Olavi Sverkerinpoika oli palannut Ruotsiin tuoden sen viestin, ettei
kuningas tahtonut allekirjoittaa Upsalan kokouksen päätöstä, mutta
paluupäivänsä hän oli päättänyt.
Toista tietä oli Kaarle saanut tietoonsa, että Juhana Sparre oli
lähetetty Viroon ja Suomeen ottamaan uskollisuudenvalaa asukkailta ja
linnanherroilta.
Sitä paitsi oli Klaus Fleming velvoitettu noudattamaan ainoastaan
Sigismundin käskyjä.
Herttuaa suututti; niiden maiden, jotka kuuluivat Ruotsin valtakunnan
kruunulle, tarvitsi totella ainoastaan Tukholmaan asetettua
hallitusta aina siihen saakka, kunnes kuningas itse otti hallituksen
käsiinsä.
Suurin osa laivastosta oli sijoitettu Suomeen Klaus Flemingin
komentoon. Herttua tiesi aivan hyvin, että oli turhaa pyytää häntä
luopumaan päällikkyydestään.
Sentähden päätettiin turvautua viekkauteenpa neuvosto kirjoitti, että
amiraali matkalla Danzigiin tahtoisi poiketa Söderköpingiin muonaa
noutamaan.
Mutta Klaus Fleming oli liian ovela käydäkseen koukkuun. Hän vastasi,
että kulkuväylä Stegeborgin edustalla oli liian matala, niin ettei
hän voinut tulla sinne.
Silloin ehdotettiin hänelle Kalmarinsalmea toivoen, että siellä
saataisiin hänet eroitetuksi laivastosta. Siihen hän sanoikin
olevansa tyytyväinen ja lupasi tulla. Mutta hän purjehtikin suorinta
tietä Danzigiin. Ja ne harvat laivat, jotka olivat Ruotsin puolella,
oli lähetettävä jälestä.
Uhkaavina kasaantuivat pilvet kaikilta suunnilta, ei ihme, jos
Kaarlen otsa synkistyi.
* * * * *
Syyskuun 29 päivänä saapui Sigismundin laivasto vihdoin Danvikin
rannikolle. Siihen kuului 27 Klaus Flemingin tuomaa laivaa, mutta
kaikki huonosti sisustettuja ja huonosti purjehtivia. Eerik Sparre
ja Klaus Bjelke olivat tuoneet mukanaan kolmetoista laivaa, mutta
nämäkin katsottiin vähemmän sopiviksi kuningasperheen kuletukseen.
Hovimiestensä huolenpidosta oli Sigismund onnistunut saamaan
hyyrätyksi muutamia hollantilaisia laivoja ja niillä oli hän lähtenyt
matkalle kuningattaren, prinsessan ja hovin ylhäisimpäin keralla.
Muut kaikki oli lastattu ruotsalaisiin laivoihin. Matkalla olivat
kuninkaan kolme hollantilaista laivaa ja Klaus Flemingin laiva
jätättäneet tykkönään kaikki muut, ja Elfsnabbissa oli niitä täytynyt
odottaa viikkokausi. Vähitellen ne saapuivat kaikki, ja sitten
purjehdittiin pitkin saaristoa Tukholmaa kohden.
Syyskuun 29:s päivä pysyttiin hievahtamatta Danvikissa. Sillä
Sigismundin suojeluspyhimys oli arkkienkeli Mikael, joka voitti
pimeydenruhtinaan, samoinkuin Sigismund oli nyt voittoisasti
taisteleva Kaarle herttuaa ja ruotsalaisia kerettiläisiä vastaan;
ja hän sovitti asiansa niin, että hänen elämänsä merkillisimmät
tapaukset sattuivat tämän pyhimyksen päiväksi. Vasta syyskuun
kolmantena päivänä, Mikkelin päivänä, soudettiin laivastoa virtaa
ylöspäin.
Tukholman laivalaiturissa seisoi kuningasta vastassa Kaarle herttua
valtaneuvoston ja monien pappismiesten keralla. Pappien eturinnassa
oli uusi arkkipiispa Angermannus. Ja lankeaa luonnostaan, että
uteliaita oli tuhansittain kerääntynyt ympärille.
Laivojen lähestyessä havaittiin heti ensimäisessä kuningas ja hänen
toisella puolellaan paavin lähettiläs, toisella puolen Akseli
Lejonhufvud ja Klaus Fleming.
Muilla laivoilla vilisi ihmisiä, enimmäkseen ulkomaalaisia,
puolalaisia, itävaltalaisia, unkarilaisia ja italialaisia. Heidät oli
helppo tuntea erilaisista puvuistaan.
Kuninkaan laivalla oli hänen seurueensa pukeutunut mustiin.
Ilmeisesti tahtoi hän osoittaa, millaista väkeä mieluimmin näki
läheisyydessään.
