Vuoden 1573 tammikuu oli alullaan.
Djursholmassa, Banérien vanhassa herraskartanossa, valmistettiin
suurta ja loistavaa juhlaa.
Sovinto, ainakin ulkonainen, oli tehty herttuan ja herrojen välillä.
Herrat saivat vartioimattomina mennä kukin kartanoonsa juomaan
jouluoluet vaimonsa ja lastensa kanssa.
Tosin oli kuninkaan väliaikainen hautaaminen saanut aikaan pienen
keskeytyksen uudenvuoden aattona, mutta sen jälkeen päästiin jälleen
pitoja ja vierailuja jatkamaan naapurusten ja ystävysten kesken.
Kustaa Banér oli kutsunut paljon vieraita. Jo juhlan edellisenä
päivänä oli talossa kiirettä kaikkialla. Palvelijat tomuttivat
huoneita ja kirkastivat astioita, ja Kristina rouva laitteli
nelitoistavuotiaan Märta tyttärensä kera pöydille upeita
hollantilaisia pöytäliinoja.
Hovimestari tuli muutamain palvelijain kera, ja Kristina rouvan
määräysten mukaan asetettiin kaikki hopea-astiat paikoilleen. Mutta
juuri kun parhaallaan oltiin siinä puuhassa, juoksi sisään Kristina
rouvan nuorimman edellinen poika, pikku Juhana, suuri paketti
sylissään.
"Äiti, äiti", huusi hän. "Tämä on teille, uudenvuodenlahja, vaikka
tuleekin myöhään."
"Isältä kai?" kysyi Kristina rouva. "Mistä tiesit?"
"Keltäs muulta se tulisi", vastasi äiti sitä innoissaan avaten.
Kristina rouva oli jo nelissä kymmenissä, hän oli synnyttänyt
maailmaan neljätoista lasta, mutta sittenkin oli hänessä jotakin
lapsellista. Hän omistautui kokonaan puolisolleen ja lapsilleen,
hänen sydämensä oli täynnä rakkautta, ja koko talo rakasti häntä
ja kantoi häntä käsillään. Kustaa herra koetti arvata ja täyttää
kaikki hänen toivomuksensa, ja Juhanan tuoma lahja oli siitä uutena
todistuksena.
Vihdoin oli paketti auki, se loisti kullalle ja valkoiselle; Kristina
rouva löi ihastuksesta käsiään yhteen. "Kuinka oivallista!" huudahti
hän.
"Mitä siinä on, äiti?" kysyi Märta ihaillen. "Serviettejä!" huudahti
Kristina ihastuksissaan. "Sellaisia käytetään hovissa, ja minä olen
niitä kauan toivonut."
Hän levitti nyt muutaman pikku liinoista, jotka olivat ympärinsä
koruompeluksilla kirjaillut ja ripsitetyt.
"Mihin niitä käytetään?" uteli Märta ihailevin katsein. "Niitä
pannaan jokaiselle vieraalle pöytään", selitti Kristina rouva.
"Niillä pyyhitään suuta ja sormia syödessä ja sen jälkeen."
"Mikäs tuo on tuossa nurkassa?" huudahti pikku Juhana.
"Sukuvaakuna, etkö sitä tunne, pienokaiseni."
"Äiti, niitä on neljäkolmatta kappaletta", huudahti tyttö.
"Viekää ne saliin. Minä pistäydyn isän luona, sitten menemme
katsomaan miten pitkälle Anna on päässyt."
Anna oli Kristina rouvan vanhin tytär, viitisentoista vanha,
suuresti isäänsä. Hänen valvonnallaan koristeltiin avaroita
talonsuojia. Jyhkeille tuoleille ja penkeille oli pantu paljoa
koreammat tyynyt jokapäiväisten sijaan, ja nämä juhlatyynyt olivat
päällystetyt korukudotuin kulta-, silkki- ja samettikankain. Pöydät
olivat peitetyt harvinaisen taitehikkain liinoin, marmoriseinät
kallisarvoisin seinäverhoin.
"Sano, äiti kulta, oletko nyt tyytyväinen?" kysyi Anna saatettuaan
äitiään kautta somistettujen suojien.
"Olen, lapseni", sanoi äiti suudellen tytärtään. "Mutta ovatko teidän
huomiset pukunne jo kunnossa?"
