.
"Hän sanoi, että häntä veti vastustamaton voima tänne takaisin."
He istuivat vaiti kotvan. "Teillä on suuri valta häneen", jatkoi
Sigrid sitten, "ja pelkään, että teidän epäsuosionne koituu hänen
turmiokseen".
"Kunkin on pidettävä huolta itsestään, mutta nyt ei meidän pitänyt
puhua hänestä, vaan sinusta, rakkanani."
"Minusta?" Sigrid kalpeni. "Minusta ei ole mitään sanottavaa."
"Olet väsynyt matkasta. Säästäkäämme se huomiseen."
Mutta jo samana iltana takkavalkean ääressä palasi Anna kysymykseen
ja sanoi: "Olen tavannut herra Juhana Gyllenstjernan."
"Äskettäinkö?" kysyi Sigrid hiljaa.
"Niin, me puhuimme sinusta!"
"Minulla ei ole mitään muuta pelastusta kuin kuolema", vastasi Sigrid
hiljaa ja tyynesti.
Prinsessa kertoi ritarin aikeesta haastaa vihattu kilpailijansa
kaksintaisteluun.
"Se täytyy estää!" puuskahti Sigrid kalmankalpeana. "Hänellä ei saa
olla murhaa omallatunnollaan."
"Sinun täytyy se torjua, Sigrid."
"Mitä on minun tehtävä?"
"Ennen kaikkea täytyy sinun olla yhtä rohkea kuin olet uskollinenkin!"
"En sittenkään voi nähdä mitään pelastuskeinoa!"
"Oletko koskaan ajatellut pikaista avioliittoa?"
"Oh, mitä sanoisivatkaan sukulaiseni, mitä sanoisi leskikuningatar?"
"Sitä en tiedä, mutta mitä rouva Sigrid Sture ajattelee asiasta, sen
on hän itse sanonut minulle." Ja nyt kertoi hän, ettei jalo rouva
toivonut neitsyen uhrautuvan hänen pojalleen, josta ei lainkaan
pitänyt. Äitinä hänen sydämensä tosin vuoti verta, jos täytyi luopua
niin jalosta miniästä, mutta tuntonsa rauhan tähden ei hän tahtonut
pahoitella eikä vihoitella, vaikka kihlaus purkautuisikin.
"Hän on hyvä, hyvin hyvä", virkkoi Sigrid kirkkaat kyynelet
silmissään. "Mutta tiedän, että hän iloitsee, jos menen naimisiin
Eerik herran kanssa, ja sitä paitsi täytyy minun tehdä se... olen
velvollinen täyttämään sukulaisteni lupaukset."
"Jollet pidä väliä omasta onnestasi, niin ajattele häntä, joka
rakastaa sinua enemmän kuin omaa elämäänsä."
"En uskalla koskaan enää ajatella häntä, se on synti, kun nyt
kerran..."
"Koskaan en ole kuullut moista", huudahti Anna. "Mutta nyt sanon
sinulle, että on niin oikeutesi kuin velvollisuutesikin ennen kaikkea
ajatella häntä. Ei isäsi eikä äitisi ole enää elossa; jalo ritari
tarjoaa sinulle kätensä, ja sinä rakastat häntä, mutta kurjista
poliittisista syistä on sinun mentävä naimisiin toiselle, jota
inhoat, siksi, että sukulaisillesi ja muka ystävillesi on voittoa
siitä."
"Olen luvannut", sammalsi Sigrid.
"Niin, se vastaväite voidaan tehdä sinua vastaan, mutta sinut
on houkuteltu, melkeinpä pakoitettu, ja se koituu sinun
puolustukseksesi... Mitä leskikuningattareen tulee, lepytän kyllä
hänet..."
"Ei, ei... minä en saa", virkkoi Sigrid torjuvasti, ja heikko puna
lehahti hänen poskilleen.
