Juhana kolmas oli kuollut!... Riemuviestinä saapui siitä sanoma
Roomaan. Nyt oli aika ryhtyä jälleen pysähtyneeseen työhön! Menestys
oli jotakuinkin varma, Sigismund oli hyvä katolilainen ja sitä
paitsi niin pappien piirittämä, ettei ketjun läpi voinut päästä
kerettiläisyyden hengähdystäkään.
Mutta koskaan ei voi olla kyllin varovainen, ja sentähden lähetettiin
Puolaan, keväällä 1593, vanha tuttu Bartolomeus Possevinus
tarpeelliset ohjeet mukanaan. Ensiksikin oli hänen onniteltava
Sigismundia siitä, että oli saavuttanut korkeimman inhimillisen
onnen, kun hänen vallassaan oli palauttaa katolilaisuus rakastettuun
isänmaahansa. Toiseksi oli lähettilään varovaisin sanoin vihjattava
miten siihen, Jumalan erityisestä armosta, oli suotuisampi
tilaisuus kuin koskaan. Upsalan arkkipiispanistuin oli avoin ja
lisäksi muita piispanistuimia; mikä oli sopivampaa kuin täyttää
paikat oikeauskoisilla miehillä. Mahdollisesti kuninkaan täytyi
olosuhteiden pelosta odottaa, ennenkuin poistaisi vielä jälelläolevat
protestanttiset piispat, mutta he luultavasti eroaisivat itsestään.
Hänen pyhyytensä paavin korkein toivomus oli, että Tukholmaan
pikimmiten perustettaisiin jesuiittakollegio, mutta jollei sitä
voitu tehdä, oli kuninkaan vietävä mukanaan Ruotsiin niin monta
katolilaista kuin mahdollista ja sitten tuotava sieltä Puolaan
ylhäisiä nuorukaisia kasvatettaviksi ainoaan autuaaksi tekevään
uskoon, joko piispojen luona tai Krakovan jesuiittakollegiossa.
Lisävarmuudeksi oli lähettilään sanottava kuninkaalle, että
sellaisilla keinoin katolilaisuus oli edistynyt muissa maissa, ja nyt
riippui yksistään nuoresta hallitsijasta, tahtoiko hän tulla kirkon
tukipylvääksi.
Kuinka kauniilta nämä helähtävät korulauseet soivatkaan Sigismundin
korvissa! Kyynelsilmin hän syleili jesuiittaa ja sanoi, että hän
tosiaankin oli uneksinut sellaista onnea. Monet kerrat oli hän siitä
puhunutkin uskotun ystävänsä Malaspinan kanssa.
Possevinus ei lyönyt laimin kääntyä viimeksimainitun puoleen, ja tämä
vakuutti, että kuningas oli hyväntahtoisin ihminen maailmassa. Hän
lupasi kaiken, mitä häneltä vain pyydettiin, mutta jätti täyttämisen
ministereilleen.
"Teidän ylevyytenne tarkoittaa, että tulos on riippuvainen heidän
hyvästä tahdostaan."
"He ovat kaikki rippilapsiani, joten voin laskea syitä ja seurauksia.
Mutta minä melkein pelkään kylmää pohjolaa."
"Hyvällä syyllä, teidän ylevyytenne. Se on uppiniskaista kansaa,
jonka kanssa on vaikea tulla toimeen, jollei ripissä ole oppinut sitä
tuntemaan."
"Sitä juuri arvelen... ja naiset?"
"Eivät ole niin taipumattomia kuin miehet!"
"Kevytmielisiä?"
"Päinvastoin, liian uskollisia."
"Tavoissaanko vai mieltymyksissään?"
"Molemmissa!"
"Kuningas tahtoo, että tulisin hänen mukaansa. Saan siis pian nähdä
omin silmin."
"Tuleeko lähtö pian?"
"Riippuu kuningattaren terveydestä."
"Hän ei siis tahdo lähteä ilman häntä?"
"Ennen luopuisi hän isiensä maasta!"
