Nyt oli kruunaus vihdoinkin tapahtuva.
Hautajaiset ensin ja kruunajaiset sitten.
Kaarlen täytyi taipua, vaikkakin hän teki sen tuikein mielin. "Herrat
ovat tahtoneet niin", sanoi hän. "Sitä tuimempi tulee yhteentörmäys,
he saavat syyttää itseään."
Heti herttuattaren parantumisen jälkeen oli hovi muuttanut
Gripsholmaan ollakseen lähempänä. Tammikuun 30 päivänä lähdettiin
matkalle Upsalaan. Herttuan mukana oli hänen puolisonsa ja
kahdeksanvuotias tyttärensä, molemmat hovinaisineen, samoin hänen
uskollisimmat miehensä Mauritz Lejonhufvud, Kaarle Sture, Arvid
Stålkrona, Akseli ja Pietari Ryning, Hannu Ulfsparre ja Yrjänä
Stjernsköld, ja nämäkin puolestaan veivät mukanaan rouvansa ja
tyttärensä juhlallisuuksissa katseltaviksi.
Sitä paitsi oli aina varova Kaarle ottanut mukaansa neljätuhatta
hyvin asestettua ratsusotilasta, jotka ajan tavan mukaan olivat
jaetut kolmeen osastoon Antero Lennartinpojan, Antero Niilonpojan
ja Lauri Jaakonpojan johdolla. Herttua oli kuitenkin liian viisas
viedäkseen aseväkensä kaupunkiin tai sen lähimpään naapuristoon; hän
pisteli miehet sinne ja tänne uplantilaisiin taloihin, jotka hänen
isävainajansa kuoltua olivat tulleet hänen osakseen.
Kuninkaallinen saattue oli matkustanut sangen verkkaan; mutta vihdoin
se saapui ja Kungsängenillä hovit kohtasivat toisensa; kaikki oli
niin järjestetty, että kuninkaalliset hautajaiset oli vietettävä heti
matkalta saavuttua.
Kello oli kolme iltapäivällä eikä siis ollut enää pitkältä illan
pimenemiseen.
Sotapäällikön terävällä katseella tähysteli herttua juhlasaattuetta,
ja kohteliaasti tervehdittyään kuningasta ja kuningatarta huomautti
hän edelliselle, ettei Klaus Fleming, joka kantoi kultaista miekkaa,
lainkaan ansainnut sellaista kunniaa.
Sigismund tiesi kyllä, että hänellä oli pahempaakin pelättävissä,
ja vastasi sentähden leppyisästi, että siihen saatettiin valita
toinenkin, jos herttua niin tahtoi. Ja miekka otettiin heti Flemingin
kädestä ja annettiin Eerik Sparrelle, joka asettui kulkueeseen
edellisen paikalle.
Samassa iski herttua silmänsä paavin lähettilääseen. Ja hän vaati
heti, että Malaspina oli karkoitettava juhlasaatosta pois.
"Siihen en suostu", sanoi Sigismund pontevasti. "Kuninkaallinen
käskyni on, että paavin lähettilästä ei kosketa, ja voi sitä, joka
vähimmässäkään määrin loukkaa pyhän isän edustajaa!"
"Jatkakoon minun puolestani taivaltaan kaupungin portille", vastasi
Kaarle. "Mutta tunnenpa vähän Ruotsin kansaa, jos se sallii hänen
tulla pitemmälle."
Juhlakulkue jatkoi verkkaisaa kulkuaan; herttua liittyi siihen
lukuisan seurueensa keralla.
Mutta yhä laajempiin piireihin levisi huhu, että kuningas oli tuonut
mukanaan koko katolisen joukkionsa, ja toisiltaan kyseltiin, mikä
mahtoi olla tarkoitus. Kaupunkiin saavuttaessa oli jo pimeänhämärää,
ja kansa tunkeutui niin lähelle kuin mahdollista nähdäkseen koko
komeuden.
