Neuvosto oli pelännyt herttuaa, ja lujalla tahdollaan oli Kaarle
saanut hyväksytyksi Upsalan päätökset.
Sigismund ei ollut ryhtynyt mihinkään uskottujensa, Malaspinan,
sihteeri I. Bultin ja Tarnovskin kanssa. Nämä neuvoivat taipumaan
olosuhteiden pakosta, aina siinä takatarkoituksessa, että mitä
annettiin toisella kädellä, se saatettiin toisella ottaa takaisin.
Kunhan vain olisi päästy herttuasta, kylläpähän sitten aina neuvoston
kanssa selvittäisiin!
Neuvoston joukossa oli kuninkaalla vain yksi ainoa ystävä,
Klaus Fleming. Hän oli mainio sotapäällikkö, ovela ja tarkka
suunnittelemaan, mutta samalla kursailematon ja karkea koko
olemukseltaan. Kun hän oli lisäksi luihu luonnoltaan, miellytti häntä
seista kuninkaan ja hänen katolisen joukkionsa suojelusmuurina.
Heidän ei auttanut muuta kuin turvautua kaikessa häneen, joka tunsi
ruotsalaiset olosuhteet.
Kuningas, Malaspina, Tarnovski, kaikki kääntyivät hänen puoleensa,
ja hän osasi tehdä itsensä välttämättömäksi kaikille. Malaspina
neuvotteli hänen kanssaan, ja Klaus herra, joka oli herttuan
verivihollinen, sanoi, että kunhan vain siitä "pirusta" vapauduttiin,
saatiin tehdä mitä tahdottiin. Hän meni takuuseen, etteivät
neuvosherrat sitten uskaltaneet hiiskahtaakaan.
Ja tästä rauhoittuneena päätti pappisvaltias antaa roomalaisen kirkon
siunauksen virrata tulvanaan kerettiläisten maahan. Sigismund antoi
heti suostumuksensa, hän oli pakoitettuna tehnyt sitoumuksensa eikä
ottanut sen rikkomista niin tunnolleen.
Lofön kirkko vihittiin heti katoliseen jumalanpalvelukseen;
Tukholmassa ostettiin tähän tarkoitukseen suuri talo, Vadstenan
luostariin vihittiin uusi abbedissa ja kaikki poistetut katoliset
menot otettiin jälleen käytäntöön. Tukholman linnankirkko jätettiin
katolisten pappien huostaan, ja muissa pääkaupungin kirkoissa
häirittiin monin tavoin luterilaista jumalanpalvelusta. Siitä
valitettiin kuninkaallekin, mutta hän antoi ainoastaan kierteleviä
tai äreitä vastauksia.
Pääsiäisen lähetessä tahdottiin yleisölle tarjota jotakin uutta.
Haalittiin sieltä täältä kokoon kaksitoista ryysyistä kerjäläistä,
jotka olivat edustavinaan kahtatoista opetuslasta. Ja linnankirkossa
kuningas sitten pesi ja kuivaili heidän jalkojaan. Tämän vanhan tavan
oli osoitettava kansalle, kuinka nöyrä ja kristillismielinen heidän
kuninkaansa oli. Kerjäläiset olivat tyytyväiset runsaaseen ateriaan,
jonka saivat palkakseen, mutta yleisössä ilveily herätti naurua.
Mutta Malaspina tahtoi tehdä valloituksiaan rynnäköllä, ja sentähden
annettiin isku toisensa jälkeen. Pitkänäperjantaina haudattiin
vanhan tavan mukaan puukuva, joka edusti Kristuksen persoonaa. Papit
toimittivat nämä pyhät maahanpaniaiset suurella juhlallisuudella,
lauluin ja suitsutuksin, ja suunnattomat kansanjoukot virtailivat
katselemaan.
Nyt alkoivat jo pormestarit ja raatimiehet heristellä korviaan. Tämä
meni melkein liian pitkälle.
Mutta ei mitta ollut täysi vieläkään.
Pääsiäisaamuna neljän aikaan, kun monet vielä makasivat suloisinta
untaan, ammuttiin linnanpihassa useita tykinlaukauksia, ja sinne
asetetut heitukat ammuskelivat hyvän aikaa käsipyssyillään.
Kaupungissa syntyi oikea pakokauhu, puolialastomat ihmiset
harppailivat pitkin katuja. "Ryssät ovat kimpussamme! Ryssät ovat
kimpussamme!" huudettiin ja paruttiin kaikkialla. Äidit tulivat
lapset käsivarsillaan ja kaatuivat kadulle tainnoksiin.
Toiset luulivat valkean olevan valloillaan ja riensivät pelastamaan.
Mutta kun asian oikeasta laidasta päästiin perille, silloin muuttui
pelästys syväksi suuttumukseksi. Yksin tyynimmätkin murisivat
tyytymättöminä. Tällaista elämää ei saattanut sietää.