"Ei minun vielä ihan", vastasi Märta. "Lähden heti sen ääreen."
"Minun on aivan valmis", sanoi Anna. "Ja jos äiti sallii, lähden
Svanten ja Pietarin mukana pienelle ratsastusretkelle ja sitten
miekkailusaliin."
Kristina tukehutti huokauksen. "Onhan sinulla isäsi suostumus ja
sentähden minunkin. Mutta sen tiedän, ettei rakas äitini olisi
sallinut tyttäriensä ottaa osaa sellaisiin leikkeihin."
"Ne karkaisevat ruumista ja mieltä... Tiedättekös, äiti kulta, minä
olen kaksi kertaa lyönyt miekan Svantelta ja kerran Pietarilta.
Miekkailumestari sanoo, että pian voin lähteä otteluun kenen kanssa
tahansa."
"Hyvät enkelit sinua varjelkoot! Toivon vain, ettei kukaan vieras saa
tietoonsa epänaisellisia leikkejäsi."
"Koskaan ei moista pälkähtäisi päähäni!" keskeytti Märta. "Ajatteles,
jos saisit naarmun poskeesi!"
"Anna, rakas Anna... elä mene tänään!" huudahti Kristina rouva
pelästyneenä.
"Akseli on saanut isältä luvan olla mukana tänään, kuka häntä pitäisi
silmällä, jollen minä?"
"Anna! Anna!" kuului alhaalta pihalta.
Lehahti kuin päivänsäde nuorille kasvoille. "Akseli huutaa minua",
sanoi hän.
"Mene sitten, mutta pidä huolta hänestä kuten itsestäsikin."
Syleily ja suukkonen, ja hän kiiti pois. Äiti toisine lapsineen
katsoi ikkunasta lähtöä. He näkivät, kuinka Anna kiepsahti ratsaille
ja nelisti pois veljien etukynnessä.
* * * * *
Seuraavana päivänä seisoi Kristina rouva peilin edessä, joka oli
hienosti kiilloitettua hopeaa.
Tukka oli kammattu ylös otsalta ja ohimoilta, kovasti käherretty
ja taitettu päälaelle tötteröksi. Siihen oli pistetty kaksi
suurta ja kallisarvoista jalokivineulaa. Takaraivolla oli musta,
kultakudoksinen pitsitöyry ja välissä useita helminauhoja. Puku
oli heleän keltaista _peldiä,_ hopealla paarrettu ja laahuksella
varustettu. Kengät olivat kultakangasta. Leveä pystykaulus ja
kalvostimet, jotka ulottuivat puolikäsivarteen, olivat hienot kuin
hämähäkin kudos.
Samassa kuin Kristina tyytyväisenä kääntyi pois peilistä, tölmähti
Pietari sisään.
"Äiti, olenko nyt hyvä", huudahti hän kiireissään.
Äiti katseli häntä tarkastellen. Hän oli puettu mustaan
samettikolttuun, jonka liepeet oli reunustettu kahdella kapealla
kultanauhalla. Äiti laittoi vähän paremmin vyötä, joka oli koristeltu
kultaompeluksin ja helmin. Hän katsoi sukkahousuja, jotka olivat
vaaleankeltaista silkkitrikoota, ja pikku kenkiä, jotka olivat
mustaa samettia ja kultanauhoin koristetut. Hän otti peilipöydältä
hopeakamman ja kampasi vaalean tukan jakaukselle, niin että se
laskeutui tasaisesti hollantilaispaidan leveälle kaulukselle.
"No, olenko nyt hyvä?" kysyi poika kärsimättömästi.
"Kyllä minusta olet!"
Hän pyörähti kiireesti syöksyäkseen ulos, mutta tölmähti Kustaa
herraa vastaan, joka oli pehmeissä kartuaanisaappaissaan, valkoisissa
silkkitrikoissaan ja tummanpunaisissa atlashousuissaan, joissa oli
leveät, valkoiset silkkipöhöttimet. Leveitä hartioita ja korkeaa
rintaa ympäröi takki, samasta kankaasta ja samanvärinen kuin
housutkin, mutta runsaasti koristeltu kullalla. Vasemmalle olalle oli
kiinnitetty monivärinen vaippa. Kaulassa oli kultaketju, paidankaulus
koristeltu leveillä flandrilaisilla pitseillä. Jos lisäämme tähän
kallisarvoisen timanttisormuksen, joka tuikki vasemmassa kädessä, ja
helmitetyn samettibaretin ja jalokivin koristellun tikarinkahvan,
voimme suunnilleen kuvitella miltä aatelismies näytti viidennentoista
sataluvun lopulla.
