Kello oli kahdeksan aamulla, mutta nuori kuningatar oli jo jalkeilla
ja täydessä puvussaan.
Hän oli, kuten tavallisesti, puolalaisessa puvussa. Hänellä oli
valkoinen, kultakirjainen silkkihame ja sen päällä kaponuttu,
ruusunpunaista silkkisamettia, sen helmuksissa, samoin pääntien
ympärillä ja pitkien, avarain, höllällään riippuvien hihojen suissa
oli kapea joutsenuntuvainen reunus. Samalla tavoin reunusteltu oli
ruusunpunaisesta silkkisametista tehty pieni, pyöreä puolalaismyssy,
joka hänellä oli viistossa päälaellaan. Se oli sitä paitsi
koristeltu kallisarvoisin hopeakirjauksin ja sopi erinomaisen hyvin
kuningattaren tummiin hiuspalmikkoihin. Kallisarvoiset koristeet
erilaisissa kehyksissä koristivat otsaa, korvia, kaulaa, rintaa,
ranteita ja sormia.
Hän oli silloisessa _Kolmen kruunun_ linnassa; upeissa suojissa oli
jokaisella huonekalulla, jokaisella pikkuesineelläkin häikäisevän
rikkauden ja ylellisyyden leima. Ja kuitenkin saattoi hyvällä syyllä
sitä verrata poloisen pikku linnun koreaan ja kullattuun häkkiin.
Anna Itävallatar, arkkiherttua Kaarlen tytär ja keisarin tyttären
tytär, oli tavattoman kaunis. Hänellä oli suuret, tummat silmät,
joiden epämääräinen ilme säteili hyvyyttä. Suu hymyili tuskin
koskaan, mutta siinä oli jotakin niin surumielistä, että tunsi surua
sitä nähdessään. Mitä hienopiirteisimmissä kasvoissa -- hän ei ollut
vielä täyttänyt yhdeksäätoistaan -- oli jotakin lapsellisen puhdasta,
mutta samalla oli niillä niin tuskaisa leima. Saattoi huomata, että
hän oli jo ehtinyt pettyä elämäntoiveissaan.
Anna istui yksin unelmoiden, välittämättä vähintäkään ovella
seisovasta hovineidosta. Hän uinaili surunsuloista unelmaa ihanista
lapsuutensa päivistä, näki unelmissaan istuvansa kotimaansa
suloisissa kukkatarhoissa, joista hänet oli temmattu vieraaseen
maaperään. Nyt oli hänet lisäksi eroitettu lapsestaan, joka oli
jäänyt Puolaan.
Kirkkaat kyynelet vierivät kalpeita poskia pitkin. "Pikku Anna
Mariani", kuiskasi hän.
Ulomman huoneen ovesta oli astunut sisään kuningattaren nato, Anna
neiti, jonka hän odottamatta näki edessään.
Anna neiti oli nyt 22-vuotias, kookas ja voimakas, hartiat olivat
leveät, rinta korkea ja vyötärys pitkä. Pituudeltaan oli hän pikemmin
yli kuin alle keskimitan. Kuningatar vivahti lapseen tai oikeammin
keijukaiseen natonsa rinnalla. Prinsessan punervanruskea tukka
oli tavattoman pitkä ja tuuhea, se oli päälaelta jakauksella ajan
muodin mukaan ja koristettu jalokivineuloin, joita oli pistelty
mihin oli sattunut. Hän oli puettu väljään, laahustavaan, valkoiseen
samettipukuun, joka oli reunustettu hopeakirjaisin paartein. Sen
päällä oli vahva sinisilkkinen tunikka, jossa oli lyhyet halkohihat
ja niiden alla valkoiset hopeakudoksiset harsohihat. Kaulan ympärillä
oli kallisarvoinen valkoinen pitsi, ja pitkä kaksinkertainen
helminauha riippui rinnalla ja hartioilla.
Kuningatar viittasi häntä sisarellisesti istumaan kullattuun,
samettipäällyksiseen lepotuoliin, jollaisessa hän itse lepäsi
puoleksi pitkällään. Prinsessa veti tuolin lähemmäksi kuningatarta
ja istuutui. "Rakkahin sisar", sanoi hän, "pelkään, että tyttäresi
ikävöimisellä vahingoitat prinssiä, jolla mahdollisesti tulet
kuningasta ilahuttamaan".
Kuningatar pani kätensä silmilleen ja itki hiljaa.
Prinsessa siveli hänen poskeaan. "Ole hyvällä mielellä, niin kaikki
käy hyvin!"
"Ei, se _ei_ käy hyvin; tässä hirveässä kerettiläismaassa, näiden
jäykkien ihmisten keskellä ei käy mikään hyvin."
"Kyllä. Minua surettaa, ettet pidä maanmiehistäni."
"Minä pidän kaikista ihmisistä. Mutta ruotsalaisia minä pelkään!"
"Pelkäät?" toisti Anna helähtävällä naurulla. "Sanopas mistä syystä?"
"He eivät usko pyhään neitsyeen eivätkä paaviin, ja he ovat niin
ilkeitä puolisoani kohtaan."
"Se on Sigismundin oma vika. Jos hän allekirjoittaisi Upsalan
kokouksen päätökset, tunnustaisivat kaikki hänet."