"Kuningatar taitaa olla säteilevän kaunis."
"Tosiaankin hän on, mutta -- hän ei ole rakastunut kuninkaaseen"...
lisäsi hän melkein kuiskaten.
"Ah, joku oli jo ehtinyt ennen?"
"Nuoruuden lempeä!... Rippi-isä on välittäjänä... lietsoo minkä
voi..."
"Sopii kai kirkon suunnitelmiin, että..."
"Hänet on suistettava pois, niin pian kuin kuningas kyllästyy häneen,
ja se luultavasti ei kestä kauan."
"Ihailen viisautta, vaikken kenties voikaan havaita salasäikeitä."
"Sigismund elää alituisessa aistihurmauksessa, siten me voimme
hallita häntä!"
"Ihailtavaa tosiaankin, ja kuninkaan sisar, onko samalla tavoin
hänenkin laitansa?"
Malaspina vaikeni tuokion tuijottaen eteensä... sitten hän aloitti
hitaasti:
"Kummallista... selittämätöntä!... Olen kuninkaan suostumuksella
karkottanut hänen protestanttiset pappinsa, ja hän on alistunut
valittamatta. Olen taivuttanut hänet joka päivä olemaan mukana
messuissamme, ja hän on pysynyt niille kylmänä. Olen taivuttanut
hänet ottamaan sihteerikseen kauneimman miehen mitä olen nähnyt,
rohkean, häikäilemättömän ja meidän tottelevaisimman orjamme."
"No, mutta?" kysäisi Possevinus ylen kiintyneenä asiaan.
"Käskin häntä voittamaan prinsessan rakkauden, ja menemään niin
pitkälle kuin voi."
"Sen tietää koko maailma!"
"Koko maailma oli harhassa. Täällä jalkojeni juuressa on hylkiö
tunnustanut, että prinsessa kohtelee häntä mitä, suurimmalla
halveksumisella, mutta joka tapauksessa käskee hän miehen pysyä
palveluksessaan."
"Hän on liian ylpeä tunnustaakseen rakkautensa."
"Hän ei rakasta häntä!"
"Mutta uhraa maineensa hänen tähtensä?"
"Siinä on salaisuus, jota olen mietiskellyt voimatta päästä perille!"
"Olisiko joku toinen?"
"Postmutschi on urkkinut, ei ketään toistakaan."
"Ruotsissa puhuttiin paljon prinsessan varomattomista teoista."
"Niin tehdään täälläkin, mutta hän näyttää vähät välittävän mistään
panettelusta."
"Se voi olla politiikkaa!"
"Olen vannonut, että ennemmin tai myöhemmin paljastan sfinksin ja
ratkaisen arvoituksen."
"Onko hän vielä yhtä kaunis?"
"Luullakseni on hän kauniimpi kuin koskaan!" puuskahti pappismies
vilkkaasti.
Possevinus kohotti katseensa. "Tulee olemaan huvittavaa tutkia
häntä", sanoi hän.
Kohta sen jälkeen erosivat jesuiitat toisistaan.
"Olisinkohan paljastanut salaisuuteni", tuumi Malaspina ja asettui
peilin eteen.
Oikea roomalaistyyppi; sinimusta tukka, tummat, salamoivat silmät
hienojen kulmakarvojen alla, kyömynenä ja heleänpunaiset huulet,
jotka avautuessaan paljastivat kaksi välkkyvän valkoista hammasriviä!
Lisäksi kookas, jäntevä vartalo; Malaspina tiesi saattavansa kerskua
miehekkäällä kauneudellaan. Mutta samassa kuin se ajatus valtasi
hänet, riensi hän rukouskamariin ja heittäytyi Mariankuvan eteen,
johon jäi pitkäksi aikaa makaamaan.
"Mikä havainto, hän rakastaa prinsessaa", tuumi Possevinus itsekseen.
