Kruunajaispäivän aamuna alkoivat kadut ja torit täyttyä uteliaista
katsojista. Linnasta kirkkoon vievän kadun varrelle asetettiin
herttuan väkeä vasemmalle puolelle ja uplantilaista ratsuväkeä ja
sotamiehiä oikealle.
Puolipäivän rinnassa herttua ratsasti linnaan neuvos- ja hoviherrojen
seuraamana. Hän oli puettu punaiseen samettipukuun, joka oli
reunustettu kärppäturkiksin samoin kuin hattukin, jota ympäröi
avopäällyksinen herttuallinen kruunu puhtaasta kullasta. Hevonen
oli lumivalkoinen, suitset, satula ja hihnat välkkyivät kullasta ja
jalokivistä.
Kahden ja kolmen välillä lähti kruunajaiskulkue liikkeelle.
Eerik Sparre kantoi omenaa, Hogenskild Bjelke valtikkaa, Niilo
Gyllenstjerna kruunua ja Klaus Fleming miekkaa. Sen jälkeen seurasi
kuningas jalkaisin ja herttua samoin. Kuningatar ajoi vaunuilla,
samoin hänen jälestään leskikuningattaret ja jalo Juhana prinssi ja
viimeksi prinsessat Anna ja Sofia, vaunuilla hekin. Sitten tulivat
hovin herrat ja naiset.
Heti kulkueen saavuttua kirkkoon piti arkkipiispa kruunaussaarnan.
Kun se oli päättynyt, nousi kuningas ja meni pääalttarille. Siellä
hän lankesi polvilleen. Eerik Sparre saneli valankaavan, ja kuningas
teki valan kohotetuin käsin. Sen jälkeen astui esiin Vesteråsin
piispa Bellinus ja pani kruunun hänen päähänsä. Sillaikaa luki
arkkipiispa rukoukset.
Samoin juhlamenoin kruunattiin sen jälkeen kuningatarkin. Kuningas
istui paikalleen valtaistuimelle, ja Yrjänä Posse kantoi esiin
valtakunnan lipun, johon hän tarttui oikealla kädellään.
Herttuan olisi nyt ollut tehtävä läänitysvalansa, ja valtaistuimen
eteen asetettiin samettityyny, jolle hänen olisi ollut polvistuttava.
Mutta Kaarle kieltäytyi.
"Sellainen on vanha tapa", sanoi Sigismund.
"En polvistunut teidän majesteettinne isänkään edessä", vastasi
Kaarle varmasti.
Sigismund synkistyi, hän etsi vastausta, mutta herttua oli jo
ennättänyt ottaa päästään kultakruunun ympäröimän hattunsa ja pani
sen tyynylle. Itse astui hän esiin, tarttui lipputankoon ja teki
valan, jonka kaavan Eerik Sparre hänelle saneli.
Juhana herttua ja valtaneuvokset tekivät sitten uskollisuudenvalansa,
jonka jälkeen juhlakulkue lähti kirkosta ja palasi linnanjuhlaan.
Siellä tekivät muut säädyt uskollisuudenvalansa.
Lopuksi luettiin kuulutus, jonka mukaan kuningas aikoi lähteä Puolaan
ja valtakunnan hallitus oli jäävä herttuan ja neuvoston haltuun.
Ja sitten oli linnassa päivittäin vastaanottoja, mutta lisäksi suuria
vieraspitoja useaan kertaan viikossa.
Kuningatar oli liian heikko tekemään "les honneurs", mutta Anna neiti
teki sen hänen sijastaan, ja kaukaa sai etsiä rakastettavampaa ja
kohteliaampaa emäntää.
Anna Vaasa saattoi olla ihastuttava, kun niin tahtoi, ja nyt hän
pani kaiken kykynsä liikkeelle. Kustaa Brahe tunsi yhä suurempaa
vetoa tähän tenhopiiriin. Mutta samalla kalvoi häntä mustasukkaisuus,
ja tuhannet kerrat hän kyseli itseltään, heittäytyisikö prinsessan
jalkoihin kysyen, tahtoiko tämä vielä kuulua hänelle ja tunnustaa
syntinsä...