"Mutta silloinhan kansa saisi luvan olla luterilainen."
"Se on jo ollut niin kauan, ettei se tahdo enää tietää mitään
katolilaisuudesta. Ja kun protestanttisuus on kerran koko maassa
tunnustettu --"
"Unhotin, että sinäkin kuulut heihin. Se tekee minulle kipeää, sillä
pidän sinusta niin paljon."
"Samoinkuin minäkin rakastan sinua koko sydämestäni", vastasi
prinsessa hellästi... "Näen kyllä, ettet viihdy isänmaassani."
"En viihdy oikeastaan missään, sittenkun minut vietiin pois omasta
maastani", sanoi kuningatar puoleksi itsekseen. "Mutta jaksaisin
kuitenkin elää, jos minulla olisi pikku tyttöni suudeltavana ja
hyväiltävänä."
"Puolalaiset olivat julmia, kun eivät antaneet sinun ottaa häntä
mukaasi."
"Tuskin tiedän, olisinko tahtonut häntä tuodakaan tähän kylmään,
ikävään maahan."
"Niin, tähän vuodenaikaan. Mutta näkisitpä pohjolan kevätpuvussaan,
kun leudot tuulet humisevat ja purot pulppuavat kunnailta laaksoihin,
kun vuokot pilkistävät vaaleanviheriästä, mehevästä nurmesta ja
puiden lehtisilmikot puhkeavat... vastaasi lehahtaisi niin huumaava
lemu havumetsistämme, ja kuulisit lintujen liverryksen, joka... ei,
pohjola on ihanin maanääri maailmassa!"
"Sen saattaisi uskoa sinua kuunnellessaan..."
"Ja kesämme sitten tuhansine metsäkukkineen, tai kun viljavainiot
aaltoilevat tuulessa ja kosket kohisevat piiskuttaen valkoista
vaahtoaan... sitä ei voi ikinä unhoittaa."
"Mutta kun rakastat maatasi niin suuresti, täytyy sinun myös voida
ymmärtää minun ikäväni ihanaan Itävaltaan, jonne lapsuudenunelmani
jäivät. Siellä elin hellimmän rakkauden säteilyssä... tunsin
kuuluvani kotimaani hyvään, lapsellisen iloiseen kansaan,
ja se rakasti, palvoi minua... ja sitten temmattiin minut
kuudentoistavuotiaana pois kaikesta tästä."
"Temmattiin pois? Tuntuu kuin pitäisit suurenakin onnettomuutena
joutumistasi veljeni puolisoksi."
"Onnetonta onkin joutua avioliittoon niin nuorena, lastenkamarista
morsiustuoliin ja vieraan miehen syliin... En ole koskaan saanut olla
nuori!"
"Ei taida olla mikään onni olla kuningattarenakaan", tuumi Anna neiti.
"Ei, ei, olet tuhansin kerroin oikeassa; parempi on sinun jäädä ilman
kruunua ja tulla Kustaa Brahen onnelliseksi puolisoksi!"
"Ei sekään ole niin helppoa kuin näytät luulevan", puuskahti
prinsessa punastuen. "Minun täytyy ensin tietää, onko hän rakkauteni
arvoinen."
"Epäiletkö sitä?"
"Tahdon, että hänen on luotettava minuun, vaikkapa hänellä olisi
syytäkin epäluuloihin."
"Etkö voi niitä hälventää?"
"En tahdo, ylpeyteni kieltää sen."
"Varo, elä jännitä jousta liian tiukalle!"
"Katketkoon sitten... vaadin rajatonta luottamusta!"
"Uskallat paljon!"
"Elämäni onnenkin!"
Annat syleilivät toisiaan, ja prinsessa riensi pois.
* * * * *
Kuvankaunis Postmutschi oli seurannut mukana Tukholmaan. Täällä
kuten Krakovassakin oli hän käsikirjurina, ja samoja huhuja liikkui
täälläkin hänen suhteestaan Annaan.
Ja Kustaa Brahe epäili prinsessaa. He olivat kohdanneet toisensa
ainoastaan muutamia harvoja kertoja, mutta heidän suhteensa ei ollut
silloinkaan niin tuttavallinen kuin Annan saapuessa Tukholmaan. Anna
oli nähnyt hänen tähystelevän synkin katsein puolalaista, ja kerran
oli hän sen kääntänyt tutkivana häneen.
Oliko hänen, Vaasan tyttären, alennuttava puolustautumaan?... Ei
koskaan, koskaan!
Hän pakoittautui kohtelemaan puolalaista palvelijaansa Tukholmassa
aivan samoin kuin ennenkin. Seurassa oli hän tätä kohtaan kohtelias
ja alentuvainen, kahdenkesken esiintyi hän hallitsijattarena.
Kustaa olisi mielellään tahtonut vaatia Annan tilille, mutta hänkään
ei tahtonut nöyrtyä langenneen naisen edessä. Avioliitosta ei enää
saattanut olla kysymystäkään...
He olivat sittenkin rakastaneet toisiaan lapsuudestaan saakka...
minkä tyhjyyden saisikaan ero hänestä aikaan, tyhjyyden, jota ei
voisi täyttää kukaan!
7.