Eerik Sparre ja Klaus Bjelke seisoivat kappaleen matkan päässä ja
keskustelivat nuoren miehen kanssa, joka tähystelevin katsein näytti
etsivän jotakin katseluhaluisesta ihmisjoukosta, mikä tunkeili
rannalla.
Herttua ei puhutellut ketään, mutta hänen katseensa, joka oli
suunnattu laivoihin, synkistyi yhä enemmän.
Vihdoin oli kuninkaan laiva laiturissa, sieltä työnnettiin
käymäsilta, ja lujin ja vakavin askelin meni herttua sitä myöten
toivottamaan kuningasta tervetulleeksi.
Tämä oli sillä välin saanut tietoonsa, että mies, joka seisoi setää
lähinnä, oli Angermannus, hänen isänsä ja hänen itsensä kiihkein
vastustaja.
Molemmat sukulaiset tervehtivät kylmästi ja vieraasti toisiaan.
Kaarle piti pitkän puheen, jossa hän kehoitti Sigismundia
hallitsemaan valtakuntaa niin, että voisi siitä vastata Jumalan ja
omantuntonsa edessä.
Vastaus oli lyhyt ja ynseä; heidän ensi kohtauksensa oli enteenä
heidän tulevaisista keskinäisistä suhteistaan.
Herttuan vihastunut katse kiintyi sen jälkeen Flemingiin ja Akseli
Lejonhufvudiin.
Hän puhkesi kiihkeihin soimauksiin heitä molempia kohtaan ja vaati,
että heidät oli asetettava oikeuden eteen.
Fleming vaikeni, mutta Akseli Lejonhufvud antoi sanan sanasta ja
vastasi niin tuimin ja rohkein sanoin, että Sigismund itse katsoi
täytyvänsä käskeä hänet vaikenemaan.
Sigismund meni sitten noutamaan kuningatarta ja lähti yhdessä
tämän kanssa linnaan, paavin lähettiläs ja koko paavilainen
henkivartiostonsa saattueenaan.
Klaus Bjelke oli keksinyt Kustaa Brahen niiden herrojen joukossa,
jotka seurasivat herttuaa laivalle.
"Anna neiti on tuolla", kuiskasi hän tälle.
"Missä, missä?"
"Nuori mies, joka juuri puhuu Eerik Sparren kanssa, ja joka näyttää
odottavan jotakin."
Kustaa Brahe seisoi samassa valepukuisen neidin rinnalla.
"Armollinen neiti!" sanoi hän kiihdyksissään.
Säteilevin silmin kääntyi puhuteltu häneen. "Odotin sinua", vastasi
hän.
Eerik Sparre oli hymyillen vetäytynyt syrjään.
"Anna", sanoi Kustaa Brahe, "rakas Anna!"
"Anna minulle käsivartesi ja tule kerallani linnaan."
Kustaa teki niin. "Miksi tämä puku?" kysyi hän.
"Sinun tähtesi, kiittämätön, tahdoin tavata sinua ja välttää setääni,
karhua."
Annalla oli tehtävänä tuhansia kysymyksiä. He olivat pikemmin kaksi
toverusta, jotka kohtasivat toisensa pitkän eron jälkeen, kuin kaksi
nuorta rakastavaista.
Turhaan koetti Kustaa virittää hellempää säveltä. Anna keskeytti
hänet kysyen milloin yhtä, milloin toista, ja linnaan saavuttaessa
hän puristi Kustaan kättä ja luvaten pikaista tapaamista riensi
portaita ylöspäin.
Kummissaan katsoi Kustaa hänen jälkeensä. "Omituinen, oikukas kuten
aina", jupisi hän itsekseen kulkien verkkaan tietään.
Mieliala kansan keskuudessa ei ollut suopea kuninkaalle. Ihmeteltiin
mitä varten katolinen seurue oli tarpeen, ja luottamus herttuaa
kohtaan lisääntyi.
Kaarlen otsalla oli synkempi ukkospilvi kuin koskaan. Mitä taisteluja
oli seuraava!... Mitä saattoikaan olla odotettavissa ja pelättävissä?
Tuli mitä tuli, hän tahtoi seista lujana ja puolustaa viimeiseen
saakka isänsä työtä ja maan tulevaisuutta. Mutta neuvosto...
saattoiko herroista luottaa kehenkään? Ei, ei kehenkään. He
ajattelivat vain omia etujaan ja kalastamista samassa vedessä...
Tässä oli pidettävä silmät auki, varottava hairahtumista... parasta
oli antaa asiain kehittyä itsestään...
Mutta Kaarle pelkäsi omaa kiihkeyttään; hän kutsui sentähden
neuvoston kokoon, mutta Fleming ja Lejonhufvud jätettiin kutsumatta.
Täällä päätettiin heti lähettää kuninkaalle kirjoitus, jossa
pyydettäisiin häntä vahvistamaan Upsalan kokouksen päätös ja
Angermannuksen nimitys arkkipiispaksi ja lähettämään pois maasta
paavin lähettiläs, jesuiitta Malaspina.