"Onko minun kenties kerrottava tämä... ei, hänen täytyy ensin
menehtyä... mutta sitä ei hän tule koskaan tekemään... eikä hän
tahtonut, että Postmutschi erittäin merkillinen mies... häntä en jätä
näkyvistäni."
Mutta Possevinus epäonnistui kaikissa urkkimisyrityksissään. Anna
prinsessa voi pahoin eikä ottanut ketään vieraita vastaan. Nuori
kuningatar oli äsken synnyttänyt tyttären ja pysyttäytyi hyvällä
syyllä huoneissaan.
Ainoastaan leskikuningatar osoitti aulista ystävällisyyttä. Hän piti
paavin lähettiläälle suuren juhlan, jossa oli läsnä kuningaskin, ja
lähettiläs ihmetteli Krakovan hovin loistoa.
Maaliskuu oli lopuillaan, ja uhkeat talvipuutarhat upeilivat kypsillä
hedelmillään. Kimmeltelevät vesiputoukset ihanimpain ruusujen
ympäröiminä ja etelän laululinnut, jotka tässä lasikattoisessa
kesässä livertelivät, olivat uutta itse Possevinuksellekin.
"Myönnän, että se on kallista huvia", sanoi Sigismund vastaukseksi
hänen ihailevaan huudahdukseensa. "Mutta täytyyhän edistää
teollisuutta, ja böömiläisten lasitehtailijain taide tarjoaa meille
sellaista nautintoa, että meidän täytyy maksaa se kullallamme."
"Totta, sangen totta", sanoi notkea italialainen.
"Sitä paitsi", lisäsi kuningas, "on kaunis kauniiden arvoinen;
katsokaa noita nuoria puolattaria, oletteko ennen nähnyt sellaista
kokoelmaa nuoruutta ja kauneutta?"
Kukkien ja viheriöiväin kasvien keskellä liikkui nuoria naisia
loistavissa puvuissa, loruten ja naureskellen aatelismiesten kanssa,
yhtä loisteliaiden kuin he itsekin.
"Teidän majesteettinne, minulle ei kuulu..."
"Anteeksi, anteeksi, unhotan teidän säätynne... täällä eivät
hengelliset isät ole niin ankaria."
"Luulin, että Malaspina..."
"Hän ottaa osaa juhliimme minun tähteni, mutta hän ei tee sitä
mielellään."
Samassa riensi muuan kamariherra kuninkaan luo ja ilmoitti:
"Herrat Akseli Lejonhufvud ja Olavi Stenbock."
"Onko mahdollista, käskekää heidät heti sisään."
Samassa polvistuivat molemmat hänen eteensä ja suutelivat hänen
kättään.
"Jalo, armollinen kuninkaamme!"
"Teidän saapumisenne ilahuttaa minua yhtä paljon kuin
kummastuttaakin. Oletteko herttuan lähettämät?"
"Emme, teidän armonne, olemme paenneet Ruotsista."
"Paenneet? Kuinka sellainen tulee kysymykseen?"
Herrat olivat kuninkaan viittauksesta nousseet ja tervehtivät
Possevinusta.
"Me tuomme kamalia uutisia", puuskahti Akseli Lejonhufvud. "Minua
aivan värisyttää."
"Kuitenkaan emme tiedä, ovatko ne täysin luotettavia", keskeytti
Olavi Stenbock.
"Kertokaa, kertokaa", huusi Sigismund.
"Herttua..."
"Ei suinkaan hän ole anastanut kruunua?"
"On teidän armonne!"
"Niin sanoo huhu!"
Sigismund löi käsiään yhteen. "Mitä on minun tehtävä!" huudahti hän.
"Lähettäkää noutamaan ministerejä!" sanoi Stenbock.
"Ei... Malaspina!"
"Hänen autuas majesteettinsa..."
"Ei suinkaan häntä liene haudattu ennen saapumistani?"
"On, teidän majesteettinne!"
"Huhu kertoo niin."
Kuningas käveli kiihtyneenä edestakaisin, kun Malaspina tuli nopein
askelin. Sigismund kertoi itse mitä oli saanut tietoonsa. Veri oli
noussut tavallisesti niin velttoihin kasvoihin, jotka nyt näyttivät
kiihtyneiltä.