Ihanassa tuomiokirkossa paloivat tuhannet kynttilät, ja
korkeaholvisista kaariakkunoista levittivät ne säteitään yhä
pimenevään kaupunkiin. Tässä valovirrassa näytti loistoisalta
ruumissaattue kunniamerkkeineen... sen jälkeen nuori kuningas...
sitten leskikuningatar Gunilla kuusivuotiaan poikansa, Juhana
prinssin, ja pienen seurueen kera. Mutta kaikkien silmät kääntyivät,
kun kulkuetta pimeän tultua valaistiin soihduin, Katarina
Stenbockiin, Kustaa Vaasan leskeen, joka oli Strömsholmasta saapunut
hautajaisiin. Prinsessa Sofia oli hänen mukanaan poikansa, nuoren
Kustaa herttuan keralla.
Soihtujen kirkkaassa valossa suoltui juhlakulkue yhä edelleen
kirkon ovea kohden. Mutta yhtäkkiä syntyi sorinaa tuhatlukuisessa
katsojajoukossa. Punertavassa, lepattelevassa valossa oli joku
joukosta tuntenut Malaspinan, ja hänen nimensä lensi nyt nuolen
nopeudella suusta suuhun.
"Kas, antikristus!" huudettiin.
"Pois ilmestyskirjan peto!"
"Hän on paavin kätyri!"
"Tai itse paholainen omassa persoonassaan!"
"Alas pimeyden apostoli!"
"Ajakaa hänet tiehensä!"
"Jos hän aikoo sisälle juhlakulkueen mukana, on hän nähnyt viimeisen
hetkensä!"
Sellaisia uhkauksia sinkoili hurjan kirkunan seasta, mutta Malaspina,
jota ne tarkoittivat, ei niitä ymmärtänyt; hän kuunteli tyynesti ja
ihmetteli, mitä he kirkuivat.
Lähinnä seisovat selittivät hänelle sen ja varoittivat häntä rahvaan
raivosta.
Mutta ylpeä pappisvaltias ei ollut arka, hän keikautti päätään ja
valmistautui seuraamaan juhlakulkuetta.
"Teidän majesteettinne", kuiskasi Kaarle, "toden totta ei käy
laatuun, että katolisten mustamekkojen sallitaan seurata ruumissaaton
mukana. Nyt täytyy heidät heti karkoittaa, muuten en vastaa
seurauksista."
"Minun tahtoni on, että he seuraavat mukana!" sanoi kuningas.
"Valmistautukaa sitten näkemään, että veri virtailee isävainajanne
viimeisen leposijan ympärillä!" puuskahti herttua.
"Malaspina on määrätty toimittamaan hautaus!" jatkoi kuningas.
"Mahdotonta!" huusi Kaarle.
"Mahdotonta!" toistivat useat lähelläseisovista herroista.
"Jo Tukholmassa varoitimme teidän majesteettianne antamasta paavin
lähettilään seurata mukana", sanoi Eerik Sparre.
"Ei käy laatuun ärsyttää kansanjoukkoa, varsinkaan nyt," lisäsi
Kustaa Banér.
"Minä olen sitä mieltä, että niin lähettilään kuin muidenkin
jesuiittain ja munkkien on heti käskettävä vetäytyä tiehensä."
Sigismund seisoi epäröiden. "Luuletteko tosiaankin, että syntyisi
verenvuodatus, jos... jos en..."
"Olen siitä täysin vakuutettu."
"Siinä tapauksessa täytyy minun taipua välttämättömyyteen", vastasi
kuningas katsoen osaaottavasti nuoreen kuningattareen, joka vavisten
ja kalpeana painautui häntä vasten.
"Minua peloittaa", kuiskasi hän. "Oi, niin kovasti!"
Kuningas likisti hellästi hänen kättään ja kääntyi sen jälkeen
Malaspinaan, jota hän puhutteli latinaksi.
Tämä kalpeni tukahutetusta raivosta ja vetäytyi sen jälkeen
kulkueesta syrjään.
"Kerran tulee minunkin aikani", jupisi hän itsekseen. "Ja voi silloin
koko tätä kerettiläisjoukkuetta."
Kaikkia katolilaisia oli neuvottu seuraamaan esimiehensä esimerkkiä,
ja he seisoivat nyt katsellen, kuinka juhlakulkue verkkaan ja
juhlallisesti suoltui kirkkoon.
"Ei, tämä on raukkamaista!" puuskahti Malaspina.
"Emme voi taipua protestanttien uhkausten tähden... vielä ehdimme
liittyä kulkueen jälkeen, ennenkuin se on kokonaan kirkossa. On
häväisty kirkkoa minun persoonassani. Tulkaa, veljet!"