Melkein heti sen jälkeen herttua matkusti Tukholmasta Nyköpingiin. Ei
kuninkaalla eikä neuvostolla ollut mitään sitä vastaan, että pääsivät
hänestä.
Herrat neuvottelivat keskenään. Asema oli tosin kireä, mutta
Sigismund ei tulisi viipymään kauan, ja silloin oli hallitus heidän
käsissään.
Oli sentähden tärkeää jatkaa Ruotsin ja Puolan yhteyttä, ja jos vain
saatiin kuningas allekirjoittamaan Upsalan päätös, oli suurin vaikeus
poistettu.
Rukouksin ja selityksin koetettiin häntä taivuttaa siihen mutta se
oli mahdotonta! Malaspina ja hänen joukkueensa puhui toista kieltä.
"Eikö Ruotsi ole perintövaltakunta", sanoi viekas jesuiitta, "ja eikö
sen siksi ole vastustelematta alistuttava kuninkaan tahtoon?"
Puolalainen aatelismies Tarnovski, joka oli niin kuninkaan kuin
paavin lähettiläänkin suuressa suosiossa, pani kätensä sydämelleen
ja pyysi, ettei hänen armonsa alentuisi hieromaan sopimuksia
alamaistensa kanssa, siten hän sitoisi vain kätensä vastaiseksikin.
Sellaisia neuvoja kuunteli Sigismund mielellään, mutta kun Tarnovski
arveli, että oli iskettävä navakasti ennenkuin vastustajat ehtivät
valmistautua, silloin seisoi Sigismund neuvotonna; hän ei ollut
mikään toiminnan mies, ja Malaspina saattoi kyllä leimahtelevassa
kiihkeydessään laatia ehdotuksia, mutta hänessä ei ollut miestä
toteuttamaan niitä ainoatakaan.
Sillä välin kiihtyivät mielet kiihtymistään; jo ensi päivinä
kuninkaan saavuttua oli tapahtunut kahakoita kaupunkilaisten ja
puolalaisten välillä, yhä useammat äänet nousivat vaatimaan, että
jesuiitat oli ajettava maasta pois.
Pelättiin, että puhkeaisi levottomuuksia, eikä Sigismund tiennyt
mihin ryhtyä.
Ovela Malaspina keksi neuvon. Kuninkaan oli oltava noudattavinaan
kansan toivomusta ja levitettävä huhupuhetta, että katolilaiset
olivat öiseen aikaan purjehtineet laivalla pois. Katolisten pappien
oli pukeuduttava maallisiksi eri ammattilaisiksi. Muutamat pistettiin
kuninkaan henkivartiostoon, toiset kyökkiväen joukkoon, vielä
useammat kuninkaan palvelijain joukkoon, kaikkialle, mihin heitä
saattoi panna paljastusta pelkäämättä.
Kuninkaan laskuun oli vuokrattu suuri talo Suurkirkon törmältä. Siinä
asui paavin lähettiläs Malaspina.
Talon edustalla oli kaksikymmenmiehinen vartio. Siihen kuului
ainoastaan puolalaisia heitukoita kuninkaan kaartista. He olivat
puetut ihonmukaisiin tummanpunaisiin liivitakkeihin, joissa oli
hopeanyörit; heillä oli pitkät ja väljät, tummanpunaiset roimahousut,
jotka kurenauhalla oli kiinnitetty nilkkaan, ja päässä oli korkeat
karvalakit.
Puolalaiset olivat kauniita, muhkeita miehiä, heillä oli tummat,
salamoivat silmät, mustat kulmakarvat, kapeat, rinnalle riippuvat
viikset ja leukaparta. Heidän ulkonäössään oli jotakin etelämaalaista
omituisuutta, joka silmäänpistävästi erosi ruotsalaisista.
Ryhti oli sotainen, ja aseena ei ollut ainoastaan käyrä miekka, vaan
myös ladattu musketti olalla. Niin oli herätettävä kansassa kauhua.
Mutta siitä ei tullut mitään. Huhu oli tiennyt kertoa heidän
edellään, että he olivat järjestään arkoja raukkoja, jotka mieluummin
pakenivat kuin taistelivat.
Eivät edes naisetkaan hullaantuneet heidän kauniista ulkonäöstään.
He katselivat heitä kuin koreita nukkeja ja pilkkasivat ja ivasivat
heitä.
Jo ensi kohtaus ruotsalaisten kanssa oli päättynyt pahoin
puolalaisille, ja halveksuminen lisäsi ynseyttä, joka oli juurtunut
syvälle jo heidän saapuessaan.
Mainitussa talossa Suurkirkon törmällä asui Malaspina toisessa
kerroksessa. Tällä hetkellä loikoi hän mukavasti sohvalla. Muuan
porvarispukuun puettu munkki seisoi kumartuneena suuren matkakirstun
yli, josta nosteli joukon kirjoja, luki ensin ääneen niiden nimet
ennenkuin laski ne sohvan viereiselle pöydälle, niin että lähettiläs
mukavasti saattoi ottaa minkä kirjan tahtoi.
