"Nouse, Kustaa Brahe, olen tehnyt selvän puolestani, nyt on sinun
vuorosi!"
"En voi, en saata tällä hetkellä."
Anna kääntyi hänestä pois ja meni pöydän luo.
Hän seurasi jälestä. "Miehen elämässä on suhteita, joita ei aina voi
ilmaista."
"Tunnetko nämä kirjeet?"
"Kyllä... Varmaankin ovat ne varastetut!"
"Ja nämä ilmiannot, ovatko ne tosia?" kysyi Anna luonnottoman
tyynesti.
"Kuka, kuka on voinut..."
"Luultavasti sama käsi, joka on koettanut mustata minua sinun
silmissäsi. Hyvästi, Kustaa, kiitos kaikesta menneestä, unhota minut
ja tule onnelliseksi..."
Kyynelet tukehuttivat hänen äänensä, Kustaa makasi hänen jaloissaan
ja piteli hänen kättään omassaan. "Et tiedä, kuinka suuresti sinua
rakastan, anteeksi, Anna, anteeksi!"
"Naissydän on sangen heikko", sanoi Anna. "Tunnen tällä hetkellä,
että voisin antaa anteeksi. Mutta en voi koskaan unhottaa, ja
sentähden on parasta, että eroamme. Nouse, Kustaa Brahe, ja ole mies!"
"Onko tämä viimeinen sanasi?"
"Eikö se ole parasta meille molemmille?"
"Sinä aiot mennä rajakreivin kanssa naimisiin?"
"Maailma saa uskoa niin, sinulle sanon: en mene koskaan naimisiin."
"Anna, suo minun ainakin koettaa saada takaisin sinun kunnioituksesi
ja -- rakkautesi!"
Anna hymyili kyyneltensä lomitse. "Mene nyt, muuten saavat ihmiset
uutta juoruttavaa." Hän ojensi kätensä. "Tästedes kohtaamme toisemme
ystävinä."
"Minun pitäisi tuntea itseni onnettomaksi", sanoi Kustaa. "Mutta sinä
olet antanut takaisin uskoni sinuun, ja minä tunnen voimaa aloittaa
uutta elämää."
Hän poistui, ja Anna itki, itki kuin sydän olisi pakahtumaisillaan.
"Kuinka ihmeellinen onkaan elämä; ensi nuoruudessa tulvii elämä yli
äyräittensä, mutta kun se on mennyt, lakastuvat ruusut, ja ainoastaan
okaat jäävät jälelle... Ei, ei", huudahti hän, "en tahdo menettää
rohkeuttani, minun täytyy olla vahva ja täyttää velvollisuuteni
viimeiseen saakka".
Kuningatar synnytti lapsen, joka valitettavasti oli vain tyttö. Mutta
sitä kastamaan kutsuttiin Roomasta erityinen lähettiläs Opolinski,
joka samalla paavin puolesta vapautti kuninkaan kerettiläisille
tekemistään valoista. Lähettiläs Opolinski sanoi, että kadotetut
ruotsalaiset oli pelastettava keinoilla millä tahansa, ja kuningas
lupasi niin lähettiläälle kuin itselleenkin tehdä kaiken voitavansa
perinpohjin hävittääkseen evankelisen opin.
Vala ei siis enää sitonut, nyt oli käytävä taisteluun elämästä ja
kuolemasta. Ja kohta Upsalasta palattuaan oli kuningas lähettänyt
erään uskottunsa, Hannu Weyerin, Puolaan noutamaan enemmän sotaväkeä.
Asia oli pidetty salassa, mutta kun myöhemmin Otto Yxkull lähetettiin
samalle asialle, herätti se epäluuloja. Kyseltiin, urkittiin, eikä
pian ollut mikään salaisuus, että Danzigissa varustettiin laivoja
ja sotaväkeä, jonka oli tultava auttamaan Sigismundia kapinallisten
alamaistensa kurittamisessa.