Mutta itsesäilytysvaisto oli lannistanut toisten jesuiittain
rohkeuden, ja he katsoivat pelästyneinä toisiinsa liikkumatta
paikoiltaan.
"Mitä!" puuskahti Malaspina kiukusta kuohuen. "Te epäröitte?... Voi
teitä kaikkia -- kaikkia sinä päivänä, jolloin..."
"Hänen pyhyytensä ei ole lähettänyt meitä tänne kuolemaan
marttyyrikuolemaa", kirkui muuan munkki parka. "Sitten menen yksin
pyhän neitsyen ja pyhän Ignatiuksen nimessä", huusi lähettiläs ja
riensi pois.
Juoksujalkaa riensi Malaspina juhlakulkueen jälkeen, mutta hän ei
ehtinyt sitä saavuttaa, ennenkuin kaikki kuninkaalliset olivat
ehtineet kirkon ovesta sisälle. Ja herttuan miehet, jotka olivat
olleet piilosalla kirkon takana, syöksyivät sovitun merkin saatuaan
ja muodostivat ovelle niin vahvan muurin, että puolalaisten
heitukkain oli mahdoton sitä murtaa.
Nämä viimeksimainitut oli määrätty pitämään vahtia kirkon edustalla
hautajaisten aikana, mutta he katsoivat hyväksi väistyä mukisematta
ylivoiman tieltä.
Vähällä oli, ettei Malaspina saanut hengellään maksaa rohkeuttaan.
Kuinka ja ketkä hänet pelastivat joutumasta ärtyneen väkijoukon
revittäväksi kappaleiksi, sitä ei hän sittemmin tiennyt itsekään.
Hän luuli muutamain herttuan rykmentin upseerien hänet saartaneen ja
vieneen pois.
Hänen väkensä oli ylen pelästyksissään odottanut saavansa nähdä hänet
vainajana.
Sillä välin jatkuivat juhlamenot kirkossa. Urkujen sävelet ja
juhlallinen laulu viritti hartauteen sellaisetkin hajamieliset
mielet, jotka katkeroituneina ja vihoissaan astuivat pyhättöön.
Kun juhlasaattue palasi kirkosta, nähtiin Upsalan linnan kunnaallaan
kimaltelevan kirkkaassa valaistuksessa.
Suurella kentällä kirkon edustalla Sigismund pysähtyi ja kutsui
kaikki juhlakulkueeseen osaaottaneet ruhtinaalliset henkilöt linnaan,
jossa hän aikoi juoda isävainajansa hautajaisoluet.
Herttua puolestaan kiitti, mutta ei sanonut voivansa oikein
hyvin. Puolisonsa ja pikku prinsessan kera meni hän Fjerdingenin
kuninkaankartanoon, joka sittemmin muutettiin kuninkaalliseksi
talliksi, mutta tähän aikaan se oli sekä kaunis että mukava talo
ja niin hyvin sisustettu, että siihen saattoivat majoittua niinkin
korkeat vieraat kuin Nyköpingin herttuallinen hovi.
Linnaan menivät kuningas ja kuningatar, prinsessa Anna,
leskikuningatar Katarina Stenbock ja hänen poikapuolensa emäntä
Gunilla Bjelke pienen poikansa kera. Mutta kenessäkään ei ollut
tapahtunut niin suurta muutosta kuin leskiherttuatar Sofiassa; hän
oli tullut vanhaksi, vanhaksi ennen aikojaan. Hänen poikansa, Kustaa
herttua, oli äsken palannut huvittelumatkalta Italiasta; hän oli
kaunis nuori herra, yhtä kaunis kuin isänsäkin, nautinnonhaluinen
ja vaatimaton kuten hän, ja äitinsä epäjumala. Hänen tahtoaan
noudattaakseen oli äiti seurannut mukana Upsalaan. Hän odotti äitinsä
avulla saavansa lujempaa jalansijaa kuninkaan linnassa ja laati
suunnitelmiaan sen läheisen sukulaisuuden perusteella, missä oli
kuninkaaseen.