"Sinä sekä voit että saat, sanon minä!... Mene nyt levolle, ja jos
Juhana herran kuva ajaa unen silmistäsi, niin ajattele, että hänen
laitansa on jotakuinkin samoin ja että te pian saatte ilossa ja
riemussa nähdä jälleen toisenne."
"Mutta, rakkahin prinsessa!"
"Ei sanaakaan enempää, hyvää yötä, hyvää yötä!"
Anna suuteli häntä ja riensi kirjoituspöytänsä ääreen.
"Tulkaa niin pian kuin voitte", kirjoitti hän, "meillä ei ole aikaa
tuhlata".
Mutta seuraavana päivänä näytti prinsessa tykkönään unohtaneen
eilisiltaisen keskustelun. Hän kyseli ystävistä ja tuttavista, mutta
Juhana Gyllenstjernasta ei mainittu mitään.
Silloin astui sisään palvelija ja ilmoitti:
"Herra Juhana Gyllenstjerna."
"Antaa hänen tulla sisään", käski prinsessa.
"Se on mahdotonta, hän on Kalmarissa", sanoi Sigrid ja etsi tukea
pöydästä.
"Näetkös, rakkaus antaa siivet", vastasi Anna hymyillen. "Kas niin,
elä nyt näytä niin pelästyneeltä; voisi luulla, että pelkäät nähdä
häntä."
Ritari tuli sisään, mutta hän unohti kaikki etiketin vaatimukset.
"Sigrid!" huudahti hän ja riensi hänen luoksensa.
Ja Sigrid, hän unohti kaikki syyt myötä ja vastaan, kaikki omat
lupauksensakin ja lankesi ritarin avoimeen syliin. "Juhana, rakkahin
Juhana!"
Kyynelet kimmelsivät Annan silmissä, hän tunsi samalla iloa ja
tuskaa. Sellaista onnea ei ollut koskaan tuleva hänen osakseen, mutta
siltä saattoi hän iloita toisten onnesta... ja kun ensi puuska oli
mennyt ohi ja ritari notkisti polvensa ja kiitti häntä, sanoi hän
hilpeästi:
"Puhukaa järkevästi hänelle, minusta näyttää, että Sigrid mieluummin
menisi teuraspenkkiin kuin tulisi teidän vaimoksenne."
Näin sanoen hän jätti rakastavaiset kahden. Muuan palvelija tuli
häntä vastaan kirje kädessään. "Se on jalolle neitsyelle Sigrid
Brahelle", sanoi hän.
"Antakaa tänne!" Anna otti kirjeen. "Odottaako tuoja vastausta?"
"Ei, vastausta ei tarvita?" vastasi palvelija. "Hyvä on!" Palvelija
meni.
Kirje oli tietenkin Sigridin kotoa. Anna epäröi tuokion, mutta
aukaisi sitten häikäilemättä kirjeen.
Hänen pahimmat aavistuksensa toteutuivat, ensi torstaina tultaisiin
Sigridiä noutamaan, luultavasti tulisi hänen veljensä; silloin olisi
hän ollut prinsessan vieraana kokonaisen viikon, ja kauempaa ei hänen
pitänyt olla armollisen neidin rasituksena...
"He epäilevät minua", ajatteli Anna. "Tahdon ansaitakin sen... Kustaa
Brahe asettuu heidän puolelleen, mutta hän saa nähdä, etten väisty
hänen enkä kenenkään muidenkaan vuoksi..."
Olisiko Sigridin saatava lukea kirje... ei, se säikähdyttäisi häntä,
onni heille, huolet hänelle...
Herra Juhana Gyllenstjerna oli sillä välin mahtanut puhua hennolle
neitsyelle jotakin erittäin vakuuttavaa, sillä kun he kohta tulivat
Annan luo, hehkuivat ruusut Sigridin poskilla, ja ilosta säteillen
vakuutti Juhana Gyllenstjerna, että mitä prinsessa suvaitsikin
ehdottaa, suostuivat he kiitollisuudella siihen, hyvin tietäen, että
se tarkoitti ainoastaan heidän onneaan.
