Niin, muuan puolalainen naishenkilö, joka oli tullut kuningatar Annan
mukana Ruotsiin, oli Malaspinan tahdosta nimitetty abbedissaksi
Vadstenaan.
Tavattoman helposti oli hän oppinut ruotsinkielen, ja siitä, joka
oli nähnyt Richissa Evandin salamoivat silmät, hänen kuninkaallisen
ryhtinsä ja toisin vuoroin hänen kissamaisen notkeutensa, näytti
selvältä, että hän oli luotu kutsumukseensa.
Miellyttävällä esiintymisellään oli hän ihmeen pian onnistunut
kokoamaan ympärilleen koko joukon nuoria tyttöjä ylhäisistä
ruotsalaisista perheistä. Väitettiin tosin, että oli tarkoitus
kasvattaa heitä elämää varten. Mutta Richissa sanoi tahtovansa tehdä
sen myös iäisyyttä varten, ja sitä ei kukaan voinut panna pahakseen,
kun hän ei koskaan ilmaissut salaista aikomustaan tehdä heistä nunnia.
Hän oli syntyisin ylhäisestä, mutta köyhästä suvusta ja oli jo
aikaisin joutunut nunnaksi. Ja Malaspinan puoltosanan sai hän yhtä
paljon uskonnollisen innostuksensa kuin tavattoman kauneutensakin
tähden.
Kuinka ihmeteltävästi hän osasikaan innostaa nuorta parvea, joka oli
houkuteltu Vadstenan luostariin; se ei ollut mitään tyyntä intoa,
heidän hartaudenharjoituksissaan oli hehkua ja intohimoa, eikä
ollut mitään tavatonta, että messun loputtua milloin mikin makasi
taintuneena kirkon lattialla.
Mutta messun toimittikin pater Edil, kaunis, ihailtava pater Edil!
Sorja vartalo, kiharainen tukka, kauniit, tummat silmät, mutta ennen
kaikkea kirkas, sointuisa ääni lumosi ja hurmasi kaikki, jotka sen
kuulivat; ei nähty konsanaan ainoankaan kasvateista jäävän pois
messusta tai lyövän laimin rippiään.
Hyvin luultavaa on, että he keksivät milloin mitäkin pikku
syntiä, saadakseen soimata itseään jostakin, joka antoi aihetta
synninpäästöön. Ja sen annettuaan oli hänellä aina jotakin sanottavaa
kullekin erikseen, joko sananlasku tai jotakin muuta, joka sai nuoren
sydämen ihastuksesta sykkimään, kenties enimmän sentähden, että se
oli jotakin erityisesti heidän kesken, ja herkissä immenhaaveissa
kehkeysi siitä kaikkia mahdollisia ilmalinnoja.
Malaspina tiesi mitä teki asettaessaan pater Edilin prioriksi
Vadstenan luostariin; hän laski edeltäpäin, että Richissa rakastuisi
häneen ja mustasukkaisuus ajaisi hänet argussilmin vartioimaan
kasvattejaan.
Mutta oli vielä toinenkin syy Malaspinan menettelyyn. Pater Edilin
oli hänelle lähettänyt suoraan itse suurinkvisiittori, joka oli
sanonut toivovansa suuria nuoresta miehestä, mutta hänet oli ensin
kasvatettava ja ennen kaikkea kesytettävä.
Siinä oli syy, miksi hän sai tulla mukana Ruotsiin, ja miksi hänet
pantiin prioriksi -- nunnaluostariin.
Malaspina oli sanonut hänelle: "Koetusaikasi on lopussa vuoden
kuluttua siitä, kun ensimäinen nunna vihitään, ja sinut kutsutaan
toisiin tärkeämpiin tehtäviin."
Pater Edil oli rajattoman vallanhimoinen, eikä häntä lainkaan
miellyttänyt sulkeutuminen moniksi vuosiksi luostarimuurien sisälle.
Kuta pikemmin nunnanvihkiminen tapahtui, silloin tiesi hän myös
vapautuksen hetken, ja nuorelle paterille selvisi heti mitä hänen oli
tehtävä.
