Sigismund oli lähtenyt tiehensä välittämättä herttuan varoituksesta,
ettei panisi niin perintöoikeuttaan kuin kruunuaankin vaaraan
jättämällä Ruotsin tuuliajolle, ennenkuin oli päätetty, kuka maata
ja valtakuntaa hallitsisi. Hajaannusta lisätäkseen oli hän pirstonut
neuvostonkin ja tehnyt neuvokset "kuninkaiksi kunkin maanääressään",
kuten Kaarle sanoi.
Sigismundin lähdettyä vallitsi sekasorto kaikkialla, kukaan ei
ollut tyytyväinen siihen, mitä oli saanut eikä kukaan uskonut
tulevaisuuteen. Sivuutetut herrat turvautuivat herttuaan, ja
suosikitkin olivat epätoivoissaan, voivatko he vastoin koko kansan
toiveita pitää yllä säädöksiä, jotka olivat niin kohtuuttomat ja
laittomat. Ja sentähden itse neuvostokin kohta Sigismundin lähdettyä
kirjoitti herttualle ja pyysi häntä tulemaan Tukholmaan.
Monissa neuvotteluissa havaittiin Sigismundin suunnittelema
hallitusmuoto kelvottomaksi. Neuvosto tunnusti lopulta herttuan
valtionhoitajaksi, ja herttua puolestaan sitoutui neuvoston kanssa
yhdestä tuumin hallitsemaan valtakuntaa sen lakien, kuninkaan valojen
ja perintösuostumuksen sisällön mukaan. Sen jälkeen sitoutui niin
herttua kuin neuvostokin yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta
vastaamaan kaikesta, mihin tämän yhteisen hallituksen aikana
ryhdyttiin. Tämä sitoumus allekirjoitettiin syyskuun 2 päivänä 1594.
Kaarle otti hallitusasiat huostaansa ja hoiti niitä tavallisella
vauhdillaan, vakavasti ja ankarasti. Upsalan päätöksiä oli
noudatettava, ja sentähden eroitettiin Eerik Brahe toimistaan, ja
porvaristokin sanoi irti uskollisuutensa entistä linnanpäällikköä
kohtaan. Katkeroituneena hän lähti heti Puolaan, ja Kustaa veli lähti
hänen mukanaan.
Kauan ei tarvinnut odottaa muidenkaan maaherrojen välien
rikkumista herttuan kanssa; kukin heistä katsoi olevansa
riippumaton läänityskirjeensä nojalla ja tahtoi olla vapaa herttuan
sekaantumisesta läänin hallintoon. Arvid Stenbock sai haasteen neljä
kertaa tulla vastaamaan, mutta ei totellut. Klaus Fleming otti
laivaston luokseen Suomeen ja eristäytyi julkisesti ruotsalaisesta
hallituksesta. Muut Stenbockit kieltäytyivät suoraan noudattamasta
herttuan käskyjä. Eerik Sparre, viisain kaikista, oli varovampi, hän
ei tahtonut asettua aivan vastakynteen valtionhoitajan kanssa.
Tämä piti liian aikaisena ryhtyä väkivaltaan, kun jokaisella heistä
oli linnoituksensa ja maakuntansa. Mutta katoliset papit kiellettiin
saarnaamasta, ja herttua itse otti heidän kirkkojensa avaimet
huostaansa.
Sillä välin sattui tapaus, joka, vaikka itsessään tavallinen, täytti
Kaarlen sielun uusin toivein. Joulukuun 9 päivänä herttuatar synnytti
pojan. Ja Kaarlen ilo oli kuvailematon; se oli kauan ollut hänen
korkein, hartain toiveensa, ja nyt, nyt se vihdoin oli täyttynyt.
Nuoren prinssin kerrottiin syntyneen voitonlakki päässään, ja
ihmeellisiä merkkejä oli nähty taivaalla. Ja maankuulu Tyge Brahe,
jolta asiaa tiedusteltiin, ennusti hänelle suurta tulevaisuutta.