Toinenkin Anna herätti hovissa suurta huomiota. Kustaa Banér oli
tuonut emäntänsä ja tyttärensä Upsalaan, ja molemmat nuoret neitsyet
luettiin pian ylistetyimpäin kaunotarten joukkoon. Erittäinkin Anna
niitti voittoja; hänen pohjoismaille eduskuvallinen kauneutensa,
vaaleat kutrinsa, suuret siniset silmät ja raitis hipiänsä, mutta
kenties enimmän hänen eloisa vilkkautensa ja raikas naurunsa veti
kaikkien silmät puoleensa ja valloitti kaikkien sydämet.
Ulkomaalaiset eivät voineet kuunaan katsella häntä kyllikseen. Mutta
erittäinkin kaksi miestä, joilla oli sangen erilainen elinasema,
omistivat hänelle palvontansa ja ihailunsa. Toinen heistä oli Kustaa
herttua, Sofia prinsessan poika, toinen oli käsisihteeri Potsmutschi,
joka nyt oli kääntänyt purjeensa uusille vesille.
Hänen asemassaan oleva ruotsalainen ei olisi rohennut lähennellä niin
korkeasukuista neitsyttä, mutta koreasti sonnustetun, tavattoman
kauniin puolalaisen, jonka käsivarteen kuningas usein nojasi ja jolla
hovissa näytti olevan suuri vaikutusvalta, hänen palvontansa oli
imartelevaa, samalla kuin keskustelu hänen kanssansa huvitti. Hän
oli paljon matkustellut, käynyt monissa eurooppalaisissa hoveissa
ja osoitti sellaista olosuhteiden tuntemusta, joka ei yleensä tule
maallikkojen osaksi.
Nuori herttua puolestaan oli äsken palannut Italianmatkalta. Oli
hänkin nähnyt yhtä ja toista, ja molemmat koettivat kilvan näyttää
tietojaan. Mutta sitä ei voinut auttaa, että ruotsalainen jäi
alakynteen ja puolalainen aina sai viimeisen sanan.
Kustaa herttua olisi tuskin koskaan antautunut otteluun, jollei
häntä olisi vallannut raivoisa mustasukkaisuus sitä kohtaan, joka
uskalsi kilpailla hänen kanssaan Anna Banérin suosiosta. Hän oli
ykskaks heittänyt kaikki kunnianhimoiset aikeensa yli laidan mereen;
hän rakasti ensi kertaa elämässään, rakasti niin intohimoisella
kiihkeydellä kuin saattoi odottaa hurjapäisen Maunu Saksilaisen
pojalta.
Kaikki tämä tapahtui nuorten kieppuessa karkelossa linnansaleissa.
Siellä uhkui nauru ja pilapuheet kaikkien huulilla, mutta vakavat,
surulliset ajatukset piilivät monen sydämessä ja mielessä.
* * * * *
Herttuan luo oli kutsuttu vieraspitoihin kaikki neuvosherrat, niiden
joukossa Kustaa Banérkin perheineen.
"Minä pelkään, millä mielellä herttuatar on minua kohtaan", sanoi
Anna. "Hän ei varmaankaan ole unhoittanut sitä, että kieltäysin, kun
hän minua kutsui seurakseen Nyköpingiin."
"Silloin täytyy hänen muistaa sekin, että minä tarjouduin menemään
sijastasi", vastasi Märta.
"Herttuatar kelvannee järjestyksen esikuvaksi", sanoi Kristina rouva.
"Hänen kotinsa on hyvä koulu nuorille tytöille."
"Tahdotko, rakas äiti, lähettää meidät tosiaankin sinne?"
Ei, sitä ei Kristina rouva tahtonut. Hän syleili tyttäriään ja
kehoitti heitä esiintymään erittäin vakavasti tällä vierailumatkalla.
Herttuan luo oli kokoontunut lukuisia vieraita, ja Kaarle itse otti
Kustaa herran vastaan vanhana hyvänä ystävänään; heitä yhdistivät
tällä hetkellä samat harrastukset, he pyrkivät samaan maaliin. Hän
vei hänet huoneeseensa, johon useita neuvosherroja oli kokoontunut
neuvotteluun.
Suorana ja jäykkänä kuten tavallisesti tervehti herttuatar viimeksi
saapuneita vieraitaan; hän tervehti vain Kristina rouvaa ja Märtaa,
Annaa hän ei ollut näkevinäänkään.
Tämä istuutui siihen syrjäiseen paikkaan, joka hänelle oli osoitettu,
ja päätti lujasti, ettei antaisi mielensä lannistua.