Kuinka sulavina ja suloisina sanat virtailivat hänen huuliltaan...
hän näki pian, että kaikki sydämet oli paljon suuremmassa määrin
voittanut opettaja kuin hänen oppinsa. Mutta mitäs siitä, kunhan hän
vain saavutti maalinsa.
Rukoushetket ja ripit vaihtelivat, pater Edil ehti saada uskomattomia
aikaan, ja tuskin kuuden kuukauden kasvatuksen jälkeen halusi koko
nuori parvi vihkiytyä nunniksi.
Valppaudella ja, miksemme sitä sanoisi, mustasukkaisella
mielenkiinnolla oli Richissa seurannut jatkuvaa työtä, joka aivan
näkyvästi vei siihen maaliin, johon jokaisen uskollisen katolilaisen
oli pyrittävä, mutta siitä huolimatta täytyi hänen öin ja päivin
kysyä itsekseen:
"Ketä heistä hän rakastaa?"
Mutta kuinka hän vaanikaan, täytyi hänen myöntää, että hän kohteli
heitä kaikkia samalla tavoin. Hän oli antanut jokaiselle noviisille
käskyn tulla pitkien salarippien jälkeen hänen luoksensa vakavaan
keskusteluun. Mutta kuinka taitavasti hän kysymyksensä asettelikaan,
sai hän vain kuulla "jumalaisen paterin" yleistä epäjumaloimista,
ja tämän innostuksen takaa kuvastui jokaisen mielestä tietoista tai
tiedotonta toiveiden pettymystä. Kenessäkään ei näkynyt jälkiäkään
voitonilosta, ja kuitenkin olisivat kaikki olleet valmiit menemään
kuolemaan pater Edilin tähden.
Kaikkein merkillisimmältä näytti hänestä se, että tämä innostus nousi
yhä nousemistaan. Nuori parvi näytti odottavan, että pater vaatisi
uhrin heidän joukostaan, ja he paloivat halusta noudattaa kutsua.
Hänet, Richissa, pidettiin kaiken tämän ulkopuolella; vähitellen
oli johto jäänyt yksin paterin haltuun, ainoastaan tavallisia
tervehdyssanoja oli abbedissan ja paterin kesken vaihdettu
kokonaiseen puoleen vuoteen.
Poikkeuksena oli ainoastaan ensi kerta, jolloin he kohtasivat
toisensa. Se tapahtui seuraavana päivänä Richissan luostariin
tulon jälkeen. Hän oli mennyt kirkkoon; oli ihana suvipäivä, ja
päivänpaiste lankesi säteilevänä Mariankuvaan, jolla oli lapsi
sylissä.
Silloin oli hän nuorekkaalla ylimielisyydellä heittänyt hunnun
kasvoiltaan ja huudahtanut: "Tahdon palvella sinua peittämättömin
kasvoin, sinä pyhä!"
Ja hän oli langennut maahan Mariankuvan eteen; nyt sai rukous siivet,
ja hän tunsi ennen tuntemattoman ilon täyttävän sielunsa.
Hän nousi ja saattoi vain vaivoin tukehuttaa huudahduksen. Siinä
seisoi pater Edil ja näytti yhtä hämmästyneeltä hänen näkemisestään
kuin hänkin paterin.
Unhottaen uuden arvonsa oli hän rientänyt pois, ja sitten, niin,
sitten oli kulunut kuusi kuukautta, ettei hän ollut ripittäytynyt
paterille kertaakaan, ja tämä oli aivan varmaan unhottanut hänet
aikoja sitten toisten tähden?
Kuinka suuresti hän sentähden hämmästyikään, kun pater Edil eräänä
päivänä astui sisään, ilmoittautumatta edeltäpäin, ainoastaan
kevyesti koputtaen ovelle.
Hän nousi nopeasti, mutta ei voinut sanoa sanaakaan.
"Ole tyyni, sisareni", sanoi pater. "Kaikki ovat askareissaan, voimme
häiritsemättä keskustella keskenämme."
"Totta tosiaan teillä näyttää olevan täällä luostarissa enemmän
sanottavaa kuin minulla", vastasi Richissa liikutettuna.
"Teidän tähtenne!"
"Minun?"
"Selitän teille sen, mutta ottakaa ensin huntu kasvoiltanne."
"Huntuni?... Mitä ajattelette?"
"Että minun täytyy katsoa sen silmiin, kenen kanssa puhun."