Malaspina kuunteli tarkkaavaisesti. Hän tunsi Possevinuksen
silmien kiintyvän itseensä ja tiesi, että hänen antamansa vastaus
ilmoitettaisiin heti Vatikaaniin, sentähden hän mietti ennenkuin
sanoi:
"Käsken heti pitää esirukouksia kaupungin kaikissa kirkoissa."
"Tehkää se!" puuskahti Sigismund.
"Teidän armonne katsonee soveliaaksi pikimmiten kutsua laivaston
Danzigiin."
"Kyllä, kirjoitan heti."
Uutinen herätti tavatonta huomiota. Mutta muutamia päiviä myöhemmin
tuli Olavi Sverkerinpoika Ruotsin ja herttuan lähettiläänä.
Hän oikaisi kyllä ensi huhun, mutta kun hän tavoitteli Sigismundin
suosiota päästäkseen hänen avullaan linnanherraksi Tukholmaan,
kuvaili hän Kaarle herttuaa mitä mustimmin värein.
Mutta Olavi Sverkerinpoika toi mukanaan Upsalan kokouksen päätöksen,
ja hänenkin nimensä oli sen alla. Sitä ei Sigismund, harras
paavilainen, voinut antaa hänelle anteeksi, ja sentähden Olavi
Sverkerinpoika turhaan kosiskeli Tukholman linnan päällikkyyttä.
Valtaneuvokset Ture ja Klaus Bjelke ynnä Eerik Sparre lähetettiin
kohta Puolaan Olavi Sverkerinpojan jälkeen tekemään kuninkaalle
selkoa olosuhteista ja pyytämään hänen allekirjoitustaan Upsalan
kokouksen päätösten alle. Edelleen oli näiden herrojen taivutettava
kuningas määräämään lähtöaikansa Ruotsiin, sillä herttua varustaisi
laivaston häntä noutamaan.
Nyt katsottiin suurin varovaisuus tarpeelliseksi, ja katolisten
neuvonantajainsa neuvosta kirjoitti Sigismund herttualle ja kiitti
häntä kaikista vaivoista. Valtakunnan lait ja vapaudet tahtoi hän
pitää voimassa eikä uskonnon tähden ketään vihata tai rakastaa,
vaikkei hän tahtonut eikä voinut vahvistaa hänen poissaollessaan
tehtyjä Upsalan kokouksen päätöksiä. Sellaisen vastauksen sai Olavi
Sverkerinpoika viedä kotiin. Eri kirjoituksessa määräsi kuningas,
milloin laivaston oli oltava vastassa Danzigissa.
Mutta matkalle tarvittiin myös säätyjen suostumus ja rahaa.
Vihdoin matka hyväksyttiin, ja kuningas sai kolme tynnyriä kultaa
matkakassaansa. Kuitenkin täytyi hänen luvata tulla takaisin ennen
syksyä 1594, muuten säädyillä olisi lupa etsiä toinen kuningas.
Heti kuningattaren tervehdyttyä oli lähdettävä matkalle. Weikselin
vesi oli tällä kertaa sangen korkealla, ja sentähden päätettiin
matkustaa pitkin virtaa. Useita laivoja varustettiin mitä upeimpaan
kuntoon, ja elokuun 3 päivänä 1593 nousivat kuningas ja kuningatar ja
Anna prinsessa laivaan suuren seurueen keralla.
Matka kävi onnellisesti, ja elokuun 14 päivänä nousivat korkeat
vieraat maihin Danzigissa, ja heidät otettiin vastaan suurilla
juhlallisuuksilla.