Muutamien minuuttien kuluttua tuli neiti Kätchen; siveästi
tervehdittyään kaikkia läsnäolevia istuutui hän Annan viereen, ja
nämä molemmat olivat pian kietoutuneet vilkkaaseen keskusteluun.
Mutta se ei miellyttänyt herttuatarta, joka oli päättänyt rangaista
Anna Banéria heti tilaisuuden saatuaan. Tämä sai istua yksikseen
nurkassa häpeämässä, se oli aivan parahiksi. Ja sentähden huudettiin
pikku Katarina pois, hän sai istua äitinsä vieressä.
Se oli tahallinen loukkaus. Mutta Kristina rouva heitteli tyttäreensä
kehoittavia katseita, ja tämä puri hampaansa yhteen ja koetti näyttää
iloiselta.
Silloin astui saliin Sofia herttuatar poikansa keralla.
Kristina herttuatar istutti hänet heti viereensä. Sofia rouva oli
omituinen, hiljainen rouva, mutta hän piti siitä, että hänelle
osoitettiin asianomaista kunnioitusta.
Hänen poikansa virkkoi hilpeästi, että kun hän ei ymmärtänyt eikä
harrastanut politiikkaa, jäi hän mieluummin herttuattaren luo, ja sen
jälkeen hän muitta mutkitta istuutui Anna Banérin viereen.
"Mikä onni, että tulimme tänne juuri tänä iltana!"
"Erittäinkin minulle, kun minun ei tarvitse istua yksin nurkassani",
vastasi Anna veitikkamaisesti hymyillen.
"Kuinka niin nurkassanne?"
"Niin, rangaistukseksi, sillä herttuatar on minulle vihoissaan!"
"Sen parempi, silloin kenties saan pitää teidät yksinäni."
"Luulenpa, että hän pian kutsuu teidät täältä!"
"Se on helpommin sanottu kuin tehty!"
"Kuulostaa siltä, ettette tunne herttuatarta."
"No, surkupa hänestä! Mutta se surettaisi minua iät kaiket, jollen
saa sanoa teille, mikä on painanut sydäntäni."
"Mitähän se on?"
"Jos voisin tekeytyä näkymättömäksi tämän joukon keskellä, lankeaisin
jalkoihinne, tarttuisin käteenne ja huudahtaisin: Anna, minä
rakastan, jumaloin teitä!"
"Oh, mitä ajattelette!"
"Että olette rakastettavin, suloisin, kaunein, ihastuttavin tyttö
maailmassa, ja että rakastan teitä mielettömästi, hulluuteen saakka,
niin etten voi elää ilman teitä."
"Ei ole ritarillista puhua minulle tällaista, kun minun täytyisi
pysyä tyynenä eikä näyttää tietäväni mistään", vastasi Anna nuhdellen.
"Minä siunaan tätä hetkeä, suloinen Anna; sano, että rakastat minua!"
"Jos virkatte vielä sanaakaan, pakoitatte minut nousemaan!"
"Jos teette sen, vannon ritarikunniani kautta, että olette nähnyt
minut viimeisen kerran!"
"Kuinka kiihkeä olette!"
"Sitä en voi auttaa, se on isän perintöä. Vastaa nyt minulle
mutkittelematta, rakastatko minua?"
"En vielä ainakaan", vastasi Anna äänettömyyden jälkeen.
"Mutta se on mahdollista... vastaisuudessa?" Nuori mies tahtoi
tarttua hänen käteensä.
"Kaikki katsovat meihin!"
"Rukoilen teitä, vastatkaa, vastatkaa!"
"Kuka voi sanoa mitä tulevaisuudessa tapahtuu."
"Hyvästi, neitsyt!" Hän nousi kiihkeästi
"Ettekö tahdo kuulla mitä minulla oli lisättävää..."
Toinen istuutui jälleen.
"Jos hillitsette kiihkeää luontoanne!"
"Sinun tähtesi, Anna, voisi minusta tulla vaikka karitsa!"
"Siitä pitäisin paljon", sanoi Anna hymyillen suloisinta hymyään.
"Huomenna tulen isäsi luo!"
"Tiedän mitä hän vastaa."
"No?"
"Anna on äsken täyttänyt kuusitoista, kukaan tyttäristäni ei saa
mennä naimisiin ennenkuin on täyttänyt kaksikymmentä."
"Oh, se olisi julmaa!"
"Odottakaas, isäni kysyisi lisäksi: kuinka vanha te olette, nuori
herraseni?"