Poikanen pyysi yhteentörmäystään anteeksi, ja kirkkaat silmät
näyttivät niin rukoilevilta, että isä ainoastaan hymyili hänelle.
Ja poika oli tiessään nopeasti kuin ajatus. Puolisoiden keskustelu
kiintyi lapsiin. Äiti ei voinut olla valittamatta, ettei voinut
kesyttää Annan epänaisellisia taipumuksia.
"On totta, että hän rakastaa miesten urheiluja", vastasi Kustaa herra
hymyillen. "Hän muistuttaa muinaisajan valkyrioita, ja tunnustanpa,
etten häntä toisenlaiseksi tahtoisikaan."
"No, silloin on kaikki hyvin", puuskahti Kristina vilkkaasti.
"Juuri sinun tähtesi minä..."
"Sen kyllä uskon, kenties hän ei vain ole sinulle siksi hyödyksi kuin
pitäisi."
"Kyllä, onhan minulla sitä paitsi Märta..."
"Mutta hän rakastaa kirjallisia opintoja?"
"Kuinka iloinen olisinkaan, jos hän tulisi jaloon isäänsä!"
"Hemmoittelet minut piloille, kuten lapsetkin", sanoi linnanherra
vetäen hänet syliinsä.
Keskustelun keskeytti Märta, joka hänkin tuli näyttämään pukuaan. Hän
oli tänään ensi kerran seurapuvussa ja siitä samalla ihastunut ja
hämmennyksissään.
Hänen pukunsa oli vaaleanpunaista sindalia, ohutta, melkein
läpinäkyvää itämaalaista silkkikangasta. Välttämätön leveä
pitsikaulus ei ollut pystyssä, vaan laskeutui alaspäin kaulan
ympärille. Tukka oli käherretty, kammattu jakaukselle ja koristeltu
muutamin riippuvin timanttineuloin. Kaunismuotoista kaulaa koristi
helminauha, jonka suuret helmet kilpailivat kaulan valkoisuuden
kanssa. Puvun hihat laskeutuivat väljinä kyynärpäätä myöten kauneille
käsivarsille, joita muuten koristivat helmi- ja turkoosirannerenkaat.
Vanhemmat katselivat hymyillen kaunista lasta, joka herättämästään
huomiosta hämillään hiipi äitinsä kainaloon, kuiskaten:
"Rakas äiti, sehän oli oma tahtosi."
"Tietysti, siunattu lapsi!" Äiti suuteli ja hyväili häntä. "Eikö Anna
ole valmis?"
"Ei vielä", tuli hieman epäröiden.
"Syy on siinä, että hänen Floransa on loukannut jalkansa", huomautti
Kustaa herra nauraen. "Hepo ei anna itseään hoitaa kenenkään muun
kuin omistajansa."
"Ajatteles tallinhajua!" puuskahti Kristina rouva. "Se on jo poissa",
vastasi Anna, joka samassa tuli huoneeseen.
Hän oli puettu melkein kauttaaltaan valkoiseen, paitsi että pieni
tunikka puvun yllä oli sinistä kangasta. Mutta kukaan ei kiinnittänyt
erikoista huomiota pukuun, säteilevät nuorekkaat kasvot vetivät
kaikkien katseet puoleensa, ja Kristina rouva kysyi kummissaan:
"Mitä on tapahtunut? Näytät niin iloiselta."
"Oh... ei juuri mitään... se vain... että Flora on paljon parempi",
sanoi hän kääntyen isäänsä.
Samassa kuului rekiä ajavan pihaan, ja kaikki neljä riensivät alas
ottamaan vastaan vähitellen saapuvia vieraita.
* * * * *
Pöydän ympärillä, joka melkein notkui hopeaisten juoma-astiain painon
alla, istui jalo isäntä vierastensa ympäröimänä. Ne olivat: Eerik
Sparre, herrat Hogenskild, Ture ja Klaus Bjelke, Sten Banér, Eerik
Gabriel Oxenstjerna ja Yrjänä Posse ynnä muutamia muita vähemmän
huomattavia henkilöitä.