Ruotsalaiset neuvosherrat käyttivät siihen aikaan pitkiä kaapuja tai
levättejä, jotka tavallisesti olivat reunustetut kallisarvoisilla
turkiksilla. Nyt nämä levätit olivat surun johdosta mustaa kangasta
ja reunustamattomat. Kun ketään heistä ei ollut kutsuttu linnaan,
palasi kukin asuntoonsa ja odottavan perheensä luo.
Mutta munkit ja jesuiitat, jotka niin armottomasti oli ajettu pois
kulkueesta, saivat vielä lisäharmia odottaessaan Malaspinaa, joka
pyrki kirkkoon. Heidät oli äkkiä ympäröinyt parvi ylioppilaita, jotka
ilvehtien ja nauraen tekivät heille tepposiaan.
He eivät päästäneet heitä menemään tiehensä eivätkä olleet edes
ymmärtävinään mitä he sanoivat. Mutta he matkivat heidän puhettaan,
polkivat heitä varpaille ja tekivät kaikenlaista vallattomuutta.
Vasta sitten, kun Malaspinan toivat hänen pelastajansa takaisin,
katosivat ylioppilaat kuin taikaiskusta.
* * * * *
Seuraavana päivänä kokoontuivat monet herroista. Keskusteltiin
vilkkaasti edellisen päivän tapauksista.
"Ei voi kieltää, että ilman herttuaa olisimme huonosti suoriutuneet",
sanoi Klaus Bjelke.
"Niin, poimikoon hän vain kastanjat tulesta meille, sitä vastaan ei
minulla ole mitään", puuskahti herra Hogenskild.
"Hän kyllä syökin ne", puuttui Eerik Sparre puheeseen, "ja meidät
myös, jos hän saa toimia omin päin!"
"Pelkään, että hän saa meistä vaikeasti sulavaa ravintoa."
"Mitä hän ei voisi sulattaa!" sanoi Kustaa Banér. "Mutta jos kuningas
sallii Abraham Angermannuksen yhä edelleen olla arkkipiispana,
silloin on kuninkaallinen nielu vielä parempi kuin ruhtinaallinen."
"Minä näin hänen muotonsa muuttuvan, kun Angermannus astui
saarnastuoliin. Mutta eihän ruumissaarnaa vastaan voinut muistuttaa
mitään."
"Jos mies on viisas, ken tietää, eikö hän käännä turkkiaan."
"Sitä ei Angermannus tee koskaan."
"Mahdollisesti sentään saadakseen pitää pehmeän tuolin huostassaan."
"Mutta herttua?"
"Sitä kysymystä ei tiedä ratkaista muuten kuin arvalla."
"Olisi onni nähdä tulevaisuuteen", virkkoi Hogenskild.
"Tulevaisuus riippuu pontevasta tahdosta!" sanoi Erik herra.
"Aivan varmaan", yhtyi Kustaa Banér, "jos sitä seuraa nopea toiminta".
"Kuten herttua tahtoo!"
"Niin näyttää melkein kuin tulevaisuus olisi hänen käsissään."
"Ainoastaan silloin, jos me annamme myöten. Mutta silloin olemme myös
tuhonneet aateliston tulevaisuuden."
"Se kettu saattaisi kynsiä silmät kaikkien meidän päästämme ja sitten
vakuuttaa, että hän on tehnyt sen valmistaakseen meille sitä paremmat
päivät", puuskahti Eerik Sparre. "Merkillisintä on, ettei kukaan usko
häntä, mutta kuitenkin on hän kaikkien kanssa hyvissä väleissä!"
"Sen saa hänen viekas, imarteleva kielensä aikaan."
"Olemmeko nyt yksimieliset siitä, että kruunaus saa tapahtua
ainoastaan määrätyillä ehdoilla..."
"Se on riippuva olosuhteista."
"Ei, meidän täytyy olla varmat menettelystämme", sanoi Kustaa herra
vakavasti. "Onnettomuutemme on juuri se, että aina jättäydymme
olosuhteiden ohjattavaksi. Katsokaa herttuaa, hän tietää aina mitä
tahtoo; on niin johdonmukainen kaikessa, että saattaa etukäteen
laskea hänen menettelynsä."
"Kustaa Banér on oikeassa", puuttui Eerik Sparre puheeseen, "jokaista
harha-askelta, minkä olemme tehneet, on hän taitavasti ymmärtänyt
käyttää hyväkseen, ja hän on aina siitä suuresti hyötynyt".