Mutta hyvät välit eivät kestäneet kauan, kiitos siitä katolilaisten
vaikutukselle. Suurin osa väestöstä oli protestanttista, ja sillä
oli vanhojen vapauksien ja oikeuksien mukaan muutamia kirkkoja
huostassaan jumalanpalveluksiaan varten. Mukana seuraavat katoliset
papit eivät jättäneet siitä ilmoittamatta kuninkaalle. Ja kuninkaan
uskonkiihko oli palavampi kuin tavallisesti. Hän oli aivan äskettäin
kieltänyt evankeliset pitämästä jumalanpalveluksiaan Krakovassa,
Posenissa, Vilnassa, ja vaikkei hän ollutkaan saanut sisartaan
omistamaan katolista oppia, oli hän kuitenkin karkoittanut hänen
pappinsa.
Matkalla Weikseliä alaspäin oli hän tuominnut hylyiksi Thornin ja
Elbingin evankeliset kirkot, miksei hän samoin istuisi oikeutta
Danzigissa? Hänen katoliset pappinsa kehoittivat häntä siihen.
Anna neitsyt seisoi kannella hieman loitommalla. Hän kuunteli
puhetta, mutta ei virkkanut sanaakaan. Silloin lähestyi Malaspina.
"Armollinen herra", sanoi hän lempeällä, sointuisella äänellään,
"huomenna saarnataan evankeliumia siitä, kuinka Vapahtaja meni
temppeliin ja ajoi sieltä ne, jotka ostivat ja myivät ja tekivät
herranhuoneen ryövärien luolaksi... ettekö te tahdo tehdä samoin?"
"Tahdon, tosiaankin!" huudahti Sigismund. Anna loi salamoivan
silmäyksen pappismieheen, ja tämä vastasi siihen. Niin he seisoivat
tuokion vastatusten, kukaan ei tiedä mitä he lukivat toistensa
silmistä, mutta molemmat olivat kalmankalpeat kääntyessään pois.
Ture Bjelke ja Eerik Sparre käyttivät kaiken puhelahjansa ehdotusta
vastustaakseen. He sanoivat kuninkaalle, että niin väkivaltainen
menettely loukkaisi koko Ruotsin kansaa, joka luonnollisesti
odottaisi samallaista kohtelua.
Huhu asiasta levisi pian kulovalkeana kauas ympäristöön. Danzigin
väestö pelkäsi, että kuningas joukkojensa avulla aikoi riistää
kaupungin vapaudet ja oikeudet. Maistraatti valmistautui kohtaamaan
väkivaltaa väkivallalla, ja alempi kansa ilmaisi äärimäistä
katkeroitumista, niin pian kuin puolalaiset sotamiehet näyttäytyivät
kaduilla. Silloin tapahtui eräänä päivänä, että muutamat työmiehet,
jotka kantoivat suurta rautatankoa ahtaalla kadulla, tulivat erään
puolalaisten herrojen heitukan kanssa vastatusten.
"Tieltä pois!" karjaisivat kantajat, mutta kun heitukka ei
noudattanut kehoitusta, sai hän sysäyksen rautakangesta.
Vimmastuneena hän veti miekkansa ja löi muuatta kantajaa käsivarteen.
Nyt oli sota julistettu!
Merimiehiä, käsityöläisiä, työmiehiä joka maata riensi auttamaan
rautatangon kantajaa.
Puolalaisia sotamiehiä taasen syöksyi tappelemaan maanmiehensä
puolesta.
Nousi hirmuinen metakka, monia surmattiin ja vielä useampia
haavoitettiin. Mutta kansa oli mellakassa lähtemäisillään pakosalle,
kun torille ryntäsi maistraatin joukkoja 400 miestä. Nyt alkoi sota
uudella otteella.
Puolalaiset, jotka olivat liian heikkoja puolustautumaan, syöksyivät
lähimpiin taloihin, tunkeutuivat väkivallalla rauhallisten asujanten
luo ja ampuivat sieltä taajaan väkijoukkoon.
Laukauksiin vastattiin ulkoa, ja useita kuulia lenteli läpi
ikkunoiden taloon, jossa kuningas asui.
Kaikkialla huutoja ja vaikeroimisia, jotka nousivat yli kaikkien
kuvausten!