"Täyttänyt yhdeksäntoista vuotta."
"Tulkaa sitten uudestaan kolmenkolmatta vanhana, silloin saatte
vastauksen."
"Ja millainen silloin on vastaus?"
"Luulen, että se on suotuisa", sanoi Anna melkein kuiskaten.
"Kiitos! En virka mitään, ennenkuin olen saavuttanut aseman elämässä."
Mutta nyt tapahtui jotakin, mitä ei kukaan ollut aavistanut.
Sofia rouva oli salavihkaan tarkoin seurannut rakasta poikaansa;
äidinvaisto sanoi hänelle mitä oli kyseissä, ja hän nousi nopeasti
mennen nuorten luo.
"Se on hän!" sanoi vanhus hiljaa pojalleen.
"Niin, äiti, se on hän", sanoi poika yhtä hiljaa.
Sofia tarttui Annan käteen ja taputti sitä.
"Kaunis, sangen kaunis", sanoi hän häntä katsellen.
Onneksi astui herttua samassa toisten herrojen kera sisään. Herttua
otti heti sisarensa haltuunsa, ja Anna sai tilaisuuden paeta äitinsä
luo.
Hän kertoi tälle kaiken, sillä olihan äiti sen ilmankin arvannut.
Eikä Kristina rouva hidastellut ilmoittaa asiaa miehelleen.
"Anna on tehnyt oikein!" sanoi Kustaa herra. "Nuori herra on
ajattelematon nuorukainen, josta en paljoa odota, mutta aikapahan
näyttää."
Kaikki tiesivät, vaikkeivät olleet tietävinään, että Kustaa herttua
oli tunnustanut Anna Banérille rakkautensa koko seuran ollessa läsnä.
Herttuatar oli suutuksissaan. Samainen Anna, josta hän kerran oli
armossaan pitänyt, oli aina saanut hänelle aikaan paljasta harmia.
Hän ei voinut kieltää, että hän itse oli syypää tähän viimeiseen;
juuri se, minkä hän oli aikonut tytön alennukseksi, oli koitunut
ylennykseksi, ja lopulta tämä vielä saattoi joutua kuninkaalliseen
sukuun.
"Syytä itseäsi", sanoi herttua nauraen. "Mutta ei hän toisekseen
siellä vielä ole."
"Aiotko kenties estää?"
"En suinkaan, päinvastoin; kansa pitäisi siitä, että saisi jotakin
kaunista katsellakseen."
Herttuatar puri huultaan ja katsoi viisaimmaksi vaieta.
* * * * *
Kruunausjuhlallisuuksien ajaksi sattuivat Distingin markkinat.
[Saanut varmaankin alkunsa muinaisskand. _Dis_-haltiattaren kunniaksi
pidetyistä käräjistä.] Läheltä ja kaukaa saapui yhtä mittaa
kauppiaita, käsityöläisiä, ostajia ja myyjiä. Torille oli pystytetty
markkinakojuja pitkiin riveihin, joissa turkkeihinsa kääriytyneet
kauppamiehet myivät kankaita, korukaluja, kulta- ja hopeaesineitä,
kupari-, läkki- ja tinatavaroita, aseita, pajakaluja, turkiksia ja
tuhansia muita esineitä, jotka tuottivat kiiltävää ja kilisevää.
Kalatorilla myytiin maan ja karjan tuotteita ja veden antimia, mutta
siellä liikuskeli ainoastaan pikku eläjiä. Ylhäiset menivät suurelle
torille, jossa saivat tunkeilla taajojen väkijoukkojen lävitse.
Sinne lähtivät eräänä markkinapäivänä myös sisarukset Anna ja Märta
Banér. Torilla tapasivat he monta ystävää ja tuttavaa ja ostelivat
monia pikkuesineitä, jotka heti jakoivat köyhille kerjäläislapsille.
Märta oli koonnut heitä koko parven ympärilleen ja tyydytti heidän
toiveensa niin pitkälle kuin hänen varansa riittivät.
"Antakaa minulle jotakin jalkaani", huusi muuan pikku ryysyläinen.
"Minulle myös, minulle myös!" säestivät toiset.
Anna seisoi kappaleen matkan päässä asesepän myymäkojulla. Hän oli
ostanut harvinaisin heloin ja kaiverruksin koristellun tikarin,
jonka aikoi antaa vanhimmalle veljelleen. Silloin nyki Märta häntä
käsivarresta.