"Ettekö tiedä, että se on vastoin luostarisääntöjä."
"Rikoittehan ne taannoin kirkossakin."
"Olette julma, kun muistutatte siitä!"
"Olen jo sanonut, että minun täytyy katsoa sen silmiin, kenen kanssa
puhun", toisti pater kärsimättömästi; "jos se minulta kielletään,
niin menen kyllä ja esitän kirjallisesti asiani."
"Ei", puuskahti abbedissa kiihkeästi, "jääkää tänne, tahdon tietää
millä oikeudella tunkeudutte minun valtapiiriini täällä luostarissa".
"Heti kun poistatte huntunne; ymmärrämme sen jälkeen toisiamme paljon
paremmin."
Richissa epäröi kotvan ja heitti sitten huntunsa nopeasti taakse.
Mutta ihaileva katse, jonka hänen silmänsä kohtasivat, sai hänen
luomaan silmänsä maahan.
"Olette sangen kaunis, sisareni", sanoi pater Edil värähtävällä
äänellä; "oletteko ruvennut nunnaksi onnettoman rakkauden tähden?"
"En", vastasi abbedissa, "rakkaus ei pysty sydämeeni; se oli
ylhäisen, köyhän sukuni toivomus, ja noudatin sitä epäröimättä".
Hän ei nähnyt ivallista katsetta paterin silmissä, mutta hän tunsi
kielaan punan poskillaan ja sydämensä tykytyksen, joka sanoi, että
hänen hetkensä oli tullut.
Syntyi pitkä hiljaisuus, pater näytti nauttivan hänen
hämmennyksestään... vihdoin hän sanoi: "Ette ole ollut ripillä
kertaakaan?"
"En!"
"Tahdotteko nyt?"
"Täälläkö?"
"Niin, miksei, jokainen huone on yhtä pyhä."
"Siksikö olette tullut tänne?" puuskahti abbedissa kiihkeästi, ja
hänen salamoivat silmänsä kohtasivat paterin katseen.
"Teette oikein, kun muistutatte minua siitä... tunnustan, että olen
unhoittanut kaiken teidän tähtenne... Voitteko antaa sen minulle
anteeksi?" Ja pater ojensi kätensä.
Richissa ojensi omansa epäröiden ja empien, mutta toinen kosketti
sitä niin heikosti ja tunteettomasti, että hän tunsi itsensä aivan
tyyneksi.
"Palataksemme asioihin", sanoi pater; "olen saanut kirjeitä
paavilliselta lähettiläältä, kuninkaan lähtö on peruuttamattomasti
määrätty tapahtuvaksi neljäntoista päivän kuluttua. Malaspina tulee
tänne ylihuomenna toimittamaan vihkimisen."
"Ilmoittamatta minulle edeltäpäin?"
"En ole voinut sitä tehdä", vastasi pater.
"Ette voinut?"
"Ettekö luule tarvitun rohkeutta siihenkin, että tulin tänne tänään?"
"En ymmärrä teitä", sanoi Richissa kääntäen päänsä poispäin
välttääkseen paterin tulista katsetta. "Menkää, menkää...
kuinka uskallatte lausua sellaisia sanoja minulle, Kristuksen
palvelijattarelle?"
Pater tarttui käteen, jonka Richissa torjuvasti ojensi, hän puristi
sitä lujasti ja lausui: "On välttämätöntä, että jään tänne, kunnes
vihkiminen on ohitse, mutta kohta sen jälkeen lähden."
"Lähdette?"
"Enkä palaa enää koskaan." Hän vei Richissan käden huulilleen ja
suuteli sitä hellästi, eikä tämä vetänyt sitä pois. Seuraavana
minuuttina oli pater poissa.