"Ja kaikki tämä otettuna lukuun lienee viisainta vetää yhtä köyttä
hänen kanssaan."
"Oikein, niin kauan kuin etumme lyövät yhteen."
Ja he liittyivät toistaiseksi herttuaan. Samoin tekivät talonpojat,
vaikka heitä jesuiitat ja heidän kätyrinsä koettivat kaikin tavoin
lahjoa. Ja niinpä säädyt, jotka kutsuttiin antamaan lausuntonsa,
vaativat yksimielisesti, että kuninkaan oli vahvistettava niin
Upsalan päätökset kuin arkkipiispan vaalikin.
Sigismund puolestaan ei taipunut. Häntä piti verkoissaan pelätty ja
vihattu paavin lähettiläs, jonka hän vastoin kaikkien neuvoja oli
tuonut mukanaan jesuiittoineen ja munkkeineen. Kaikista esityksistä
huolimatta kieltäytyi hän vahvistamasta papiston erioikeuksia ja
Upsalan päätöksiä, joiden painaminen ja levitys myös kiellettiin.
Puolalaiset, itävaltalaiset ja italialaiset ympäröivät alinomaa
kuninkaan persoonaa. He katselivat ylväällä halveksumisella kylmää,
köyhää Ruotsia, ja heidän käsityksensä omisti pian kuningaskin; mitä
tarvitsi hänen välittää aateliston ja pappien tahdosta ja toiveista.
Niinpä kerrankin, kun neuvosto pyysi hänen allekirjoitustaan erääseen
tärkeään paperiin, antoi hän sen virua pöydällään, ja vasta useain
muistutusten jälkeen lähetti hän sen takaisin -- allekirjoituksetta.
Sellainen menettely loukkasi Ruotsin ylpeää aatelia; heitä liikutti
vähät, vaikka kuninkaan suosikit olivat ylpeitä ja koppavia, mutta
Sigismundin itsensä täytyi muistaa mihin hän oli velkapää Ruotsin
aatelia kohtaan... jos hän unhoitti sen jo nyt, mitä olikaan silloin
odotettavissa tulevaisuudessa?
Sellaisissa olosuhteissa herttuan asiat paranivat paranemistaan,
mutta yhä häntä pelättiin.
Hovi joutui yhä enemmän ymmälle; kaikkialta kuului vain suuria
vaatimuksia, mutta ei näkynyt myöntyväisyyden merkkiäkään.
Sigismundin etevin puolalainen neuvonantaja, Tarnovski, oli sairauden
tähden jäänyt jälelle Tukholmaan, mutta kun hän sai tietää, millä
kannalla asiat olivat Upsalassa, riensi hän sinne.
"Mitä meidän on tehtävä?" huusi Malaspina häntä vastaan melkein
epätoivoissaan.
"Kertokaa minulle kaikki!"
Lähettiläs kertoi, ja tällöin mainitsi hän monet kerrat herttuan.
"Onko hän pahin este?"
"Epäilemättä!"
"Silloin täytyy hänet raivata tieltä!"
"Olen jo monta kertaa kuninkaalle viitannut siihen
välttämättömyyteen... mutta hän ei tahdo."
"Silloin täytyy sen tapahtua ilman hänen suostumustaan!"
"Niin puhuu kirkon totinen ystävä", sanoi Malaspina. "Kysymys on
vain, kuka..."
"En luota kehenkään muuhun kuin itseeni", vastasi rohkea puolalainen.
"Ihailtavaa!" huudahti jesuiitta. "Mutta mitä tehtäneenkin, on se
tehtävä pian."
"Niin aionkin!"
Sovittiin sen jälkeen, että tekonen oli tehtävä, kun herttua ensi
kerran tuli kuninkaan luo.
Se tapahtui jo seuraavana päivänä. Herttua, joka pelkäsi
talonpoikain lahjomisyrityksistä koituvia seurauksia, saapui useiden
neuvosherrojen kera linnaan tekemään esityksiään. Kuten tavallisesti
oli hänellä mukanaan melkoinen henkivartiosto ja joukko sotaväkeä,
joka asettui linnan ja kuninkaankartanon välimaille.