Kokonaisen pinon kirjoja oli munkki latonut vierelleen lattialle.
"Viivähdähän vähän, veli Amadeus", sanoi Malaspina. "Nuo kirjat saat
kantaa huoneeseesi, ne on jaettava kansalle."
"Lahjoitettava pois?"
"Jos antaja voi saada itselleen jotakin hyvikettä, ei minulla ole
mitään sitä vastaan."
"Itsepintaista kansaa, aina valmista tappeluun, teidän ylevyytenne."
"Naisetkin?"
"Luulen, että he ovat pahimmat."
"Kylläpähän kesyttyvät! Kaikki evankeliset kirjat, varsinkin
raamatut, jotka tavataan, on anastettava hyvällä tai pahalla,
houkutellen tai peloitellen, kullalla tai väkivallalla! Raamattuja
_ei saa_ olla muiden kuin kirkonpalvelijain käsissä, niillä tarkoitan
tietysti katolisen kirkon palvelijoita."
"Ymmärrän sen, teidän ylevyytenne!"
"Edelleen tahdon, että hankit kaikki mahdolliset tiedot niistä
suhteista, jotka -- jotka koskevat kuninkaallista perhettä...
Sigismundia tunnemme jonkun verran, mutta Anna prinsessaa liian
vähän, ja kun hän luultavasti palaa Puolaan, on tärkeää tietää, ketkä
täällä... olen kuullut mainittavan erään Kustaa Brahen, joka on
hänelle sukua... ja on välttämätöntä saada tietoon..."
"Kyllä, teidän ylevyytenne."
"Mikä sinua vaivaa, veli? Oletko sairas?"
"Sitä en voi sanoa."
"Silloin on tapahtunut jotakin."
"Jotakin hirveää."
"Puhu, mies, mitä sitten?"
"Minä en voi!" Munkki oli noussut. Hän seisoi kädet riipuksissa ja
tuijottaen eteensä.
"Nyt tiedän", nauroi Malaspina. "Et pysty hovimestarin tehtäviin."
"Yhtä hyvin kuin kuka tahansa, teidän ylevyytenne!" Munkki teki
kaiken voitavansa salatakseen nyyhkytystään.
Mutta Malaspina ymmärsi väärin hänen omituisen liikutuksensa. "Mene
levolle, Amadeus", sanoi hän jokseenkin kärsimättömästi, "ja lähetä
tänne veli Antoine".
"Ei häntä, ei häntä", änkytti kalmankalpea munkki.
"Hänet, eikä ketään muuta", huusi Malaspina hypähtäen pystyyn. "Pidän
itse huolen kirjalähetyksestä Suomeen. Antoine saa mennä viemään;
kutsu hänet heti tänne."
"Hän ei voi tulla", huudahti munkki epätoivoissaan.
Lähettiläs seisoi ymmällä. "Mikäs estää?" kysyi hän pelokkaalla
äänellä.
"Antoine on jo matkustanut niin kauas kuin hän voi päästä!" ähkyi
munkki.
"Puhu selvemmin!"
"Hän on kuollut!"
"Kuollut!"... Ällistyneenä tuijotti Malaspina eteensä.
"Kerettiläiset ovat murhanneet hänet!"
"Murhanneet?"
"Niin, teidän ylevyytenne! Yöllä, kuten tavallista, on ollut verinen
tappelu meikäläisten ja ruotsalaiskoirien kesken. Antoine, joka oli
pukeutunut kuninkaan soittajaksi, oli luultavasti sattunut tulemaan
paikalle tai kenties ollut mukana alusta alkaen, sitä en tiedä...
hänen ruumiinsa vain löydettiin varhain aamulla!"
"_Mistä_ löysitte hänet?"
"Itäiseltä Pitkäkadulta, merilaiturin läheltä. Monista verilätäköistä
päättäen oli siellä mahtanut olla kova ottelu, mutta ruumiita ei
ollut muita kuin veljen. Kerettiläiset olivat kai ehtineet korjata
pois heikäläisten ruumiit."
"Mikä onnettomuus, hän pystyi kaikkeen... Oletteko korjanneet ruumiin
pois?"
"Olemme, teidän ylevyytenne, mutta se otti koville... väkijoukko
seurasi kintereillä ja tukki tien... erittäinkin oli vaikeaa saada
hänet tänne... Eikö kuulunut mitään melua?"
"Ei, miten varhain se oli?"
"Kahdeksan aikaan. Meillä oli monet rettelöt, ennenkuin saimme paarit
ja kantajat!"
"Ikävä, että sain tiedon näin myöhään. Missä on ruumis?"
"Alakerrassa, vasemmalla."
Malaspina riensi ulos.
"Kirottu kerettiläismaa", jupisi munkki. "Toivoisin näkeväni heidän
kaikkien palavan helvetin tulessa..."