Richissa painoi käsillään poveaan. Hänestä tuntui se olevan
pakahtumaisillaan... ja kuitenkin tunsi hän suurta riemua, sillä
pater Edil rakasti häntä... mutta tämä rakkaus oli rikos, sentähden
oli hänen lähdettävä ja heidän erottava -- ainaiseksi... millaista
oli elämä sitten oleva... ainoa valonsäde oli langennut hänen
tielleen, sen loisto ja ihanuus oli häikäissyt ja kiehtonut hänet,
oliko hänet tästälähin tuomittu ikuiseen pimeyteen?... Niin oli,
jos Edil lähtisi... sillä päivänsäde oli hän... mutta oliko hänen
aivan välttämättä lähdettävä?... Hänen, Richissan, tähden, oli Edil
sanonut... mutta eikö häntä saanut hänen tähtensä jäämään?... Palava
puna peitti uudestaan hänen kasvonsa, ja hän lankesi madonnan eteen
ja rukoili katkerasti katuen anteeksi niitä syntisiä ajatuksia, jotka
olivat syntyneet hänen sielussaan.
Pater Edil oli sanonut nuorille oppilailleen, että nunnanvihkimisen
täytyi tapahtua vanhempain ja edusmiesten suostumuksetta; nämä
eivät sallisi heidän tulla Kristuksen morsiamiksi ja tuntea sitä
ihmeellistä autuutta, joka on suotu ainoastaan puhtaille.
Pyhää väristystä tuntien kokoontuivat noviisit vihkiäisten edellisenä
päivänä rakastetun opettajansa ympärille pieneen, tarkoitusta varten
sisustettuun huoneeseen, joka oli kokonaan valkoiseksi verhottu ja
ainoastaan himmeästi valaistu.
Pater sanoi heille, että he saisivat nyt tuntea esimakua siitä
rakkaudesta, joka tästälähin tulisi heidän kaikkien osakseen, ja
kehoitti heitä pyrkimään siihen otollisiksi.
Äänettömin askelin hän lähti huoneesta. Alkoi hiljainen soitto,
ja sakea suitsutus melkein tukehutti hengityksen ja sai noviisit
haltioituneeseen hurmostilaan.
Samassa tuli huone pilkkosen pimeäksi, soitto kävi kiihkeämmäksi,
melkein intohimoiseksi, ja jokainen nuorista uhreista oli kuulevinaan
hiljaisen äänen, joka kuiskasi sanat: "Minä rakastan sinua!"
Tajuunsa palattuaan meni kukin jälleen selliinsä jatkamaan
sairaaloista unelmaansa.
Seuraavana aamuna tuli paavin lähettiläs, mutta ainoastaan muutamia
harvoja henkilöitä mukanaan; juhlamenot oli suoritettava suurimmassa
salaisuudessa.
Sitä ennen oli hänellä keskustelu paterin ja abbedissan kanssa.
"Mikä nyt on tehtävä häthätää ja salavihkaan", sanoi hän, "se voidaan
toiste uudistaa suurella loistolla; on päätetty asia, että me vielä
tänne palaamme ja kovalla kädellä masennamme kerettiläiset ja heidän
joukkueensa".
"Milloin se on tapahtuva?" kysyi Richissa.
"Toivoakseni piankin. Teidän asianne, rakkahani, on sillä välin
vaalia sitä heikkoa orasta, joka täällä on alkanut versoa."
"Hurskas äiti on tekevä sen", puuttui Edil puheeseen; "minua ei
tarvita täällä enää kauemmin".
"Oletteko tekin sitä mieltä?" kysyi lähettiläs kääntyen Richissaan.
"Vakaumukseni on, että se mitä nyt on tehty, on luhistuva pian
kasaan, jos isä Edil lähtee luotamme", vastasi tämä vapisevalla
äänellä.
Malaspina loi katseen heihin molempiin.
"Juhlatoimituksen aika on käsissä", sanoi hän. "Tulkaa, ystävät!"
Kaksi miestä, jotka olivat seuranneet Malaspinaa, olivat pukeutuneet
papilliseen pukuun, ja he pitivät nyt alttaritoimituksen Malaspinan
ja pater Edilin keralla.
Neljätoista nuorta tyttöä valkoisissa puvuissaan ja valtoimin
hajahiuksin olivat sangen suloiset nähdä. Päinvastoin kuin
tavallisesti oli säteilevän ilon ilme kaikkien kasvoilla. Ja
vapisematta he tekivät hirveän valan, hymyillen he näkivät pitkän
tukkansa putoavan saksien tieltä. He säteilivät innosta, ja jos
taivas olisi auennut heille, olisi se tuskin heitä ihmetyttänyt.