"Siitä pidän", sanoi Anna arvokkaasti, "ja nyt on tahtoni, että
menette ensi keskiviikkona naimisiin".
"Keskiviikkona!" toisti Sigrid pelästyneenä.
"Huomenna on sunnuntai, ennen emme ehdi saada kaikkea valmiiksi",
keskeytti prinsessa.
"Mutta, teidän korkeutenne, täälläkö Stegeborgissa..."
"Niin, tietysti, kutsuvierasten ja yleisön nähden. Olisin valmis
kutsumaan itse herttuankin", vastasi Anna nauraen.
"Kuinka tämä on päättyvä?" sanoi Sigrid surkeasti.
"Ahaa, kaunis neitsyt tahtoo, että uudestaan jättäisin hänet kahden
kihlattunsa kanssa, mutta siitä ei tule mitään. Juhana herran täytyy
heti lähteä täältä pitämään huolta hääpuvustaan, ja kiellän teitä
ankarasti tulemasta takaisin ennenkuin keskiviikkona, samaan aikaan
kuin muutkin vieraat."
"Jos joku saisi tietoonsa... he punoisivat paulojaan, kenties
surmaisivatkin hänet", kuiskasi Sigrid.
"Lapsellisuuksia. Kas niin, Juhana herra, nyt käännyn pois pariksi
minuutiksi, sanokaa hänelle hyvästit, sitten ette saa häntä nähdä
kolmeen päivään."
Mutta pikku prinsessan mielestä ne kaksi minuuttia olivat liian
pitkät. Hän käännähti äkkiä pois, mutta silloin näki hän Sigridin
makaavan pyörtyneenä Juhanan käsivarsilla.
"Poloinen, hän ei kestä iloa eikä surua", sanoi hän. "Laskekaa hänet
tuonne sohvalle ja lähtekää heti täältä, minä pidän huolen hänestä."
Mutta kun ritari oli laskenut hänet sohvalle ja kumartui painamaan
suudelman kalpeille huulille, silloin hän kietoi käsivartensa ylkänsä
kaulaan ja sanoi: "En saa koskaan, koskaan enää sinua nähdä!"
"Ole toki järkevä... kun kerran olet voinut odottaa häntä yhdeksän
vuotta, voinet toki malttaa vielä kolme päivää", huudahti prinsessa.
"Ei mitään tunteenpurkauksia, jos saan pyytää, sellaisia inhoan."
Mutta kun Juhana heti sen jälkeen lähti, seurasi prinsessa häntä
ulos. "Kas tässä", sanoi hän, "ottakaa tämä kirje, Sigridin pelko ei
ole aivan aiheeton, olkaa varuillanne".
Nyt tuli kova kiire Stegeborgissa; prinsessa oli saanut halun laittaa
häitä. Kenet oli vihittävä, siitä hän ei puhunut mitään. Eivätkä
hovineitsyet saaneet sitä selville, kuinka paljon vaivasivatkin
päätään.
Kyökkimestarin käskettiin laittaa suuret pidot ja pikalähetit
lähetettiin kutsumaan vieraita. Pappien käskettiin varustautua
vihkitoimitukseen keskiviikoksi, tarkemman selon he saisivat samana
päivänä.
Pieni temppeli juhlistettiin nuorilla kuusilla, jotka muodostivat
käytävän ovelta aina alttarille, ja kruunuihin ja seinälamppuihin
ripustettiin kukkia, jotka prinsessa itse oli hankkinut.
Mutta prinsessan yksityishuoneissa, mihin ei kukaan vieras saanut
tulla, istui Sigrid Brahe sitoen omaa morsiuskruunuaan. Usein hän
kohotti katseensa työstään ja kyseli itsekseen: "Kuinka tämä on
päättyvä?" Hän ymmärsi, että prinsessa pelasi vaarallista peliä,
mutta _hän_ ei joutuisi siitä vastaamaan, rangaistus kohtaisi heitä,
ennen kaikkea Juhanaa!