Munkki istuutui kyyryisilleen lattialle ja nyyhkytti ääneen.
Synkkänä kuin ukkospilvi lähti lähettiläs linnaan. Keskustelu
kuninkaan kanssa venyi jokseenkin pitkäksi; ei voitu paljastaa
ja asianmukaisesti rangaista väkivallan tekijöitä. Mutta nyt oli
annettava aiottu isku ja julkisesti osoitettava, että kuningas
Sigismund menetteli miten hyväksi näki, pelkäämättä niskoittelevia
alamaisiaan.
Hautaus oli tapahtuva murhan jälkeisenä päivänä.
Malaspina jakoi tarpeelliset käskyt, surusaatto oli oleva suuri ja
loistava.
Ainoa, mikä pidettiin salassa, oli aiottu hautauspaikka.
Vanhan tavan mukaan haudattiin Tukholmassa kuolleet muukalaiset
Klaran kirkkomaahan, mutta niin ei ollut tällä kertaa tapahtuva.
Sigismund tahtoi näyttää kuninkaallista valtaansa ja mahtiaan ja
käski sen tähden, että munkki oli haudattava Ritariholman kirkkoon,
johon siihen asti oli haudattu ainoastaan kuninkaallisia ja
ruhtinaallisia henkilöitä ja maan suurmiehiä.
Katolilaiset papit vapisivat rohkean hankkeen tähden, mutta Malaspina
sanoi heille, että se tapahtui kuninkaan käskystä, ja että heidän
oli kirkon uskollisina poikina ja veljeskuntansa jäseninä täytettävä
velvollisuutensa, vaiettava ja toteltava.
Illalla kuuden ja seitsemän välillä oli virallisen juhlakulkueen
lähdettävä liikkeelle. Sattui olemaan aivan hirveä sää -- tuuli
puhalsi ja tuprutti lunta, niin että katuja oli melkein mahdoton
kulkea. Jokainen, joka voi, pysyttelihe sen tähden kotosalla, kunnes
äkkiä levisi huhu, että hautajaissaatto menikin Ritariholmaan, eikä
Klaran kappeliin, kuten oli odotettu. Silloin ei merkinnyt mitään
lumisohju ja loka; jokaisen, joka kynnelle kykeni, oli lähdettävä
töllistelemään.
Varovaisuus, jota tähän asti oli noudatettu pukemalla munkit
ja papit valepukuihin, oli nyt jätetty sikseen; vainaja oli
kirkastettava marttyyriksi, eikä hänen uskonveljiensä tarvinnut
piiloutua maailmalta. Munkkiparven, joka nousi puoleen sataan, oli
kokonaisuudessaan otettava osaa maahanpaniaisiin.
Illalla seitsemän aikaan oli aivan pimeä, niin että ainoastaan
pienten käsilyhtyjen avulla saattoi kulkea kaduilla.
Ohikulkijoissa herätti ihmetystä, kun vartiosto Malaspinan talon
edustalla, mikä nousi kahteenkymmeneen, oli päivän kuluessa lisätty
viiteenkymmeneen. Myöhemmin marssi linnasta 150 miestä kuninkaan
henkivartioväkeä, niin että nyt kaikkiaan kaksisataa miestä
asettui ruotuihin ja riveihin Suurkirkon rinteelle. Tämä kiihoitti
uteliaisuuden äärimmilleen, ja kansaa virtaili paikalle joukoittain.
Suruhuoneesta lähti saattue liikkeelle paavin lähettilään säätämässä
järjestyksessä. Ensin tuli 20 heitukkaa kaksimiehisissä ruoduissa,
sen jälkeen mainitut viisikymmentä munkkia, samoin kaksitellen,
kullakin pieni valkoinen risti käsissään. Molemmin puolin kulkivat
soihtujen kantajat. Sitten tuli itse paavin lähettiläs, ja hänen
jälessään kaksitoista mustapukuista kirkonpalvelijaa kantaen
ruumiskirstua. Lopuksi tuli seitsemänkymmentä heitukkaa kuninkaan
henkivartiostosta. Kirstun molemmin puolin kulkivat kuoripojat
häilyttäen suitsutusastioitaan ja säestäen munkkien yksitoikkoista
latinankielistä laulua. Äärimäisinä saattueen molemmin puolin
kulki asestettuja heitukoita estääkseen yhä kasvavaa väkijoukkoa
tunkeutumasta tielle.
Uteliaiden katsojain joukosta sateli meheviä kompasanoja kaljupäille
munkeille. Heitä ei voitu sietää, mutta vastenmielisyys saattoi
pukeutua ainoastaan pilkkaan. Kansa pysyi vielä tyynenä, sillä
uskottiin varmasti, että matka kävi Klaran kirkkoon.
Mutta kun ruumissaatto menikin suoraa päätä Ritaritorille ja edelleen
Ritariholmaan eli vanhaan fransiskaaniluostariin, silloin kuului
ensin synkkää murinaa, joka pian puhkesi kiihkeihin ja onnettomuutta
ennustaviin huudahduksiin.