Pian tiesivät kaikki, että kuningas oli lisännyt vartioväkeään
ainakin sataan heitukkaan. Niiden ylimielisyys kasvoi
kasvamistaan. Tappelut ja verenvuodatukset kuuluivat säännölliseen
päiväjärjestykseen. Evankeliset papit eivät olleet enää varmat
hengestään ja jäsenistään, varsinkaan Schepperus ei uskaltanut
lähteä kotoaan. Monet papeista pakenivat suuriruhtinaskuntaan, jossa
tiesivät olevansa turvassa.
On itsestään selvää, että nämä olosuhteet herättivät mitä suurinta
levottomuutta pääkaupungissa. Neuvosto lähetti kuninkaalle kirjelmän,
jossa pyysi häntä, ettei hän millään muotoa kutsuisi maahan vierasta
sotaväkeä, valtakunnan vahingoksi ja häpeäksi. Ruotsilla oli
riittävän suuri laivasto viemään kuninkaan takaisin Puolaan. Samoin
teki neuvosto huomautuksia niistä uskonnollisista toimenpiteistä,
joihin oli ryhdytty vastoin Upsalan päätöksiä.
Herttuakin katsoi hyväksi selittää korkealle veljenpojalleen, miten
uskaliasta oli toimia vastoin vannottuja lakeja ja sitoumuksia.
Mutta kaikki turhaan!
Tähän asti oli neuvosto tahtonut välttää yhteistoimintaa herttuan
kanssa, olipa heidän välillään ollut kiihkeitä riitojakin. Mutta kun
levisi huhu, että puolalainen laivasto oli tulossa, silloin saivat
kaikki arvelut väistyä. Neuvosto kirjoitti herttualle ja kysyi mitä
hänen mielestään oli tehtävä.
Mihinkään yksimieliseen päätökseen ei kuitenkaan päästy, ja
kesäkuun alussa saapuivat puolalaiset laivat. Sotaväki nousi maihin
Eläintarhaan, johon leiriytyi.
Puolalaiset olivat puetut koreaan ja kalliiseen asuun. Mutta koko
sotavoima nousi ainoastaan kolmeentuhanteen mieheen, eikä niin pieni
sotavoima pystynyt muuhun kuin herättämään ruotsalaisten suuttumusta
ja harmia. Jopa naureskeltiinkin hänen epäviisaille ja pettäville
laskelmilleen.
Herttuan neuvosta ryhtyi neuvosto siihen viisaaseen toimenpiteeseen,
että kutsuttiin muutamia satoja taalalaispoikia turvaamaan Tukholmaa.
Kaupungin asujamet puolestaan irroittivat katukiviä ja veivät
taloihinsa, voidakseen tarpeen vaatiessa puolustautua. Tappeluja oli
joka päivä, ja murhiakin tapahtui usein, mutta kansan vapaus oli
täydesti taattu.
Hovissa oltiin kuin ukkosen lyömät. Nyt ei ollut mitään muuta
pelastusta kuin pako. Malaspina neuvoi siihen, kuningatar ikävöi
pikku tyttärensä luo, ja Sigismund tunsi itsensä kykenemättömäksi
saattamaan tahtonsa voimaan.
Katukahakat eivät rajoittuneet heitukkain ja alemman kansan
keskuuteen, niitä tapahtui etevimpäin porvarienkin ja aatelismiesten
kesken. Eikä kansaa pystytty kurittamaan, sillä vähääkin puolalaista
sotaväkeä alkoi nälkä panna niin koville, että se rupesi napisemaan.
Vihdoin päätti Sigismund lähteä niin pian kuin mahdollista. Mutta
silloin nousi kysymys, kuinka hallitusta oli hoidettava hänen
poissaollessaan.