"Katsos raukkoja", sanoi hän, "he käyvät melkein avojaloin paksussa
lumessa. Eikö se ole hirveää?"
"Menkäämme suutarille ja ostakaamme heille jalkineet... tule,
ottakaamme lapset mukaan."
Märta oli ihastunut, eivätkä lapset suinkaan vähemmän.
Palvelijattaren opastamana menivät he suutarille, Anna ja Märta
edellä, jälestä lapsia kymmenkunta. Kukaan ei pannut merkille upeasti
puettua herrasmiestä, joka seurasi lapsia.
Suutarin naama loisti ilosta, kun hän kuuli mistä oli kysymys. Hän
lupasi hyvää tavaraa huokeaan hintaan.
Valittiin heti jalkineet kaikille pienokaisille, ja monin
suurkiitoksin riensivät he iloisina ja onnellisina tiehensä.
Mutta kun Annan piti ottaa kukkaronsa maksaakseen, olikin se poissa.
Oliko se varastettu, vai oliko hän unhottanut sen asesepälle?
"Mitä nyt teemme?" kysyi Märta pelästyneenä.
"Ottakaa minun kukkaroni", kuului ääni heidän takaansa, ja kun
he kääntyivät, näkivät he hymyilevän, kumartelevan Potsmutschin.
Puolalaisella oli kädessään kukkaro, jonka hän tahtoi antaa Annalle.
Anna loi häneen kylmän ja ylvään katseen. "Oletteko seurannut tänne
jälestämme?"
"Niin, toivoin voivani olla hyödyksi."
"Sellaisista pikku asioista selviydyn kyllä itsekin", sanoi Anna
vetäisten rannerenkaansa ranteestaan. "Tämä vastaa velkaani monin
kerroin", sanoi hän. "Ottakaa se, huomenna lunastan sen."
Suutari tarkasti kalleuden ja kumarsi aivan maahan; hän ei tarvinnut
lainkaan panttia...
"Miksi en saanut tehdä teille pikku palvelusta?" kuiskasi puolalainen.
"En ota vastaan mitään palveluksia muukalaisilta", vastasi ylväs
neitsyt tarttuen sisarensa käsivarteen ja poistuen puodista.
Puolalainen seurasi jälestä.
Aivan puodin edustalla he kohtasivat kaksi ylioppilasta, jotka olivat
sangen riemahtelevalla markkinatuulella.
"Kas, kuinka kauniita tyttöjä!"
"Pankaamme tasan!"
Näillä tuumin aikoivat he eroittaa sisarukset toisistaan.
"Uskaltakaapas vain koskea heihin", huusi palvelijatar ja alkoi
peitota molempien ylioppilasten selkänahkaa.
"Maltas sinä", huusi heistä toinen ja tarttui naiseen. Mutta tämä oli
yhtä väkevä kuin urhokaskin ja antoi iskun iskusta.
"Vetäkää miekkanne ja puolustakaa meitä", huusi Anna Potsmutschille,
mutta käännyttyään hän huomasikin tämän kadonneen.
"Hylkiö!" jupisi hän, ja nopeasti kuin ajatus vetäisi hän tikarin
hameensa taskusta.
"Hyvin tehty!" huusi toinen ylioppilaista. "Noin kaunis ja sittenkin
niin sisukas!"
"Mutta kuinka voi ruotsalainen ylioppilas niin unhottaa kunnian lait,
että käy turvattomain naisten kimppuun?" kysyi Anna.
"Onhan teillä turvanne! Jalo neitsyt, tahdotteko sanoa minulle
nimenne?" sanoi ylioppilas.
"Anna Banér."
"Valtaneuvoksen tytär?"
"Niin."
"Sallitteko meidän saattaa teidät kotiin."
"Päästäkää ensin irti palvelijattareni."
He täyttivät heti hänen käskynsä.
"Eiköhän ole parasta, että pujahdamme tiehemme?" kysyi Märta.
"Ei, meidän on näytettävä, että luotamme heihin."
Niin lähdettiin kotimatkalle. Ylioppilaat olivat neitsytten
suojelusvartiona, ja se oli hyvin tarpeen, sillä alkoi hämärtää, ja
paljon hylkyväkeä liikuskeli kaduilla. Erotessa kumarsivat he syvään,
sisarusten rientäessä pihalle portista, joka heti sulkeutui heidän
jälkeensä.