Puolipäivä-jumalan palveluksessa kiitti Schepperus Jumalaa siitä,
että paavilliset eksytykset nyttemmin olivat niin tunnetut, että
niille nauroivat lapsetkin. Edelleen kiitti hän siitä, että kristitty
saattoi sanasta saada parempaa lohdutusta kuin paavilaisten
turhamaisista näytelmistä ja kuolleista kuvista. Hän surkutteli
kuningasta ja kuningatarta, jotka olivat eksytetyt, samoin niitä
kahtatoista kerjäläistä, jotka olivat antautuneet jumalattomaan
jalkojen pesuun ja siten luopuneet evankelisesta uskostaan.
Schepperuksen hyökkäykseen vastasi katolinen pappi Justus toisena
pääsiäispäivänä Linnankirkossa selittäen, ettei koko Svean
valtakunnassa ollut kuuteenkymmeneen vuoteen ollut ainoatakaan oikeaa
pappia; viimeinen arkkipiispanvaali oli ainoastaan merkityksetön
seremonia j.n.e.
Neljäntenä pääsiäispäivänä vastasi Schepperus Suurkirkossa ja vertasi
silloin katolista seurakuntaa Belialiin ja sen kirkkoa Babelin
porttoon.
Nyt paloi sota ilmiliekein, saarnastuoleista purkivat protestantit
ja katoliset toisilleen kaiken sapen, mikä kiehui heidän sisällään;
eivät he enää saarnanneet rauhan ja sovinnon sanomaa, vaan
leppymättömän vihan ja koston oppia.
Sigismund kirjoitti heti arkkipiispalle; hänelle kuului tämän
vallattomuuden hillitseminen.
Angermannus selitti Tukholman papeille, kuinka epäkristillisesti he
olivat käyttäytyneet, ja nämä lupasivat vastedes olla puuttumatta
persoonallisuuksiin. Ja niin palasi toistaiseksi ainakin näennäinen
tyyneys.
* * * * *
Vierasten joukossa Upsalassa oli ollut myös Brandenburgin rajakreivi.
Hän oli jo saapumisestaan saakka omistanut Anna prinsessalle
palvontansa, mutta kukaan ei ollut kiinnittänyt siihen huomiotaan.
Tukholmaan saavuttua pyysi hän kuninkaalta prinsessan kättä, ja
kuningas lupasi puhua hänen puolestaan.
Mutta ennenkuin tämä oli vielä tapahtunut, lähetti joku tuntematon
henkilö prinsessalle kirjeen ilmoittaen, että Kustaa Brahe piti
rikollista yhteyttä erään porvarillissyntyisen naisen kanssa; mutta
ei siinä kyllin, eräs nainut jalosukuinen rouva oli lisäksi hänen
salainen rakastajattarensa. Viimeisen ilmiannon todistukseksi seurasi
muutamia kirjeitä Kustaa herran omasta kädestä. Anna tunsi käsialan,
mutta näin suurta petollisuutta ei hän ollut odottanut. Hänen
sydämensä kutistui kokoon, eikä hän tiennyt, voiko enää elääkään niin
suuresti petyttyään.
Muutaman päivän kuluttua esitti Sigismund rajakreivin kosinnan ja
puhui, miten tämä oli mieltynyt ja ihastunut prinsessaan.
Anna hämmästyi, mutta vastasi heti: "Rajakreivi on itse tuonut
tänne tiedon suuresta perinnöstä, jonka vihdoin olemme saaneet
isoäidiltämme Bona Svorznalta."
"Siitä saamme kiittää hänen pyhyytensä mahtavaa vaikutusta", lisäsi
Sigismund vilkkaasti.
"Aivan niin, mutta etkö luule, että rajakreivi juuri sentähden...?"
"Oh, se on arvoton ajatus."
"Jollei se ole hänen, on se paavin lähettilään."
"Et tiedä kuinka väärin teet hänelle. Mutta mitä minun on vastattava
rajakreiville?"
"Sellainen liitto on mahdoton välillämme."
"Miksi niin?"
"Unhotat meidän eri uskontomme."
"Rakas sisareni", sanoi Sigismund tarttuen hänen käteensä, "olemme
toivoneet, että rukouksistamme heltyisit ja kääntyisit ainoaan
autuaaksitekevään kirkkoon."
"Sentähden kai jo Puolassa eroititte evankelisen pappinikin."
"Täytyihän minun veljenäsi ajatella iäistä autuuttasi."
"Tahdon tulla autuaaksi omalla uskollani."
"Mutta rajakreivi..."
"Odotas! Taannoin puhuit suuresta vajauksesta valtiorahastossa."
"Sitä ajattelen alinomaa; olen lainannut siitä enkä näe mitään
mahdollisuutta maksamiseen."
"Voit tehdä sen, jos luovutan sinulle osani neapelilaisista
alusmaistani!"
"Tahdotko tehdä sen?"
"Teen sen sillä ehdolla, että Puolaan palattuani saan takaisin
evankelisen pappini."
"Mutta rajakreivi, mitä hän on sanova?"
"Luultavasti jättää hän kosintansa sikseen, jollei, ei häntä koske
se, mikä on tapahtunut ennen kihlausta."