Tiedettiin aivan hyvin, että herttua tahtoi valtionhoitajana hallita
valtakuntaa kuninkaan sijassa ja neuvoston myötävaikutuksella. Mutta
neuvosto tahtoi hallita itse, ja kun ei käynyt laatuun aivan sulkea
pois herttuaakaan, ehdotettiin, että hän ensimäisenä miehenä kuuluisi
neuvostoon, mutta ei siltä saisi enemmän sananvaltaa kuin muutkaan.
Eerik Sparre oli laatinut ehdotuksen neuvoston mielen mukaiseksi
hallitusmuodoksi. Sigismund hyväksyi sen ja pyysi Kaarlenkin
hyväksymistä. Mutta Kaarle kieltäytyi, hän ei tahtonut ketään
alempiarvoisia rinnalleen.
Syntyi pitkät neuvottelut ja kinastelut. Lopulta kuningas
neuvonantajilleen teki sen valtioviisaan päätöksen, että samainen
Kaarle herttuan hylkäämä ehdotus oli sittenkin pantava voimaan.
Mutta ettei neuvostokaan saisi liian suurta valtaa, asetettiin
jokaiseen neuvoskuntaan erityiset päämiehet, joiden oli välittömästi
käännyttävä kuninkaan puoleen, sivuuttaen hallituksen ja neuvoston.
Näiden virkamiesten etunenään asetettiin Klaus Fleming; hän oli
samalla kertaa Suomen maaherra, valtamarsalkka ja yliamiraali.
Muiksi maakuntien päämiehiksi asetettiin hänen ystäviään ja
sukulaisiaan, Länsi-Göötanmaalle Eerik Stenbock, Itä-Göötanmaalle
Arvid ja Smålantiin Kaarle. Eerik Sparrea ei uskallettu syrjäyttää,
ja kun hän sitä paitsi oli Flemingin sisarenpoika, määrättiin hänet
Vestmanlannin ja Taalainmaan päämieheksi.
Eerik Brahe, katolikko, pantiin vastoin Upsalan päätöstä Tukholman
linnanherraksi ja Uplannin ja Norrlannin päämieheksi. Näön vuoksi
määrättiin Kustaa Brahe hänen vakinaiseksi apulaisekseen.
Nyt katsottiin kaiken olevan hyvässä järjestyksessä ja saatettiin
ajatella lähtöä kotimatkalle. Lähtöpäiväksi määrättiin heinäkuun 14
päivä.
Suuri oli Sigismundin hämmästys, kun Anna prinsessa pyysi saada
Stegeborgin linnan haltuunsa; hän oli päättänyt, ettei lähdekään
matkalle.
Sigismund koetti turhaan järkyttää hänen päätöstään. "On mahdollista,
että myöhemmin palaan Puolaan", sanoi hän. "Nyt tahdon jäädä
Ruotsiin."
Vihdoin oli päivä käsissä. Laivasto oli ankkuroituna Tukholman
silloisessa laiturissa, ja sotamiehet päällikköineen olivat jo
nousseet laivoihin. Töllistelevä väkijoukko katseli suureksi
huvikseen, kuinka munkit ja papit joukoittain tallustivat laivoihin.
Pilkkasanoja ja uhkauksia sateli heidän jälkeensä.
Kun vihdoin saapui kuningas ja kuningatar, koko hovin ja
neuvosherrojen seuraamana, hiljeni väkijoukko, niin että kuului
ainoastaan sieltä täältä muutamia huomautuksia. Mutta kun purjeet
alkoivat pullistua ja kunnialaukaukset paukkuivat, silloin hurrattiin
kaikin voimin, hurrattiin ilosta, kun vihdoinkin oli päästy koko
joukkueesta.
Laivat lähtivät hiljaa liikkeelle. Pitkälle eivät ne kuitenkaan
olleet ehtineet merelle, kun nousi myrsky, joka pakotti laivaston
etsimään suojaa maankatveesta. Yli puolen kuukautta vitkasteltuaan
pääsivät he vihdoin jatkamaan matkaa omille mailleen.
10.