Ja isä, hän näki hennossa äskensyntyneessä lapsessa elinvoimaa ja
tahtoi pienokaisesta kasvattaa Herran soturin. Hän tahtoi raivata
tien, jolla pojasta tulisi jotakin suurta maailmassa, isoisänsä työn
jatkaja. Hän tiesi, että lääniherrat olivat vastassa, mutta sitä
tarpeellisempi oli raivaustyö, että rakastetulle pojalle olisi tie
tasainen, ainakin aluksi. Rynnistellä hän ei tahtonut, tapaukset
saivat kehittyä luonnostaan, ainoastaan pakosta tahtoi hän niihin
tarttua kovemmin kourin.
Nuori prinssi kastettiin kaikella juhlallisuudella uudenvuodenpäivänä
1595. Tanskan kuningas Kristian IV, joka oli kutsuttu, lähetti
puolestaan erään neuvosherran, ja ruotsalaisista herroista oli
Eerik Sparre kasteentodistajana. Herttua oli itse kummina omassa
persoonassaan.
Äskensyntynyt prinssi kastettiin Kustaaksi isänisänsä ja Aadolfiksi
äidinisänsä mukaan.
Eikä kukaan ollut nähnyt herttuaa niin iloisena ennen tätä päivää.
Hän oli sulaa ystävyyttä vieraitaan kohtaan ja mitä kohteliain isäntä.
Mutta vanha imettäjä kertoi herttualle ristiäisten jälkeen, että
öisin kävi valkoinen rouva lapsen luona ja polvistui kehdon ääreen...
Varmaankin vieras puhui lapselle, sillä tämä jokelsi vastaan.
Seuraavana yönä meni herttua lapsenkamariin, ja odotettuaan näki
hän valkoisen rouvan... Hänen edessään seisoi Maria vainaja, hänen
ensimäinen puolisonsa, kauniimpana kuin koskaan; ja hän piti
suojelevasti kättänsä pienokaisen yllä.
Herttua palasi vaipuneena syviin mietteihin. Eikä hän koskaan mennyt
enää häiritsemään taivaaseen palannutta ja sieltä äsken tullutta.
Valtiomiehen toimet vetivät pian herttuan koko huomion puoleensa.
Suomesta tuli melkein odottamatta toukokuun alussa 1595 iloisia
sanomia. Rauha Venäjän kanssa oli vihdoin tehty, rauha, johon niin
kauan oli pyritty. Sota oli imenyt Suomen mehun ja ytimen, ja se
tunnettiin raskaana Ruotsissakin.
Ehdot olivat, että Ruotsi saisi pitää Narvan ja Räävelin koko
Vironmaan keralla, mutta Inkerinmaa ja Käkisalmi lääneineen oli
luovutettava takaisin.
Luovutus oli tapahtuva heti rauhanpäätöksen allekirjoittamisen
jälkeen. Sigismund kirjoittikin paperien alle, mutta kaikkiin
herttuan kirjeihin ja kehoituksiin, että Käkisalmi oli heti
jätettävä venäläisten haltuun, ei Klaus Fleming vastannut sanaakaan.
Ruotsin neuvosto teki saman muistutuksen ja uhkasi, että hänet
julistettaisiin maanpetturiksi, jos jatkaisi niskoitteluaan. Mutta
valta-amiraali näytti meren yli pitkää nenää valtaneuvostolle.
Viipurin, Narvan ja Räävelin päälliköt kirjoittivat hänelle
tulisesti, ettei hän Jumalan tähden aiheuttaisi uuden sodan
puhkeamista. Klaus Fleming ei pitänyt heitäkään vastauksen arvoisina.
Mutta kaikki kirjeet hän luki kuninkaalle, joka uskottuineen sai
monta hauskaa hetkeä kuvitellessaan, miten herttua mahtoi raivota
vimmoissaan, kun ei voinut mitään.
"Kunpa suutuksissaan edes heittäisi henkensä!" huokasi muuan hurskas
sielu.
"Mitäs se auttaa nyt, kun hän on saanut pojan", huomautti toinen.
Tieto Kustaa Aadolfin syntymästä herätti aika hälinän puolalaisessa
hovissa, samoin kuin ruotsalaisten herrojenkin leirissä; Puolassa
äskensyntynyt lapsi herätti silmittömän säikähdyksen, ja herttua
näytti nyt peloittavammalta kuin konsanaan.
"Mitä meidän on tehtävä?" kysyi Sigismund.
"Lapset voivat kuolla", vastasi Malaspina. "Eikä herttuallakaan liene
mitään varmuutta siitä, että hänen poikansa saa elää."
12.