"Otatko siis hänet?"
"Meidän täytyy ensin oppia toisemme tuntemaan, sittenpähän nähdään."
Kaikesta huolimatta rajakreivi uudisti suullisesti kosintansa ja
samalla vakuutti prinsessalle täydellisen uskonnonharjoituksen
vapauden. Kaikissa lausunnoissaan ja koko esiintymisessään
osoittautui hän sivistyneeksi, valistuneeksi mieheksi. Anna tunsi
häntä kohtaan kunnioitusta, melkeinpä ihailuakin. Sellaisen
miehen kosintaan ei saattanut vastata suorastaan hylkäävästi, ja
niin ehdotti hän vuoden ajatusaikaa, jonka jälkeen he tekisivät
päätöksensä. Rajakreivi vastasi, että vaikkei hän katsonut
tarvitsevansa mitään ajatusaikaa, tahtoi hän kuitenkin taipua
prinsessan tahtoon, ja sen jälkeen he erosivat toisistaan.
Samana päivänä kuiskailtiin hovissa miehestä mieheen, että prinsessa
oli kihloissa, että hän oli luvannut kääntyä katoliseen uskoon, ja
että rajakreivi oli matkustanut kotiin valmistamaan morsiamensa
arvokasta vastaanottoa.
Seuraavana aamuna varhain tuotiin prinsessalle kirje, ja tuoja
odotti vastausta. Kirje oli Kustaa Brahelta, joka pyysi yksityistä
keskustelua niin pian kuin mahdollista.
"Tiesin sen", tuumi Anna pamppailevin sydämin. "Nyt hänen täytyy
tulla!"
Hän määräsi kohtauksen kymmenen ajaksi omissa huoneissaan. Kustaa
herra tuli, mutta ei tyynenä ja kylmänä kuten hän oli odottanut, vaan
kiihtyneenä, leimuavin katsein. Sellaisena ei hän ollut nähnyt häntä
koskaan. Tarjoamatta kättään viittasi hän häntä istumaan lähelleen.
"Pyydän teidän korkeudeltanne luvan seista", sanoi hän. "Ja pyydän
anteeksi, jollen voi esiintyä niin tyynesti kuin pitäisi."
"Miksi olette tullut tänne?" kysyi Anna kummissaan. "Kenties
lykkäämme johonkin toiseen päivään...?"
"Ei, nyt tai ei koskaan! Olen jo liian kauan kärsinyt sieluntuskia,
jotka ovat olleet minut surmaamaisillaan."
"Ja tahdotteko minulta niille parannusta?"
"Sitä en ole odottanut enkä toivonut. Pyydän vain tietää, miksi
olette ryöstänyt elämäni kaiken ilon ja onnen; miksi olette riistänyt
uskoni häneen, jota rakastin enemmän kuin mitään muuta maailmassa
ja joka oli vannonut pysyvänsä minulle uskollisena. Te ette
tiedä kuinka se halveksuminen, jolla hänestä puhutaan, on vienyt
kaiken elämäniloni! Minkä arvoinen on rakkaus, joka ei perustu
kunnioitukseen, sanoi hän jo lapsena; miksi on neitsyt pettänyt ne
pyhät lupaukset, jotka silloin antoi?"
Anna oli käynyt kalmankalpeaksi, mutta hän sanoi tyynellä ja
lujalla äänellä: "Muistatteko ensimäisen lupauksen, jonka annoimme
toisillemme?"
"Lupasimme rajattomasti luottaa toisiimme."
Anna katsoi vakavasti häneen, nyt oli Kustaan vuoro luoda silmänsä
maahan.
"Tiedän kyllä", sanoi Anna, "että panettelu on tahrannut nimeäni,
mutta minä nauroin sille, koska se oli ansaitsematonta... Ei
pälkähtänyt päähänikään, että luulisitte minun rakastuvan johonkin
Potsmutschiin!"
"Anna!" huudahti nuori mies.
Anna teki torjuvan liikkeen. "Olen pysynyt lujana uskossani, sen
tähden on tahdottu alentaa naisellista arvoani; mutta en ole antanut
myöten, kärsimyksistäni en ole sanonut sanaakaan. Ymmärsin kyllä,
että panettelulla tarkoitettiin myös eroittaa meidät, mutta niin
luja oli uskoni teihin, että sanoin itsekseni: vaikka kaikki muut
ajattelisivat pahaa minusta, Kustaa Brahe ei sitä tee!"
"Oi, Jumalani!" huudahti Kustaa peittäen kasvonsa käsiinsä.
"Kun tulimme tänne, etsi katseeni häntä, ja kun läksin laivalta
hänen käsivarressaan, silloin tunsin päässeeni rauhansatamaan
lapsuuteni lemmityn luo. Olen sitten nähnyt sinun epäluulojesi
heräävän, ja ihmettelen kuinka saatat uskoa minun rakastavan moista
narria, vahanukkea. Mutta sinä olit sokaistu, et uskonut enää naisen
kunniaan."