Päävahdin ylipäällikkö asettui neljän miehen seuraamana kulkueen
tielle. Paikalle riensi useita evankelisia pappeja; he selittivät,
ettei maan mainiointa hautauspaikkaa saanut häväistä niin halvan
henkilön hautaamisella, ja kaikkein vähimmin voitiin sitä kunniaa
suoda katoliselle, sittenkun evankelinen oppi oli yleisesti
tunnustettu koko valtakunnassa.
Pidettiin pitkiä puheita latinaksi molempain uskojen tunnustajain
kesken, mutta protestanttien täytyi peräytyä, kun Malaspina näytti
kuninkaan omakätisen lupakirjan, että pater Antoine saatiin haudata
Ritariholman kirkkoon. Suuttuneina ja vastahakoisina annettiin tietä
"jumalattomalle kulkueelle", joksi kansa sitä nimitti.
Munkkien ulvoessa messujaan ja kansan kirkuessa saapui saattue
vihdoin kirkon luo. Heitukat muodostivat kujan kirkon pääovelle ja
tähtäsivät ladatut muskettinsa tunkeilevaa väkijoukkoa kohden. Kulkue
meni kirkkoon, ja ovet suljettiin.
Mutta silloin kansan kiukku leimahti entistään kiivaammin. Ovia
jyskytettiin kivin ja kangin, jotta saataisiin ne auki. Vihdoin
onnistuttiinkin ne yhteisvoimin rikkomaan, ja hurjasti hurraten
syöksyi väkijoukko kirkkoon. Monet kaadettiin kumoon ja tallattiin
jalkoihin, ja munkkiparvi vetäytyi kirkossa niin yhteen kasaan kuin
suinkin.
Saarnatuolissa seisoi katolinen pappi pitämässä saarnaa latinaksi;
muutamia huimapäitä veitikoita törmäsi ylös portaita vetäen hänet
kynttäkautta alas, toiset taasen sillaikaa pakoittivat ruotsalaisen
papin nousemaan ylös ja saarnaamaan.
Tämä änkytti aluksi eikä tiennyt mitä sanoa, mutta nähdessään kansan
ja munkit sai hän pian sanoiksi ja kiitti ja ylisti Jumalaa, joka
oli suonut kansalle paavilaisuuden pahennuksista puhdistetun uskon,
ja manasi läsnäolevia katolilaisia heti siihen kääntymään. Jolleivät
he sitä voineet, kehoitti hän heitä ainakin poistumaan kirkosta
häpäisemästä luterilaiseen jumalanpalvelukseen vihittyä temppeliä
protestanteille vastenmielisillä seremonioillaan, vihkivesillään,
suitsutuksillaan ja katolisilla messuillaan.
Tämän kaiken puhui hän ensin ruotsiksi ja sitten sujuvasti latinaksi.
Kumma kyllä, kuunneltiin häntä kärsivällisesti loppuun saakka.
Sitten astui esiin paavin lähettiläs, asettui majesteetilliseen
asentoon saarnatuolin eteen ja manasi protestantteja, joita hän sanoi
kyykäärmeiden sikiöiksi ihmismuodossa, kuningas Sigismundin nimessä
poistumaan, muuten heidät ajettaisiin pyssynperillä. Mutta pitkältä
ei hän ehtinyt puhua, kun väkijoukko alkoi huutaa, että antikristus
-- kuten he nimittivät Malaspinaa -- oli lörpötellyt liian kauan
kielellä, josta he eivät ymmärtäneet sanaakaan. Nyt oli jo heidän
vuoronsa.
Nousi huuto ja meteli, ja lopulta ryntäsi kansa lähettilästä ja
hänen viittäkymmentä munkkiaan vastaan. Tämä ainoastaan viittasi
henkivartioston päällikölle.
Yhtäkkiä käännettiin välkkyvät pyssynpiiput aaltoilevaa väkijoukkoa
kohden ja tämä peräytyi kirkuen ja parkuen. Syöksyttiin kilvan
ovelle, ja suuri joukko menetti tällöin henkensä. Valitus, voivotus
ja kiroukset synnyttivät pakokauhun niissäkin, jotka seisoivat
ulkona. Asehuone oli jo täynnä väkeä, mutta sinne tunkeutui yhä
uusia, ja kirkunaa ja hätähuutoja alkoi kuulua sieltäkin.
Vihdoin tuli joukko sotamiehiä pormestarin johtamana. Vei hyvän
aikaa, ennenkuin saatiin vapautetuksi puolikuoliaiksi puristuneet
ihmiset, haavoittuneet hoivatuksi ja korjatuksi pois ruumiit.