Kun sitten prinsessa tuli hänen luoksensa ja nauraen kertoi yleisestä
uteliaisuudesta, kuka morsian oli, silloin hymyili hänkin ja koetti
osoittaa iloa, jota ei tuntenut.
Morsiuspukuaan ei Sigrid ajatellut lainkaan, hän ei uskonut vielä,
että häistä tulisi mitään. Mutta prinsessa avasi erään pienen kaapin,
josta otti esiin upean valkoisen silkkikirjopuvun, johon oli kudottu
hopeakukkia. Se oli oleva morsiuspukuna, ja lisäksi oli morsian
koristeltava prinsessan jalokivillä.
"Kunpa vain voisin päästä levottomuudestani!"
"Sinun täytyy; huomisaamuna ilmaistaan salaisuus molemmille
kamarineitsyilleni; olen itse läsnä suurimmalla juhlallisuudella
painaakseni kruunun päähäsi."
"Mitä ihmettelyä se onkaan herättävä!" virkkoi Sigrid hymyilevin
kasvoin.
"Nyt pidän sinusta!" huudahti Anna ja suuteli häntä. "Ole kaikessa
tapauksessa iloinen huomenna, ettei näyttäisi siltä, kuin veisin
teurasuhria alttarille."
"Kuka vie Juhanan?"
"Sanotpa jotakin... sen olin unohtanut... kuka on vievä hänet?... Sen
saa tehdä ensimäinen vieras, joka saapuu, mutta se ei miellytä minua,
sillä suuri salaisuus tulee silloin tunnetuksi ennen aikojaan."
Neitsyt taivutettiin menemään aikaisin levolle ja koettamaan nukkua;
prinsessalla oli vielä paljon puuhattavaa, mutta samalla toisteli hän
useita kertoja itsekseen: "Kuka on vievä Juhana herran alttarille?"
Seuraavana aamuna oli hän jalkeilla hyvissä ajoin, itse tahtoi hän
nähdä, kuinka hääpöytä katettiin ja kunniapaikat määrättiin.
Hänen vielä parhaillaan järjestellessään tuli muuan palvelija
kysymään, tahtoiko hänen korkeutensa niin aikaisin ottaa vastaan
erään herran, joka toi viestejä ja terveisiä Puolasta.
"Hänen nimensä?" huudahti Anna vilkkaasti.
"Herra Lindorm Bonde!"
Anna taputti ihastuneena käsiään. "Hän tulee aivan kuin kutsuttuna",
huudahti hän. "Pyydä Lindorm herraa heti astumaan sisään."
Puolalainen herra ei ollut uneksinutkaan, että hänen tulonsa
herättäisi sellaisen ilon. Jälkeenpäin hän vakuutti ystävilleen,
että ruotsalaiset olivat aivan hullaantuneet puolalaisiin, eikä Anna
prinsessa suinkaan vähimmän.
Hän pyysi vierasta viipymään Stegeborgissa ja jo samana päivänä
olemaan isän sijaisena häämenoissa, joissa hän edusti äitiä.
Lindorm herra oli ihastunut ja kiitti kaikkia pyhimyksiä, jotka hän
muisti, siitä, ettei ollut unohtanut mitään pukuasioihin kuuluvaa.
Prinsessa riensi morsiamen luo ilmoittamaan onnellisesta löydöstään
ja häntä pukemaan.
Tänään oli levottomuus, ilo ja vavistus antanut punaa poskille ja
loistetta silmiin. Sigrid oli sanomattoman kaunis, ja Anna oli
ihastunut.
Itse pukeutui hän heleänpunaiseen samettipukuun, tunikka oli
samaa kangasta, päähän pantiin äveriäs jalokivikoriste, kaulaan
kallisarvoinen kaulanauha valkeista helmistä, hänen ranteissaan
säkenöivät timantit ja käsivarsissaan taitehikkaasti valmistetut
kultaiset rannerenkaat.