Kun juhlamenot olivat lopussa, virittivät nunnat riemuitsevan hymnin
ja palasivat sitten selleihinsä, ihmetellen kukin mielessään, eikö
ollut jokin uusi ilmestys tuleva.
"Mitä sinä olet tehnyt heille?" kysyi Malaspina kohta pater Edililtä.
Tämä punastui hieman. "Ainoastaan jouduttanut valmistusajan
päättymistä", vastasi hän.
"Heidänkö tähtensä tahdot täältä pois?"
"En, teidän armonne!"
"Siis hänen?"
Pater Edil kumarsi vain vastaukseksi.
"Tahdotko, että minä...?"
"Jos teidän armonne tahtoisi sanoa sanasen puolestani."
Hetkistä myöhemmin keskustelivat lähettiläs ja abbedissa
tuttavallisesti keskenään. Edellinen kertoi, että maan asema
oli epätoivoinen, ja oli tärkeämpää kuin konsanaan, että kaikki
uskovaiset pitivät yhtä. Yksityisetujen täytyi väistyä, kun oli
kysymys yleistyvästä. Lopuksi hän neuvoi abbedissaa tekemään
kaikkensa taivuttaakseen Edilin jäämään luostariin; hän todisteli,
kuinka välttämätön pater oli luostarin menestykselle, ja vetrein
vesin myönsi abbedissa hänen olevan oikeassa.
Lähettilään lähdettyä oli kaikki ennallaan, ainoastaan se oli eroa,
että Edil ikäänkuin vetääntyi syrjään ja jätti kaiken Richissan
ratkaistavaksi. Ja Richissa parka, hän taisteli tuimaa taistelua
rakkautensa ja velvollisuutensa välillä, väänteli käsiään ja itki
epätoivon kyyneliä. Hän toivoi paterin olevan kaukana poissa ja
tunsi, ettei voinut häntä päästää lähtemään...
Nyt saapui tieto kuninkaallisen perheen lähdöstä. Abbedissan ja
nunnien läsnäollessa sanoi pater Edil, että kun hän katsoi olevansa
luostarissa tarpeeton, oli hänen aikomuksensa lähteä jo seuraavana
päivänä.
Kuului ikäänkuin kohahdus kautta parven, ja rukoilevia katseita
kiintyi Ediliin.
"Jätän hurskaan äidin ratkaistavaksi, onko minun jäätävä vai
lähdettävä", lisäsi hän nöyrästi.
"En ole koskaan pyytänyt teitä lähtemään", vastasi abbedissa
liikutuksesta värisevällä äänellä.
"Se on totta, kaikki riippuu eräistä muutoksista, jotka haluaisin
panna luostarissa toimeen... ja jos hurskas äiti tahtoisi kuulla
toivomuksiani..."
"Tehkää se, tehkää se!" huusivat nunnat.
"Tuokaa ne heti kuuluviin!" puuskahti Richissa melkein riemuiten.
"Ei täällä, hurskas sisar, tekisimme suotta levottomiksi nämä nuoret
mielet, mutta jos sallitte iltarukouksen jälkeen käydä luonanne..."
"Ei tänä iltana; huomenna ensi messun jälkeen", sanoi abbedissa
melkein kuumeisesti.
"Siis juuri lähtöni edellä", vastasi pater nöyrästi. "Tapahtukoon
kuten tahdotte."
Hän lähti, ja Richissa aivan valeltiin rukouksilla; hän ei suinkaan
voinut tahtoa, että pater lähtisi luostarista.
Hän istui vaiti ja umpimielisenä, mutta kun he lopuksi pyysivät lupaa
koristaa kirkon lehdillä ja kukilla aamumessuun, niin hän suostui.
Eikä pater ollut koskaan näyttänyt heistä niin kauniilta kuin sen
heleän punaisen ruusukiehkuran alla, joka häilyi hänen päänsä yllä
saarnastuolissa, eikä hänen äänensä ollut koskaan helähdellyt
ihanammin kuin nyt ylevin sanoin sanoessaan heille hyvästit. Oli
pelkkää itkua ja valitusta, ja kun messu oli päättynyt, heittäytyivät
kaikki nunnat polvilleen abbedissan ympärille ja rukoilivat ristissä
käsin: "Sallikaa meidän pitää hänet!"