Kun aatelisto ja papisto kokoontui Juhanan väliaikaisiin
hautajaisiin, alkoivat papit jo puhua, että oli tarpeen
kirkolliskokous evankelisen opin suojelemiseksi mahdolliselta
vainolta.
Kaarle otti kiinni sellaisista sanoista, kutsui neuvoston koolle
ja puhui, että oli välttämätöntä kutsua valtiokokous muutamain
tärkeäin asiain, mutta ennen kaikkea uskonopin tähden. Sillä jos
protestanttisuus oli ollut vainolle alttiina jo Juhanan aikaan, mitä
silloin saattoikaan odottaa kuninkaalta, jonka tunnonvelvollisuus oli
toimia paavin käskyjen mukaan. Sigismundille oli tosin luovutettava
kruunu niin tehdyn valan kuin maailman arvostelunkin tähden, mutta
ei ollut sallittava mitään kruunausta, ennenkuin kuningas oli
vahvistanut ja vakuuttanut valtakunnan lait ja alamaisten oikeudet.
Neuvosto myönsi herttuan olevan oikeassa, pelkäsi vain kuninkaan
tyytymättömyyttä. Joku huomautti, että uskonasioissa tarvittiin
ainoastaan kirkolliskokous, ei valtiopäiviä.
"Uskonasioissa", vastasi Kaarle, "on ruotsalaisten itse katsottava ja
päätettävä eikä jätettävä niitä katolisten tavoin paavin voidelluille
ja ajelluille palkkajuhdille".
Herttuan sanoissa oli niin paljon pontta ja vakavuutta, hän oli
aina niin varma maalistaan toisten hoippuessa kahdenvaiheilla, että
valtiopäivät päätettiin kutsua koolle helmikuun 25 päiväksi 1593.
Muutamia herttuan miehistä lähetettiin ympäri maaseutuja valmistamaan
mieliä. Itse matkusti hän läpi Vestmanlannin vuoriston ja Taalainmaan
ja sieltä Upsalaan, missä jo oli eloa ja liikettä.
Valtiosäädyt, mutta erittäinkin papit, riensivät saapuville kaikilta
suunnilta. Oli saapunut neljä piispaa ja 332 pappia, kun herttua
saapui helmikuun 27 päivänä. Neuvosto vitkasteli, erittäinkin
äskettäin syytetyt jäsenet. Heitä olivat jälleen kalvaneet epäilykset
ja pelko, ja lopulta olivat he -- antaneet myöten. Vihdoin olivat
kaikki saapuneet, ja maaliskuun 1 päivänä avasi valtakunnan-drotsi
Niilo Gyllenstjerna kokouksen.
Herttua oli vaatinut häneltä sitä -- epäsuosionsa uhalla. Ja ovela
hovimies, joka ei löytänyt mitään lymypaikkaa, mihin piiloutua,
vastasi, että hän tunsi kiitollisuutta saamastaan tehtävästä, häntä
huolestutti vain tunto omasta arvottomuudestaan.
Hänen puheensa oli sangen pyöristelty. Hän neuvoi jokaista
pysymään siinä opissa, joka oli sopusoinnussa valtakunnan lain ja
perintösopimuksen kanssa. Jokainen sai vapaasti sanoa mielipiteensä,
ja mitä täällä päätettiin, se täytyi kuningas Sigismundin hyväksyä ja
vahvistaa, ennenkuin hänet tunnustettiin kuninkaaksi.
Silloin nousi nöyrä, kumarteleva Linköpingin piispa Pietari.
Narisevalla, mahtipontisella äänellä hän kiitti herttuaa ja neuvostoa
uskonopin suojaamisesta ja hellimisestä, samoinkuin hän oli suojannut
liturgiaakin Juhana kuninkaan aikaan. Lopuksi kysyi hän millaiseksi
kokouksen meno oli aiottu.
Mutta samassa nousi hillitön, häikäilemätön Schepperus, kiinnitti
salamoivan katseensa piispaan ja nuhteli häntä ankarin sanoin
siitä, että oli tässä asiassa liehakoinut herttuaa ja neuvostoa,
samoinkuin liturgioineen oli liehakoinut Juhana kuningasta. Vapaan
kirkolliskokouksen ei tarvinnut ottaa vastaan määräyksiä maalliselta
vallalta.
Pietari piispa pudisteli päätänsä. Hän ei hyväksynyt virkaveljensä
kiihkeää purkausta. Nuhteet häntä itseään kohtaan luisuivat maahan
kuten vesipisarat hanhensulilta.
Nyt nousi Eerik Sparre ja ehdotti, että oli käytävä arkkipiispan
vaaliin. Kaikki papit yhtyivät siihen.