Vieraat alkoivat saapua; he menivät vähitellen kirkkoon. Juhana
herran kanssa oli sovittu, että hän tulisi takatietä huomaamatta
linnaan. Ja Lindorm herralle oli prinsessa ilmoittanut, että hän
tahtoi lähettää viestin, milloin oli tultava.
Itse odotti hän levottomasti sulhasta. Ajatteles, jos jotakin olisi
tapahtunut! Ei, tuolla hän tuli, yksin, ilman palvelijaa... Kuka
ottaisi vastaan hänen hevosensa... hän viittaa eräälle poikaselle...
nyt hän tulee... ja prinsessa rientää häntä vastaan.
"Onko jotakin tapahtunut? Te näytätte niin kiihtyneeltä!"
"He tulevat tänne jo tänään, Sigrid neitsyttä noutamaan!"
"He tulevat kaikessa tapauksessa liian myöhään", sanoi Anna ylpeästi.
"Voimmehan sulkea kirkon saadaksemme olla häiritsemättä."
"Ja Sigrid?"
"Odottaa sulhastaan!" Hän soitti. "Mene", sanoi hän palvelijalle,
"ilmoita herra Lindorm Bondelle, että odotan häntä!"
Tämä tuli heti, koreana ja sonnustettuna kuten puolalaisen herran
sopikin. Anna esitti herrat toisilleen ja lisäsi: "Aika on käsissä;
hovimestarini näyttää teille tien oikeanpuolisesta ovesta alttarille,
morsian ja minä tulemme vasemmalta."
Sillä välin oli kirkko täyttynyt juhlapukuisista vieraista, jotka
kärsimättöminä odottivat mitä oli tapahtuva.
Hyvät miesäänet veisasivat virren urkujen säestyksellä, alttarille
astui kaksi pappia messukasukoissaan ja virittivät messun, johon
vastattiin urkulehteriltä.
Sitten seurasi tuokion hiljaisuus, kaikki istuivat jännityksellä
odottaen.
Ja vihdoin astui nuori, säteilevä morsiuspari sisään!
"Ketkä he ovat?" kuului suhketta kautta kirkon.
"Sigrid Brahe!"
"Mahdotonta!"
"Kyllä, kyllä, hän se on."
"Entäs sulhanen?"
"Juhana Gyllenstjerna."
"Oh, mikä häväistys!"
"Se on varmaan Anna prinsessan juonia..."
"Ja narrata meidät tänne!"
"Parasta, ettei ole tietävinäänkään!"
Kaikkien näiden kuiskausten aikana jatkui seremonia tyynesti ja
hiljaa, morsiuspari vaihtoi sormuksia, kuultiin selvään nimet
lausuttavan; oli tapahtunut se kuulumaton kumma, että Sigrid Brahe
vastoin perheensä tahtoa meni naimisiin herra Juhana Gyllenstjernan
kanssa.
Kun seremonia oli päättynyt, lähti koko loistava hääseurue,
morsiuspari etupäässä, linnan ruokasaliin, jossa heitä odotti
loistava juhla-ateria. Siellä kävi mieliala pian sangen vilkkaaksi.
Hilpeä hälinä ja laulut vaihtelivat; onnitteluista ei tullut loppua
lainkaan; vieraat olivat pian sitä mieltä, etteivät sopivammat
puolisot olleet koskaan löytäneet toisiaan.
Mutta lentävä huhu oli prinsessan päähänpistosta tiennyt kertoa
Sigridin sukulaisillekin, ja Kustaa Brahe lasketti Juhana
Sparren keralla vaahtoavin ja hengästynein hevosin linnanpihaan.
Suuttumuksessaan saivat he siellä kuulla, että vihkiminen oli jo
tapahtunut ja häävieraat istuivat pöydässä. Huolimatta epäkuntoon
joutuneista puvuistaan riensivät molemmat suoraan ratsailta
juhlasaliin.