Portit sulettiin jälleen niin hyvin kuin voitiin, ja hautajaismenoja
jatkettiin. Mutta nyt nousi kysymys mihin kuninkaan hautaan ruumis
laskettaisiin. Ei auttanut muu, täytyi jättää haudattu maan päälle ja
lähteä kysymään kuninkaalta. Kirstu jätettiin keskelle kirkkokäytävää
ja neljä veljeä jätettiin vartioimaan. Saattue lähti takaisin
Suurkirkon rinteelle päin. Mutta sillä välin oli väkijoukko ehtinyt
hankkia puolustusaseita, ja puukoin, paistinvartain, kihvelein,
kurikoin ja mitä aseeksi käypää oli saatu käsiin, otettiin vastaan
vihatut ulkomaalaiset, melkein heti, kun he tulivat kirkosta.
Kadulla oli pilkkosen pimeää, ainoastaan soihtujen valo valaisi
hurjistuneita tai pelästyneitä kasvoja.
Silmittömässä raivossa syöksyi väkijoukko sotamiesten sekaan
saadakseen vihatut jesuiitat käsiinsä.
Toiset tempasivat soihdut ja ajoivat kantajat pakosalle.
"Ampukaa!" huusi Malaspina. "Minä vastaan siitä kuninkaalle."
Välähdys, pamahdus!... Mikä kirkuna, ulvonta, valitus ja voivotus!
Soihdut valaisivat kamalia kuvia -- silvottuja ihmisiä, virtailevaa
verta.
Mutta se vaikutti kuin fosfori tuleen, liekit leimahtivat sitä
uhemmin; veren näkeminen teki väkijoukon hulluksi, pelottomasti
ja niinkuin villit eläimet syöksyivät miehet ja pojat sotamiesten
riveihin, ja voi sitä puolalaista, joka tahtoi ladata kiväärinsä
uudestaan. Hänet pistettiin paistinvartaaseen tai tunsi hän puukon
uppoavan kylkiluittensa väliin.
Vihdoin tuli sotavoima sekaantumaan leikkiin.
Vimmastunut rahvas tervehti sitä kivisateella ja herjaussanoilla.
Kuitenkin sai taistelu nyt uuden käänteen.
Klaus Fleming johti sotamiehiä, väkijoukko hajoitettiin, ja
pelästyneet munkit jatkoivat taivaltaan.
Mutta kansanliikettä ei ollut niin helppo rauhoittaa. Se oli kuin
kuohuva meri, ja kaikkialta joukosta kuului huudahduksia tähän tapaan:
"Pois Sigismund ja hänen katolinen joukkueensa!"
"Me tahdomme Kaarle herttuan! Hän on ystävämme!"
"Alas antikristus!"
"Alas kaikki munkit!"
Neuvosto kokoontui heti, ja Kustaa Brahe ja Erik Bjelke lähetettiin
kuninkaan luo ilmoittamaan mitä oli tapahtunut ja varoittamaan
seurauksista. Mutta Sigismund hymyili kuten tavallisesti ja vastasi
taivaaseen käännetyin katsein: "Maa on Herran, siinä ainakin täytyy
suoda sijaa katolilaisillekin, jotka sitä paitsi muinaisina päivinä
ovat rakentaneet Ritariholman kirkon, eivätkä sitten ole muuttaneet
uskoaan." Tämän vastauksen kera saivat herrat mennä tiehensä. Mutta
kaikkialla kaupungissa kuiskailtiin, että koko metakka oli Malaspinan
valmistama. Hänen talostaan oli heitetty kiviä ja käsigranaatteja
väkijoukkoon, ja seuraavana päivänä oli hän runsaasti kestittänyt
joukkoa epäiltäviä henkilöitä, joita sitten kaikki osoittelivat hänen
kätyreikseen.
Neuvosto teki heti vakavan esityksen Sigismundille. "Kuninkaan
velvollisuus on", sanottiin, "säilyttää alamaistensa koti- ja
kirkkorauha. Hän ei voi vaatia heiltä uskollisuutta, jollei itse
pidä kunniassa heidän oikeuksiaan." Mutta kuningas jätti esitykset
huomioon ottamatta. Silloin uhkasivat neuvosherrat luopua virastaan,
mutta ei sekään pystynyt häneen.
Papisto lähetti anomuksen toisensa jälkeen, että Upsalan päätökset
vahvistettaisiin, mutta yhtä turhaan. Siitä ei ollut vähintäkään
seurausta.
Aika kului hyödyttömiin, molemmin puolin heräsi katkeruus ja versoi
versomistaan.
Kansa odotti herttuaa odottamistaan. Ei epäilty hänen tuloaan.
Sillä välin oli Sigismund mitä suurimmassa epävarmuudessa mihin
ryhtyisi... Hän oli toivonut voivansa pelästyttää neuvostoa, mutta se
ei onnistunut.