Linnanpihalle oli sijoitettu parvi heitukoita, puolalaisia ja
unkarilaisia, puolalaisen upseerin johdolla. Tarnovskin itsensä oli
johdettava niiden liikkeitä, mitkä olivat sijoitetut linnan suojiin.
Kun herttua saapui seurueineen, riennettiin sulkemaan linnanportteja
hänen jälestään, niin ettei koko joukko pääsisi sisään.
Mutta kun Kaarle tuli ylös linnaan ja näki aseväen, kääntyi hän
Tarnovskiin ja kysyi tavallisella tyyneydellään mitä tämä merkitsi.
Tämä kohtasi pelottomasti hänen katseensa, vieläpä rohkeni laskea
kätensä hänen käsivarrelleen vastatessaan: "Olette tullut tänne
miesvoimin, mutta teidän kavalat aikeenne on keksitty, ja saatte
maksaa sen hengellänne!"
Herttua tyrkkäsi käden syrjään ja kysyi Tarnovskilta, tiesikö hän
ketä puhutteli.
Tällaikaa pitivät läsnäolijat suurta hälinää, ja Sigismund, joka oli
sairaan kuningattaren huoneessa, kuuli sen ja riensi kuulustamaan
mitä oli kyseissä.
Tarnovski jupisi jotakin ja vetäytyi syrjään. Kaarle ymmärsi vaaran,
mutta esiintyi pelottomasti; hän kehoitti Sigismundia hyväksymään
asetetut ehdot. "Muuten", sanoi hän suoraan, "emme suostu koskaan
teidän majesteettinne kruunaukseen".
Tapansa mukaan tahtoi Sigismund ajatusaikaa, ja tyytymätönnä palasi
Kaarle herttua omiensa luo.
Mutta muutamia päiviä myöhemmin oli linnassa esitettävä muuan
näytelmä, jota katsomaan herttuakin kutsuttiin. Tarnovskin
tarkoitus oli ollut tässä tilaisuudessa uudistaa epäonnistunut
murhayrityksensä. Mutta vieraiden joukossa oli eräs italialainen,
Strozzi nimeltään; herttua oli hänelle osoittanut suopeutta ja hän
neuvoi häntä heti päivällisen jälkeen poistumaan linnasta. Kaarle
noudatti viittausta ja meni heti kotiin.
Vimmoissaan siitä, että kaksi yritystä oli mennyt myttyyn, vannoi
Tarnovski, ettei kolmannelle kävisi samoin. Sillä Sigismundille
oli raivattava tie avoimeksi, että hän sitten esteettömämmin voisi
edistää roomalaisen kirkon etuja.
Seuraavana iltana koottiin kaikki heitukat hampaita myöten
asestettuina linnanpihaan. Tarkoitus oli murtautua herttuan asuntoon
ja murhata hänet. Mutta herttuaa näyttivät korkeammat vallat
suojelevan. Levisi kuin kulovalkeana huhu, että hän oli saanut
tiedon aikeesta. Ja kohta kertoi toinen huhu, että hän oli lähtenyt
kaupungista ja kokosi joukkojaan. Illan pimetessä saatettiin linnasta
nähdä hänen vartiotulensa Vårdsätran ja Näsin metsissä päin.
Säikähdys oli yleinen. Kukaan ei tohtinut sinä yönä mennä levolle
linnassa eikä kaupungissa. Linnanpihassa seisoivat asestetut heitukat
koko yön, ja lyhtyjen ja kynttiläin valo vilkkui linnanikkunoista,
osoittaen, mikä levottomuus ja pelko siellä vallitsi.
Seuraavana päivänä saapui herttualta kirjelmä kuninkaalle. Se oli
selvä ja jyrkkä. Niin herttua kuin säädytkin olivat nyt oleskelleet
neljätoista päivää Upsalassa ja odotelleet vaadittua vahvistusta.
Jollei se tapahtunut neljänkolmatta tunnin kuluessa, ei ainoastaan
Kaarle itse lähtisi matkoihinsa, vaan päästäisi säädytkin hajalle.
Suunnilleen samansisältöinen kirjelmä saapui samana päivänä
neuvostoltakin.