Siellä oli ilo ylimmillään, eikä tulijoita huomannut kukaan muu
paitsi prinsessa, joka tykyttävin sydämin odotti mitä nyt oli tuleva.
Tuokiossa seisoi Kustaa herra hänen rinnallaan, ja harmista
vapisevalla äänellä huudahti hän äänekkäästi:
"Jalo neiti, tällainen menettely ei käy päinsä, ja vaadin, että
Sigrid neitsyt heti lähtee sukulaistemme luo."
"Tahtoisin mielelläni pyytää teitä istumaan hääpöytään", sanoi
prinsessa teennäisellä arvokkuudella, "mutta ette ole siten puettu".
Hän viittasi muutaman palvelijan luoksensa: "Seuratkaa heti maaherraa
vierashuoneeseen."
Annan tyyni ja varma käytös sai ritarin hämilleen, mutta ainoastaan
tuokioksi.
"Pyydän anteeksi", sanoi hän. "Mutta on olosuhteita, joissa
pikkuseikkojen täytyy väistyä tärkeimmän tieltä."
"Ei suinkaan liene niin kiirettä, ettette voisi juoda morsiamen ja
sulhasen maljaa", sanoi Anna ojentaen pikarin.
Ritari tempasi sen häneltä ja laski pöydälle, niin että viini
läikähti yli laitojen.
"Ennen en tahdo maistaa pisaraakaan, ennenkuin olen saattanut asiat
oikealle tolalle, ja jollei täällä ole ketään muuta, jonka voin
vaatia tilille, niin vaadin teidät, herra Juhana Gyllenstjerna."
Paheksumisen murinaa oli jo ennenkin kuulunut, mutta nyt kävi se
yleiseksi ja äänekkääksi.
"Hän rikkoo kotirauhaa!" huusivat useat.
"Kuninkaan kartanossa!" lisäsivät toiset.
Kalpeana kuin taittunut lilja istui Sigrid allapäin, hänen kätensä
oli melkein kouristuksentapaisesti kiertynyt Juhanan käsivarteen.
Juhana oli noussut, vihastuksen puna paloi hänen poskillaan, mutta
hänen osanottonsa morsiantaan kohtaan hillitsi vielä muut tunteet,
jotka taistelivat ylivallasta.
Hääväki alkoi huutaa, että rauhanhäiritsijä oli ajettava ulos. Syntyi
sellainen melu, ettei enää voinut eroittaa sanoja, mutta uhkaavasti
suunnattiin ne Kustaa Brahea vastaan. Tämä ei enää voinut hillitä
mieltään, ja Juhana Sparre kuiskasi hänelle: "Olet liian kiihtynyt;
jos vaadit kaikkea, et voita mitään."
Mutta nyt viittasi prinsessa, ja hälinä ja huudot vaikenivat. Oltiin
uteliaita kuulemaan, mitä hänellä mahtoi olla sanottavaa.
"Olette häirinnyt hääilot, herra Kustaa Brahe, mutta äkkiyllätys
koituu hieman puolustukseksenne; jos tahdotte nyt sanoa asianne
lyhyesti, kuten jalolle ritarille sopii, niin emme suinkaan vetäydy
pois vastaamasta."
Harmi ja nöyryytys vei Kustaa herralta kaiken mielenmaltin, ja hän
toisti melkein käheällä äänellä: "Vaadin, että Sigrid neitsyt heti
lähtee mukaani."
"Hääpäivänään! Se on mahdotonta."
"Ei, ei, sitä hän ei saa tehdä!"
"Sen me estämme", huutelivat häävieraat.
"Poloinen ystäväni on ylen kiihdyksissään", puuttui Juhana Sparre
puheeseen. "Luulen, että hän aikoo sovitella niin sukulaisten ja
ystäväin kesken, että avioliitto herra Juhana Gyllenstjernan kanssa
hyväksytään."