Herttuan toivomuksesta epäsi neuvosto sen. Oli ensin rakennettava
kirkko, ennenkuin pappia tarvittiin. Kaarlella oli hyvät syynsä,
joiden tähden hän tahtoi lykätä arkkipiispan vaalin kokouksen loppuun.
Seuraava kysymys oli kuka valittaisiin neuvotteluja johtamaan. Jo
edeltäpäin oli herttua antanut ymmärtää, ettei puheenjohtajaksi ollut
valittava ketään piispaa, jonka korkea arvo häiritsisi kokouksen
vapautta, kuten paavilaisten oli tapana.
Seuraavana päivänä tapahtui vaali. Nicolaus Bothniensis, Upsalan
professori ja tuomiorovasti, sai 196 ääntä; Petrus Jonae sai 56 ja
Pietari piispa vain 6 ääntä.
Vaali oli kunnianosoitus sille lujuudelle, jota Upsalan yliopisto oli
osoittanut liturgisissa riidoissa. Bothniensis, joka oli teologian
professori, oli istunut vankeudessa liturgian vastustuksensa tähden.
Nicolaus pyysi päästä tästä liian suuresta kunniasta. Mutta piispat
vastasivat, ettei vaalia voitu purkaa, he samoinkuin hänkin olivat
luvanneet siihen alistua.
Iltapäivällä antoi herttua vahvistuksensa, ja maaliskuun 3 päivänä
avattiin ensi istunto rukouksella ja laululla.
Kun oli ensin päästy yksimielisyyteen, että pyhä raamattu oli oleva
evankelisen opin ainoana perustuksena ja sääntönä, ja sen jälkeen
käyty läpi augsburgilaisen uskontunnustuksen kaikki kohdat, nousi
Petrus Jonæ ja kysyi kaikilta läsnäolijoilta, hyväksyivätkö he tämän
opin ja tahtoivat siinä pysyä ja, jos Jumala niin soi, kärsiä ja
kuoliakin sen puolesta.
Kaikki nousivat ja selittivät, että he tahtoivat siinä pysyä
viimeiseen hengenvetoonsa. Ja sen jälkeen huusi puheenjohtaja
korkealla äänellä: "Nyt on Ruotsista tullut yksi mies, ja kaikilla
meillä on yksi Jumala!"
Sitten oli herttuan ja neuvoston lujasti luvattava, että paavilainen
jumalanpalvelus tykkönään kiellettäisiin, samoin kaikki vieraat opit,
ja että ainoastaan luterilainen jäisi olemaan.
Maaliskuun 14 päivänä ryhdyttiin vihdoin piispanvaaliin. Suurella
enemmistöllä valittiin liturgian ja Juhana kolmannen pontevin
vastustaja, vielä maanpaossa oleskeleva Abrahamus Angermannus.
Herttua oli tarkoituksella vetäytynyt pois julkisesta osanotosta
kokouksen menoon. Hän ei tahtonut, että hänen sanottiin sitoneen
kenenkään vapautta. Kuitenkin oli hänellä ohjakset käsissään, ja
kuten hän tahtoi, niin kävikin.
Mutta kun hän sai allekirjoitetut päätökset käsiinsä, tutki hän niitä
tavallisella tarkkuudellaan. Enimmät olivat hänen mieleensä, mutta
erinäisiä paavillisia kirkonmenoja hän tahtoi pois.
Neuvosto ja piispat tuumivat, että oli meneteltävä varovaisesti
raa'an, tietämättömän rahvaan tähden. Mutta kun herttua selitti,
että hän ainoastaan mainitsemallaan ehdolla kirjoitti nimensä alle,
silloin täytyi ensin lähettää lähetystö papiston luo kysymään, "voiko
kokous sitä ennen täyttää herttuan tahdon".
Pitkän kiistelyn jälkeen hyväksyttiin kaikki herttuan muutokset,
paitsi mikä koski manausta, jonka kokous piti tarpeellisena
teroitukseksi kalvinisteista. Kovalla toralla päätettiin myös, että
kalvinismi oli kielletyistä uskonopeista erikseen mainittava.
Vihdoin oli kaikki esteet raivatut pois, ja maaliskuun 19 päivänä
luettiin kokouksen päätös julki ja vahvistettiin.
Todistaakseen oikeutensa tähän askeleeseen luetutti Kaarle kirjeen,
jossa Sigismund uskoi valtakunnan hallinnon hänelle ja neuvostolle.
Kuitenkin jätettiin lukematta ne kohdat, joissa kuningas oli
kieltänyt yleiset kokoukset.
Maaliskuun 20 päivänä kirjoittivat läsnäolijat alle nimensä. Sen
jälkeen erottiin.
Kokouksen päätös otettiin ilolla vastaan koko valtakunnassa, ja
sittemmin pidettiin sitä yhtenä kansankirkon perustuslaeista, jonka
muistoksi joka sadas vuosi vietetään riemujuhla.
4.