Nyt oli Sigismund niin suuressa ahdingossa, ettei auttanut muu,
vaan hän tarjoutui vahvistamaan Upsalan päätökset -- toistaiseksi.
Siihen eivät kuitenkaan lainkaan tyytyneet ei herttua eivätkä säädyt;
"lakeja ei säädetä tunteja, vaan vuosisatoja varten".
Kuningas väänteli käsiään, hän oli poissa suunniltaan. Kukaan ei
voinut antaa hyväksyttävää neuvoa.
Malaspina, joka tietysti oli läsnä, ei ollut virkkanut sanaakaan; hän
istui peittäen kasvot käsiinsä ja vaipuneena syviin mietteihin.
Äkkiä kohotti hän päänsä, silmät paloivat, ja hän huusi kovasti
kiihkoissaan: "Pyhä neitsyt olkoon kiitetty, nyt tiedän mitä on
tehtävä."
"Minä kieltäydyn allekirjoittamasta", sanoi Sigismund väsymyksestä
melkein haukotellen.
"Ei, teidän armonne, teidän on kirjoitettava paperien alle ja muuten
hyväksyttävä kaikki, mitä teiltä vaaditaan!..."
"Voinko tehdä sen?"
"Kyllä, aivan hyvin", huudahti jesuiitta riemuissaan. "Muistakaa sitä
syvämielistä viisautta, joka pyhää roomalaista kirkkoamme elähyttää;
se on uskollisille tunnustajilleen julistanut, ettei tulevaisuudessa
ole sidottu kerettiläisille antamaansa sanaan ja lupauksiin."
"Luulette siis..." puuskahti Sigismund.
"Tiedän, että kuningas vastedes voi toimia vapaasti ja riippumatta
sitoumuksistaan."
"Minkä taakan nostattekaan hartioiltani!"
Kuningas syleili oivallista neuvonantajaansa. Mitäpä hänen enää
tarvitsi olla levoton!
Toimien paljon päätteliäämmin kuin tavallisesti ilmoitti kuningas
päätöksensä olevan myöntyä kaikkien toivomuksiin ja allekirjoittaa
Upsalan kokouksen päätökset.
Tieto tästä herätti sellaista iloa, että säädyt riensivät kirkkoon,
jossa veisattiin Te Deum.
Kruunaus määrättiin helmikuun 19 päiväksi, Upsalan päätöksen
vuosipäiväksi. Oli vain jälellä pulmallinen kysymys, kuka panisi
kruunun Sigismundin päähän. Malaspinasta ei tässä yhteydessä
uskallettu puhua sanaakaan, herttua taasen oli jyrkästi kieltäytynyt
siitä kunniasta. Sigismundin oli ollut pakko vahvistaa Angermannuksen
vaali arkkipiispaksi, mutta kruunua ei hän millään ehdolla
tahtonut ottaa tämän pääkerettiläisen käsistä. Oli ehdolla myös
Strengnäsin piispa Petrus Jonæ, mutta hänkin oli toiminut katolista
oppia vastaan. Parhaiten sieti hän piispa Bellinusta, Vesteråsin
hiipankantajaa, ja niin määrättiin, että tämän oli pantava kruunu
hänen päähänsä ja Angermannuksen luettava rukoukset.
Nyt oli enää jälellä ainoastaan kuninkaan allekirjoitus, ja hän
kierteli ja kiemurteli niin kauan kuin voi; vasta kruunauspäivän
aamuna tapahtui tämä tärkeä toimenpide.
Samana päivänä kahdeksan aikaan aamulla vihkivät Turun, Vesteråsin
ja Strengnäsin piispat Abraham Angermannuksen juhlallisesti korkeaan
virkaansa.
Kautta kaupungin julistivat ratsastavat airueet juhlallisesti,
upeasti, rummunpärrytyksin ja torventoitotuksin, että Sigismund
ensimäinen oli helmikuun yhdeksäntenätoista päivänä kruunattava
Ruotsin, Gööttein ja Vendein perintökuninkaaksi, Suomen, Karjalan ja
Inkerinmaan suuriruhtinaaksi j.n.e.
Neuvosto piti sopimattomana, että ainoastaan herttuan sotaväki
toimitti virkaa kruunajaisissa, ja sen tähden kutsuttiin lisäksi
Uplannin rykmentti.
8.