"En lupaa mitään", huudahti Kustaa kiihkeästi. "Mutta vaadin ja
käsken, että Sigrid heti seuraa minua."
"Hän ei ole enää velvollinen teitä tottelemaan, Kustaa herra",
puuttui Anna jälleen puheeseen. "Mutta jos tahdotte tulla huomenna
uudestaan ja kysyä, tahtooko herra Juhana Gyllenstjernan puoliso
tulla mukaanne, niin on se vapaassa vallassanne."
Vierasten joukosta kuului hyväksyvää naurua, ja herra Lindorm Bonde
astui esiin ja kysyi, milloin herra Kustaa Brahe oli lakannut
olemasta naisten ritarillisena puolustajana.
"Tule, lähtekäämme täältä", kuiskasi Juhana Sparre uudestaan; "totta
kai näet, että olemme joutuneet tappiolle!"
"Prinsessa", puuskahti Kustaa intohimoisesti, "tiedän kenties
paremmin kuin kukaan, että te voitatte kaikki pelit, mutta yhden
olette tapannut ettekä pääse siinä enää koskaan voitolle!"
Kumarrus, ja kutsumattomat vieraat olivat poissa.
Annan kasvot kalpenivat tuokioksi, mutta pian palasi niille
luonnollinen värinsä, ja hän kehoitti vieraitaan olemaan
lannistumatta epämiellyttävästä keskeytyksestä. "Siitä toivoakseni
koituu hyvääkin", sanoi hän. "Vieraani varmaankin ottavat yksistä
tuumin puolustaakseen jaloa morsiuspariamme."
Sen lupasivat he kaikki kättä lyöden, ja niin pysyi mieliala yllä
koko päivän, ja illalla erottiin parhaina ystävinä ja liittolaisina.
"Nyt ei voi meitä enää eroittaa mikään!" puuskahti Juhana herra ja
sulki nuoren vaimonsa syliinsä.
"Kustaa uhkasi sinua kaksintaistelulla", sanoi Sigrid väristen.
"Tänään, rakkahin, mutta huomenna ei hän tahdo tehdä sinua leskeksi."
Anna prinsessa oli lähettänyt pois palvelijattarensa; hän seisoi
ikkunan ääressä ja silmäili tähtikirkasta taivasta.
"Voiko hän nähdä sieluuni?... Miksi hän muuten olisi uhannut:
'Yhden pelin olette tapannut ainaiseksi?'... kun tunsi ylpeytensä
loukatuksi... Ah, kuinka vähästä miehen rakkaus onkaan riippuvainen!"
* * * * *
Tapaus herätti suunnatonta huomiota.
Vanhan tavan mukaan oli kaikki häät vietettävä sunnuntaisin, nyt
ne oli pidetty keskiviikkona, jonka vuoksi ne saivatkin nimekseen
keskiviikkohäät.
Mutta häiden jälkeen seurasi aika jupakoita sukulaisten kesken.
Lopulta kiihtyi asia niin, että Kustaa Brahe ja pitkä Eerik Bjelke,
joka oli jo pitänyt Sigrid neitsyttä laillisena omaisuutenaan,
vaativat molemmat Juhana Gyllenstjernan kaksintaisteluun. Anna
neitsyt silloin hädissään kirjoitti herttualle ja sai kuin saikin
tämän kieltämään aiotun kaksintaistelun. Lopulta tuli sovinto,
ehdolla, että nuori aviopari oleskeli vuoden ajan maatilallaan
tulematta loukatun Bjelke-suvun näkyviin.
Mutta nuori pari ei unhoittanut koskaan kiitollisuuttaan prinsessaa
kohtaan, ja Sigrid rouva kirjoitti kaikissa kirjeissään, että lähinnä
Jumalaa ja vanhempiaan ei hänen ollut ketään muuta kiittäminen yhtä
suuresti kuin rakasta ja uskollista Anna neitiä.
13.