Kaikki palvelijat olivat poistuneet, niin että saattoi puhua
vapaasti ja häiritsemättä. Mutta alussa keskustelu kävi jäykästi;
näytti olevan niin paljon sydämellä, ettei oikein oltu varmat millä
oikeastaan oli alettava.
Silloin täytti isäntä suuren pikarin valkoviinillä ja joi vieraineen
-- kuten sanoi -- tätä viatonta juomaa ennenkuin käytiin käsiksi
tulisempaan. Maljaan vastattiin perinpohjaisesti kaikilta tahoilta,
ja pian heltisivät kielten siteet.
"Hyvät herrat", sanoi Kustaa herra, "minua ilahuttaa suuresti se,
että näen täällä talossani koolla maan etevimmät miehet, voidaksemme
vapaasti ja arastelematta vaihtaa ajatuksiamme. Teistä riippuu, kuka
ensiksi saa sananvuoron; minä puolestani äänestän sitä herra Eerik
Sparrelle."
"Niin, niin, Eerik Sparre puhuu!" säestivät toiset.
Tämä kumarsi hieman ja hipaisi keveästi kädellään äsken tyhjennettyä
pikaria, ennenkuin antoi katseensa lennähtää läsnäolijain ylitse,
minkä jälkeen hän alotti hieman kiihtyneellä äänellä:
"Siitä on jo pian viisikolmatta vuotta, kun Juhana kuninkaan
kruunauspäivänä nelisenkymmentä nuorta miestä kokoontui kokoukseen,
jossa kättä lyöden sitouduttiin yhdessä työskentelemään vanhan
ruotsalaisen läänitysoikeuden ylläpitämiseksi. Kuningasvalta saattoi
olla siitä riippumaton, eikä heidän tarkoituksensa suinkaan ollut
repiä maahan, mitä muutamia vuosikymmeniä sitten oli pystytetty. Me,
jotka täällä olemme läsnä, tiedämme, että noista neljästäkymmenestä
oli pian jälellä ainoastaan kolmekymmentä, ja osaksi virkavalta,
osaksi luonnollinen kuolema on nyt niin tehnyt tuhojaan heidän
keskuudessaan, että näistä ensimäisistä on jälellä tuskin
kymmenkuntaakaan."
"Se on totta... se on totta!"
"Mutta pettyisin suuresti, jollei juuri näissä jälelläolevissa
keskittyisi se voima, joka neljässäkymmenessä oli. Nuoruuden rakkaus
se silloin jännitti joustaan, miehuuden voima on nyt sen rankaiseva."
"Hyvä, hyvä!"
"Nyt, juuri nyt on hetki lyönyt!"
"Sitä mieltä minäkin olen", jatkoi Eerik herra nyökäten hyväksyvästi
Hogeskild Bjelkelle. "Minulla on valmiina kirjoitus, nimeltään
Postulata nobilium, joka on tarkoitettu annettavaksi kuninkaalle
hänen saapuessaan Ruotsiin, ja jossa esitetään valtaneuvoston,
ritariston ja alemman aateliston alamainen pyyntö päästä nauttimaan
vanhoja, ikimuistoisia vapauksiaan ja erioikeuksiaan. Se on valmis ja
kaipaa ainoastaan allekirjoituksia."
Ritari avasi pergamenttikäärön, joka oli hänen edessään pöydällä.
"Ken tuntee kirjoittajan, hän tietää myös, että kirjoitus on hyvä
ja että sen alle voi epäröimättä kirjoittaa", huudahti Ture Bjelke
vilkkaasti.
"Saammeko heti kuulla sisällyksen", huomautti Kustaa Banér.
"Se alkaa", jatkoi kirjoituksen laatija, "onnentoivotuksilla
kuninkaalle hänen palaamisensa johdosta perintövaltakuntaansa vastoin
monien tahtoa ja toiveita..."
"Sen letkauksen herttualle suon mielelläni", huusi Hogenskild
nauraen. "Mitä hän antaisikaan voidakseen painaa kruunun päähänsä."
"Emme tule koskaan sitä sallimaan", huusivat useat.
