Ensi aikoina luostarista lähdettyämme näyttivät parhaat olosuhteet
olevan vallalla. Kaikki meni tavallista yksitoikkoista menoaan; ainoa
omituisuus, mikä uutuudellaan herätti luostariväen huomiota, oli se
seikka, ettei abbedissa koskaan kohottanut huntuaan.
Ihaillulla pater Edilillä oli melkein päivittäin tapana lukea ääneen
jokin pyhä legenda, nunnien askaroidessa käsitöittensä ääressä, ja
silloin olivat he kaikki kohottaneet huntunsa kasvoiltaan, paitsi
äiti Richissa; mutta eipä hän tehnyt työtäkään, valkoiset, kaidat
kädet lepäsivät päällekkäin hänen sylissään ja liikkuivat tuskin
koskaan.
Kukaan ei tiennyt, huomasiko pater Edil sen; kaikki mitä hän sanoi
oli niin jumalaista, että nunnat olivat aivan kuin lumotut hänen
läheisyydessään. Ainoastaan abbedissaa tarkastellessaan he joskus
unhoittivat hengellisen isän.
Luostarin palvelijattarien tehtäviin kuului sellinovien, sulkeminen
joka ilta, mutta viime aikoina oli abbedissa tehnyt sen itse; ei hän
pitänyt siitäkään, että he olivat niin tiheään ripillä, ja virkkoi
pilkallisesti, että heillä täytyi olla paljon pahoja ajatuksia, koska
heidän niin usein tarvitsi pyytää syntejään anteeksi.
"Jollei hän vain ole mustasukkainen meille", kuiskasi nuorin heistä
ystävälleen ja uskotulleen, Juliana Aatamintyttärelle, joka seisoi
tuijottaen kuuhun pienestä sellinikkunasta.
"Eeva Sparre, kuinka uskallat..." Mutta hänen sanansa katkesivat
nauruun. "Mustasukkainen! Hän joka ei ole koskaan ripillä!"
"Se on totta", vastasi Eeva Sparre huoaten. "On ihastuttavan hauska
ripittäytyä hänelle..."
"Kuinka niin?" keskeytti toinen äkkiä.
"Hänen nuhteensa ovat niin lempeät, ja kun hän kumartuu kuulemaan
hiljaista kuiskausta..."
"Niin mitä sitten?" puuskahti Juliana tarttuen hänen käsivarteensa.
"En ymmärrä mikä sinun on... Olet vihainen siitä, että hän on yhtä
hyvä meitä kaikkia kohtaan!"
"En, enpä suinkaan, mutta on eräs asia, joka kummastuttaa minua."
"Etkö voi sanoa, mikä se on?"
"Se, etteivät he koskaan puhuttele toisiaan."
"Abbedissa ei taida sietää häntä."
"Jollei ole päinvastoin."
"Ettäkö abbedissa rakastaisi häntä?" puuskahti Eeva punastuen. "Se ei
ole totta, sitä en usko!" Ja yhtäkkiä puhkesi hän kyyneliin.
"Mikä sinua vaivaa, Eeva, oletko järjiltäsi? Luuletko, että hän
välittää sinusta vähintäkään?"
"En luule mitään, mutta tiedän mitä tiedän", vastasi tyttö ja katseli
entistä ystäväänsä terävin, tutkivin katsein. Sitten hän juoksi
tiehensä, eivätkä he puhuneet keskenään moniin päiviin.
Ja samoin kuin oli heidän laitansa, samoin oli kaikkien muidenkin.
Pater Edil oli tullut heidän aakseen ja ookseen, heidän jumalakseen.
Richissa näki sen, ja hänen sieluaan kalvoi mustasukkaisuus ja yhä
kiihtyvä viha -- niin itseään kuin häntäkin kohtaan. Hänen hyvä
ymmärryksensä sanoi hänelle, että pater veti hänet ja nuoret sisaret
kanssaan syvyyteen, ja hän vihasi itseään siitä, että vastarinnatta
kuunteli hänen viekoittelujaan.
Suunnilleen kolme vuosineljännestä oli kulunut. Eräänä päivänä
pysähtyi useita vaunuja luostarinportin eteen, ja niistä astui
yksitoista hunnutettua naishenkilöä. Heidät päästettiin heti sisälle,
ja he toivat kirjeitä Malaspinalta niin abbedissalle kuin pater
Edilillekin. Nunnat olivat kaikki kuuluneet Vadstenan luostariin
ja halusivat nyt päästä sinne takaisin. Muuan heistä oli entinen
abbedissa, ylhäisestä ruotsalaisesta suvusta, mutta halusi sittenkin
palata luostariin, vaikkapa vain palvelevana siskona. Malaspina
kehoitti osoittamaan häntä kohtaan ystävyyttä.
Olisi synti sanoa, että uudet sisaret olivat tervetulleet. He
tunsivat talon, mutta olivat tottuneet paljon ankarampaan kuriin.
Pater Edil lakkasi lukemasta legendojaan, hän jätti nunnat oman
onnensa nojaan, mutta tutkisteli sitä vastoin mitä suurimmalla
mielenkiinnolla kirjettä, jonka oli saanut Malaspinalta ja joka muun
ohella sisälsi ilmoituksen, että hänen koetusaikansa oli lyhennetty;
häntä tarvittiin erään saksalaisen ruhtinaan hovissa, ja hänen täytyi
lähteä sinne pikimmiten.