"Sellainen tyttö!"
"Lähtekäämme juomaan hänen maljansa!"
"Ei, minä lähden kotiin unelmoimaan hänestä."
* * * * *
Kruunajaisten jälkeen seurasi juhlia perätysten. Päivälliset ja
hovitanssiaiset vaihtelivat keskenään, eikä herttuakaan kieltäytynyt
olemasta mukana.
Anna Banérin reipas menettely oli tullut tunnetuksi, ja siitä
puhuttiin paljon. Häntä ylistettiin yhtä paljon kuin halveksittiin
Potsmutschin arkaa pelkuruutta. Turhaan tämä puolustautui sillä, että
oli ollut aseeton ja sentähden rientänyt noutamaan sotamiehiä avuksi.
Kukaan ei kallistanut sille korvaansa, ja pilkkasanat satelivat hänen
ympärillään.
Eräässä linnan juhlassa olivat Kustaa Brahe ja Kustaa herttua
härnäilleet häntä, ja hän huusi suutuksissaan: "Kolmea vastaan
kerrallaan en ole koskaan taistellut, mutta kahdesta ruotsalaisesta
aina selviän, olkootpa he kuinka pöyhkeitä ja ylväitä tahansa."
"Varokaa, ettette lupaa enempää kuin voitte täyttää!" puuskahti
Kustaa Brahe.
"Toivoisin, että minut käsitetään sanalleen."
Kustaa herttua ilmoitti tästä Anna Banérille. Hän pyysi neitsyeltä
lupaa vaatia hävyttömän puolalaisen kaksintaisteluun.
"Ei", vastasi Anna varmasti. "Tahdon itse rangaista häntä."
"Millä tavoin?"
"Antaa sen jäädä salaisuudekseni!"
Annalla oli sen jälkeen pitkä keskustelu isänsä kanssa, hän puhui
puolalaisen sietämättömästä julkeudesta ja että Kustaa herttua halusi
manata hänet kaksintaisteluun.
"Jollei se olisi moiselle hylkiölle liian suuri kunnia, rankaisisin
itse häntä", vastasi kreivi.
"Sinä, rakas isä! Ei, ei, tyttäresi voi itsekin kostaa puolestaan."
"Millä tavoin?"
"Näinä päivinä pidetään täällä turnajaiset, ja sinä olet itse
opettanut minulle miten vihollinen syöstään satulasta; ei suinkaan
sinustakaan Potsmutschi istu siinä niin lujassa."
"Ei, kautta taivaan!" vastasi Kustaa herra hymyillen. "Ja totta on,
ettei häntä voisi pahemmin nolata. Mutta pelkään, ettei äitisi tule
kuunaan suostumaan."
"Rakas isä, hän ei saa tietää mitään ennenkuin olen voittanut."
"Oletko varma, että turnajaisista tulee mitään?"
"Aivan varma; Potsmutschi kertoi minulle kuulleensa siitä kuninkaalta
itseltään; hän aikoo olla mukana ja pyysi, että saisi kantaa minun
värejäni."
"Häpeämätön!"
"Minä vastasin, että ne on jo saanut toinen."
"Milloin turnajaiset ovat?"
"Ensi viikolla."
"Hyvä, siihen mennessä harjoittelemme." Niin he tekivätkin.
Sigismund oli ihastunut turnajaisten hommaamiseen. Mitään
säästämättä koetettiin ne saada niin loistaviksi kuin mahdollista.
Ne oli pidettävä kaupungissa markkinatorilla, jonka siihen täytyi
olla tyhjennetty. Rata aidattiin, laitettiin lavat hoville,
palkintotuomareille ja lukuisille muille katsojille.
Vihdoin oli päivä käsissä, kirkas, keväisen päiväpaisteinen päivä.
Molemmat hovit tulivat suurella loistolla ja upeudella, sen
jälkeen leskikuningattaret ja korkeat vieraat, naiset vaunuin,
herrat ratsain, kaikilla lukuisat ja loistavat seurueet. Jalokivet
säkenöivät, kulta välkkyi, silkki kahisi, liehuivat sulkatöyhdöt ja
korukirjailut kimmelsivät. Silkkisametti solui kaikissa väreissä
vartaloilla, milloin hienoilla ja solakoilla, milloin jyrkeän
tanakoilla, ja saattoi tuskin arvioida sitä kallisarvoisten turkisten
paljoutta, joka oli katseltavana.