Joukko puolalaisia oli majoitettu erääseen puutarhaan, ja kuultuaan
mitä oli tekeillä tahtoi se rientää toveriensa avuksi. Mutta
maistraatti oli nähnyt sen ja ajoissa nostattanut vipusillan.
Kaiken tämän aikana pysyi Sigismund hiljaa huoneissaan; hän valitti
onnettomuustapausta, mutta ei voinut mitään sen torjumiseksi.
Klaus Bjelke lähti kaupungin pormestarin kera paikalle. Henkensä
uhalla tunkeutuivat he taistelevain väliin ja onnistuivat vihdoin
eroittamaan taistelevat puolueet toisistaan. Kuningatar pelästyi
niin, että hovi heti sen jälkeen muutti Weikselmündeen, josta oli
lähdettävä merille heti laivaston saavuttua.
Kaikissa kirjeissään oli herttua pyytänyt ja kehoittanut Sigismundia
suosiolla hyväksymään Upsalan päätöksen ja vahvistamaan evankelisen
opin Ruotsissa, muuten saattoi syntyä suuria levottomuuksia, sillä ei
herttua eivätkä säädyt aikoneet luopua vakaumuksestaan.
Danzigissa käsiteltiin kysymystä suullisesti.
"Teidän Majesteettinne täytyy ajatella", sanoi Eerik Sparre, "kuinka
vaikeaa on oleva pitää valtikkansa alla niin suurta, mutta kaukaista
valtakuntaa kuin Ruotsia, jollei kuningas ole sen asukkaiden
rakastama".
"En tahdo ketään uskonoppinsa tähden rakastaa tai vihata", virkkoi
Sigismund uutterasti vuoleskellen pikku rasiaa, jonka hän aikoi
lahjoittaa kuningattarelle.
"Teidän armonne on lapsuudestaan saakka tunnettu hartaasta innostaan
ja rakkaudestaan katoliseen oppiin, ja se on herättänyt epäilyksiä
Ruotsin luterilaisissa asukkaissa!"
"Vaikken tahdo ketään oppinsa tähden rakastaa tai vihata", sanoi
kuningas hajamielisesti, kaikin voimin hieroen rasiaa saadakseen sen
kirkkaaksi.
"Uskollisena alamaisena olen velvollinen sanomaan, että näitä
epäluuloja on suuresti lisännyt ankara menettely luterilaisia kohtaan
Puolassa, eikä ole vaikea ennustaa, että yleinen levottomuus tulee
lisääntymään, kun saapuu tieto meteleistä täällä Danzigissa."
"Aiotaanko minut tehdä syypääksi kansanmellakoihin?" Kuningas jatkoi
hierontaansa entistään innokkaammin.
"Siitä voi olla eri mieliä. Mutta varmaa on, että teidän armonne
saavuttaisi menetetyn alamaistensa rakkauden parhaiten takaisin
avoimesti ja vapaaehtoisesti tunnustamalla Upsalan päätöksen; se
rauhoittaisi myös ainaiseksi ruotsalaisten väkivallanpelon."
Nyt ei rasia voinut enää kirkastua. Kuningas nousi. "Olkaa varma,
tahdon tehdä kaiken minkä voin rakkaiden ruotsalaisteni hyväksi,
mutta velvollisuuttani ja omaatuntoani vastaan toimimaan ei minua
kukaan saa... Nyt täytyy minun mennä kuningattaren luo." Ja niin
poistui hurskas kuningas.
Eerik Sparre katsoi hänen jälkeensä... mutta vähitellen kirkastui
synkkä katse.
"Jollei hän tahdo eikä saa jesuiittain tähden", jupisi hän, "niin
kyllä tämä hänen sijaansa... mutta herttua, herttua..."
Kuningattaren luo mennessään kohtasi kuningas Malaspinan.
"Haluaako teidän majesteettinne ripittäytyä?" kysyi tämä.
"Kyllä, ystäväni, heti paikalla. Sinä olet ainoa uskottuni."
3.