Malaspina neuvoi häntä kääntymään herttuan puoleen. Olihan
mainiota valtiotaitoa ärsyttää hänet herroja vastaan. Kaarle
eleli hiljaisuudessa Nyköpingissä ja näytti välittävän ainoastaan
omista asioistaan. Mutta toisin oli laita. Kerta toisensa jälkeen
tuli viestejä neuvostolta, papeilta ja porvareilta, jotka tekivät
valituksia Sigismundia ja hänen seuruettaan vastaan. Kaarle antoi
kaikille saman neuvon. Ei ollut vähintäkään annettava myöten, hän oli
heidän puolellaan, ja Sigismundin oli lopulta pakko taipua.
Nyt teki kuningaskin tarjouksiaan ja ehdotuksiaan. Kuninkaan
kansleri Fogelwetter ja Kustaa Brahe lähetettiin Nyköpingiin niitä
esittämään. Kaarlen herttuakunta vahvistettaisiin hänelle kaikkine
vapauksineen ja oikeuksineen, vieläpä sitä laajennettaisiinkin hänen
ja hänen jälkeläistensä hyväksi. Sitä vastoin toivoi Sigismund,
kun hän ei voinut sietää arkkipiispa Angermannusta, että herttua
tahtoisi kruunajaisissa panna kruunun hänen päähänsä; samoin, että
herttua tekisi eron neuvoston ja pappien kanssa ja sallisi koko
Ruotsissa vapaasti harjoittaa katolista uskonoppia. Erityisesti
pyysi Fogelwetter herttuaa muistamaan ne juonittelut, joihin
neuvosherrat olivat jo Juhana kuninkaan aikana ryhtyneet Vaasa-suvun
kukistamiseksi. Sigismund ei ollut ennen tahtonut uskoa niihin, mutta
nyt oli hän itse havainnut, että asiassa oli perää, ja piti sen
tähden välttämätönnä läheisen ystävyysliiton setänsä kanssa.
Kaarle kuunteli tarkkaavaisesti vastaamatta mitään. Näytti kuin hän
tahtoisi ajatusaikaa.
Että vastaus tulisi olemaan sitä varmemmin hänen herransa toiveiden
mukainen, lisäsi puolalainen salavihkaan, että Sigismund oli
Varsovassa antanut säädyille salaisen lupauksen, että Virosta
tehtäisiin puolalainen maakunta, ja ettei hän enää koskaan tulisi
Puolasta poistumaan.
Kaarle oli seissut allapäin ja kuunnellut -- kuunnellut molemmin
korvin... Varmaankin oli uusia toiveita herännyt hänen sielussaan
hänen kuunnellessaan näitä varomattomia tunnustuksia. Hänen silmänsä
kirkastuivat, kun hän kohotti päätänsä ja selitti tyynesti ja
lujasti, ettei hän voinut suostua tehtyihin ehdotuksiin.
Fogelwetter sai lähteä tiehensä niine hyvineen.
Herttua kirjoitti heti neuvostolle, kertoi kaiken ja kehoitti lujaan
liittoon kuninkaan laitonta menettelyä vastaan.
Herrat olivat kuitenkin kahdenvaiheilla. Monet heistä pelkäsivät
katolista oppia, Sigismundin ja puolalaisten ylimielisyyttä, mutta
yhtä paljon pelkäsivät he toiselta puolen herttuan omavaltaisuutta ja
todennäköisiä aikeita kruunuun nähden. Ja he tunsivat hänen tahtonsa
sitkeyden.
Kolme kuukautta oli kulunut hyödyttömiin neuvotteluihin. Vihdoin
taipuivat herrat kuninkaan tahtoon ja määräsivät kruunajaispäivän.
Lähetettiin sana kaikkiin maanääriin, että kansan oli kokoonnuttava
Upsalaan helmikuussa 1594.
Neuvoston lähettiläistä olivat etevimmät Klaus Fleming ja Yrjänä
Posse; molemmat puhuivat kaikkialla katolisen opin puolesta, ja siitä
huomattiin kuninkaan lujasti aikovan raivata tietä paavilaisuudelle.
Neuvosto pelästyi ja vaati vielä kerran Upsalan päätöksen
vahvistamista.
Vastaus kuului, ettei kuningas tahtonut vahvistaa mitään muuta
uskonoppia niin kauan kuin hänen omansa oli kielletty. Sen tähden
vaati hän, että sitä saatiin vapaasti harjoittaa. Muuten aikoi hän
nyt lähteä kruunajaisjuhliinsa, jossa antaisi lopullisen vastauksen.
Nyt katui neuvosto, ettei ollut suostunut herttuan ehdottamaan
liittoon, ja muutamat neuvoksista riensivät Nyköpingiin
neuvottelemaan hänen kanssansa.
Ensin saivat he kovat torat, sitten tehtiin liitto ja pantiin
vastalause kruunausta vastaan. Se ei saanut tapahtua ennenkuin
vaaditut ehdot oli vahvistettu. Herttua kirjoitti erityisesti
Sigismundille kehoittaen häntä sulimmalla veljeydellä ensi tilassa
vahvistamaan Upsalan päätökset. Hänen kieltäytymisensä saattoi saada
paljon pahennusta aikaan.
6.