Mutta kauniimpi, loistavampi kaikkea muuta oli talvipäivän
kevätkirkas aurinko, joka siroitteli säderunsauttaan lukemattomille
välkkyville kypäreille, haarniskoille ja keihäille ja ilosta
loistaviin ihmissilmiin.
Yleisen tavan mukaan astuivat esiin airuet ilmoittaen missä
järjestyksessä taistelijat esiintyivät, ja torventoitotuksin
julistettiin aseleikit alkaneiksi.
Ruotsalaiset ritarit taistelivat vastatusten, kukin kantaen sydämensä
naisen värejä, kaikki osoittaen suurta taitavuutta ja saavuttaen
yleistä hyväksymistä. Kuningatar jakoi itse palkinnot ja koristi
monen ritarin pään tuorestuoksuisin laakerein, kun voittajat
polvistuivat hänen eteensä ja laskivat miekkansa maahan.
Oli herättänyt hieman kummastusta ja paljon naurua se, ettei kukaan
puolalaisista herroista ottanut osaa turnajaisiin. Ruotsalaiset
kuiskailivat naureskellen keskenään, puolalaisten arkuus ja heikkous
miekkailutaiteessa oli yleisesti tunnettu.
Leikki läheni loppuaan, eikä luultu enää kenenkään ilmoittautuvan
kilpailuun, kun muuan puolalainen ratsasti radalle kallisarvoisissa
varustuksissaan ja alaslasketuin kypärinsilmikoin ja kauniilla
latinankielellä vaati taisteluun sen ritarin, joki kantoi olallaan
vaaleanpunaista nauharuusuketta.
Heti avasivat ulkopuolella odottelevat kujan, ja radalle, lasketti
ilmeisesti sangen nuori ratsastaja.
Hän kumarsi kohteliaasti, kääntyi sen jälkeen vastustajaansa ja sanoi
nauharuusukkeeseen viitaten:
"Ottakaa se, jos voitte!"
"Suuri Jumala!" kuiskasi Kristina rouva tyttärelleen. "Se on Anna!"
"Mahdotonta, rakas äiti!"
"Sanon sinulle, että hän se on."
Puolalainen tuijotti ratsastajaan. "Poikanen vain!" sanoi hän.
"Syyttäköön itseään!" Näin jupisten ratsasti hän radan äärimäiseen
päähän.
Nuori ruotsalainen hoiti ihmeteltävän helposti hevostaan ja teetti
sillä muutamia kauniita pyörähdyksiä.
Puolalainen istui jäykkänä satulassaan, ruotsalainen keveästi ja
vapaasti.
Merkin saatuaan syöksähtivät he toisiaan vastaan. Peitsenisku vain,
ja puolalainen lennähti pallona satulasta radalle.
Nuori ruotsalainen, joka oli aivan vahingoittumaton, hyppäsi heti
alas ratsailta ja riensi nostamaan kaatuneen vastustajansa kypärin.
Kyllähän Potsmutschi tunnettiin.
Sen jälkeen kohotti ruotsalainen oman kypärinsä, ja aalloten
valahtivat hänen tuuheat, vaaleat kutrinsa alas ritarin puvulle.
"Neitsyt Anna Banér!" kajahti innostunut huudahdus.
Silloin otti hän pienen hajuvesipullon ja antoi sen kaatuneelle.
"Kas tässä, otin sen mukaani teitä varten!" Näin sanoen hän riensi
kuningattaren luo ja polvistui. Kuningatar nosti hänet pystyyn ja
syleili häntä.
Suosiohuudot eivät tahtoneet ottaa loppuakseen, ja nolattuna ja
nöyryytettynä hiipi Potsmutschi tiehensä.
Kustaa Brahen katse etsi melkein vaistomaisesti prinsessaa; hän
näki sanomatonta halveksumista siinä katseessa, jonka tämä loi
puolalaiseen, ja epäluulot hälvenivät kuin savu tuuleen, ja hän
päätti heti Tukholmaan palattua puhua ratkaisevan sanan hänen
kanssaan.
Vihdoinkin juhlat lähenivät loppuaan. Herttua sanoi kylmät
jäähyväiset ja palasi Nyköpingiin. Kaksi päivää sen jälkeen palasi
kuningas Tukholmaan, ja pian oli Upsala päässyt rauhaan vieraistaan.
9.