Jo useita viikkoja oli pater tuntenut asemansa sangen vaaralliseksi;
erittäinkin peloitti häntä se, mihin Richissa ryhtyisi, jos nuoret
sattuisivat joutumaan tukkanuottasille. Hän oli nähnyt uhkaavia
katseita ja kuullut heidän sanovan toisilleen sanoja, jotka eivät
olleet erittäin tyynnyttäviä.
Hän ei uskaltanut ilmoittaa edeltäpäin lähdöstään. Vielä kerran
luettuaan sisarille legendojaan ilmoitti hän vain, etteivät he
kenties saisi nähdä häntä hyvään aikaan; muuan tärkeä kirje pakoitti
hänet lähtemään matkalle.
Se tuli kuin ukkosen isku. Mutta pater käytti tilaisuutta hyväkseen,
ennenkuin mielten masennus oli ehtinyt tasaantua, viittasi heille
hyvästiksi surullisen näköisenä ja riensi pois.
Huoneessa vallitsi haudan hiljaisuus. Täytyi sitoa kielensä
äskentulleiden vanhojen nunnien tähden. Nuoret ainoastaan
kuiskailivat keskenään.
Richissa yksin seisoi hiljaa liikkumatonna. Jonkun kerran hän
horjahti, mutta toipui heti.
Anastasia, entinen abbedissa, kehoitti sisaria poistumaan, ja koko
parvi riensi pateria vielä kerran näkemään.
Anastasia veti Richissan huntua syrjään ja näki kalmankalpeat kasvot,
joista suuret silmät tuijottivat... Silloin lähestyivät askelet, ja
hän vetäisi nopeasti hunnun paikoilleen.
Sisar portaria tuli hoippuvin askelin ja kyynelsilmin. Hän toi
kirjeen, jonka pater oli mennessään jättänyt. Richissa otti sen,
mutta vaipui samassa pyörtyneenä Anastasian käsivarsille.
Äiti Anastasia oli tarmokas nainen; hän otti Richissan käsivarsilleen
ja kantoi hänet huoneeseensa, jossa vaali häntä huolellisesti.
"Kirje, anna minulle hänen kirjeensä", olivat hänen ensi sanansa
palattuaan tuntoihinsa.
Anastasia avasi sen ja pani sen hänen käteensä. Siinä oli ainoastaan
osoite erääseen Saksan kaupunkiin, ilman allekirjoitusta. Richissa
purskahti rajuun itkuun, mutta kun äiti Anastasia oli antanut hänelle
rauhoittavaa lääkettä, vaipui hän vihdoin uneen.
Nunnat sitä vastoin olivat melkein poissa suunniltaan. Kenties hän
oli lähtenyt ainaiseksi? Neljätoista sisarta neuvottelivat yhdessä
siitä, mitä oli tehtävä. Kateus ja mustasukkaisuus olivat kuin pois
puhalletut; kaikki olivat nyt halukkaat tietämään jotakin pater
Edilistä, mutta kuinka he saisivat halunsa tyydytetyksi?
Tämän suuren tapauksen jälkeisenä päivänä ilmoitti äiti Anastasia,
että abbedissa oli sairas ja että hän toistaiseksi astuisi sijaan.
Ja silloin otettiin kaikki vanhat luostaritavat käytäntöön, luostari
avattiin kuten muinen sairaille ja apua tarvitseville, nunnien
ei ollut ainoastaan hoidettava sairaita, vaan myös neulottava ja
ommeltava hätääkärsiville.
Vanhoille luostariin palanneille nunnille oli tämä vain entistä
rakasta menoa, mutta kaikille nuoremmille se oli todellinen
rangaistus. Luostari oli menettänyt viehätyksensä, ja se sisar, joka
ensiksi ehdotti karkaamista, lausui ainoastaan kaikkien ajatuksen.
Jo viikkokauden päästä he päättivät panna tuumansa toimeen. Richissa
oli edelleen sairaana, ja luostarin askareet kävivät neljälletoista
nuorelle sisarelle yhä vastenmielisemmiksi. Luvaten suuren palkinnon
saivat he portarian suostumaan siihen, että hän jättäisi seuraavana
yönä portin sulkematta. Antoipa hän sellien avaimenkin, joka oli
annettava hänelle takaisin portilla, ennenkuin nunnat menivät.
Avain uskottiin Juliana Aatamintyttärelle, ja hänen oli päästettävä
toiset. Sovittuna hetkenä hän avasi oman ovensa; käytävä oli aivan
pimeä, ja tyttö parka vapisi pelosta... Vapisevin käsin hän avasi
oven toisensa jälkeen, kaikki odottivat pääsyä tiehensä ja hiipivät
hiljaa ulos pitkää käytävää pitkin... Vihdoin olivat he pihalla,
kylmä ilma tuulahti heitä vastaan, mutta siitä he vähät välittivät...
Portti oli auki, ja portaria otti avaimen. Karkurit olivat pian
kadulla.
Oli sovittu, että kaikki menisivät erään nunnan läheisen sukulaisen
luo, joka asui kaupungin ulkopuolella. Ystävällisesti heidät siellä
otettiinkin vastaan, ja seuraavana päivänä oli kunkin palattava
kotiinsa.