"Sikäli kuin voimme estää sen", lisäsi Kustaa herra. "Minun
mielestäni tässä syntyy taistelu elämästä ja kuolemasta."
"Aivan varmaan", sanoi Yrjänä Posse, "jollei kuningas anna myöten".
"Sitä ei hän hyvällä tee", puuttui Sten Banér puheeseen. "Mutta hänen
onneton katolinen uskonsa voi koitua siksi kompastuskiveksi, joka
auttamattomasti saa hänet kaatumaan."
"Meillä ei ole mitään oikeutta estää häntä pysymästä uskossaan",
selitti Hogenskild.
"Roomalainen kirkko ei tyydy häneen yksin", puuskahti isäntä. "Se
ojentaa käsivartensa kurottamaan koko kansaa."
"Kernaasti minun puolestani, minä heittäydyn heti sen syliin", jatkoi
Hogenskild. "Valtaneuvoksena ja läänitysten omistajana ei minulla ole
aikaa kirkollisille asioille; minua ilahuttaa sentähden suuresti, kun
sievoisella rahasummalla saan ostaa itselleni autuuden anekirjojen
muodossa." Monet läsnäolijat nauroivat.
"Kenties saatte antaa takaisin kirkkotilukset", virkkoi herra Erik
Oxenstjerna.
"Ei, kiitos, niitä emme päästä käsistämme."
"Kansa on mielistynyt protestanttisuuteen", jatkoi Eerik Sparre. "Se
on meillä liittynyt Kustaa Vaasan nimeen; ja Kaarle herttuan voima on
juuri siinä, että hän ylläpitää isien työtä."
"Se kettu!"
"Ovela kuin itse paholainen."
"Hän ei olisi millään tavoin meille vaarallinen, jollei hän olisi
Ruotsin kansan asiamies. Päästäksemme antamasta hänelle myöten,
täytyy meidän katolilaisuuden kysymyksessä mukautua yleiseen
mielipiteeseen."
"Se on sitä oikeampaa", sanoi Kustaa Banér, "kun minun mielestäni
maan kehityskin vaatii sitä."
"Protestanttisuus on valistusta", puuskahti Klaus Bjelke, "ja sitä
ovat talonpoikamme saaneet jo liiaksi; katolilaisuus on tarkoitettu
karjalle, ja siihen luonnonjärjestyksen mukaan rahvaamme kuuluu".
Karkean mielijohteen palkitsi yleinen nauru.
"Tämä tarvitsee huuhtoa alas", keskeytti Kustaa Banér ja otti suuren
hopeakannun täynnä reininviiniä, mistä täytti pikarinsa ja pani sen
kiertämään ympäri pöytää.
Kaikkien juotua jatkoi Eerik Sparre:
"Luullaksemme olemme yhtä mieltä siitä, että herttua on meidän
vihamiehemme, kuten me olemme hänen!"
"Olemme tietysti!"
"Henkeen ja vereen!"
"Kuitenkin viisaus ja varovaisuus mielestäni vaatii", sanoi Kustaa
herra, "että otamme hänet mukaan hallitukseen".
"Ei koskaan!" huudahti Hogenskild.
"Mitäpä hänen äänensä voi kaikkia meitä muita vastaan", jatkoi Eerik
Sparre. "Minusta hän on vaarallisempi neuvoston ulkopuolella kuin
neuvostossa."
"Tärkeintä meille on, että Sigismund vahvistaa kaikki entiset
erioikeutemme", sanoi Yrjänä Posse. "Silloin ei herttuan käsi meihin
ulotu!"
"Olen kirjoituksessani vaatinut", sanoi Eerik Sparre, "että nyt
kuten muinoinkin on kaikki tuomarinvirat varattava aatelistolle,
samoinkuin kaikki valtakunnan korkeimmat virat, niin ettei koskaan
halpasyntyistä miestä aseteta mihinkään virkaan heidän yläpuolelleen
tai rinnalleen."
"Se on oikein!"
"Edelleen, että valtakuntaa on vallittava valtaneuvoston neuvojen
mukaan eikä ketään otettava siihen ilman entisten jäsenten
suostumusta tai hyväksymistä."
"Luullakseni kirjoituksessa on jotakin vanhasta
talonoikeudestammekin?" huomautti herra Hogenskild.
"Luonnollisesti, erityinen pykälä sisältää, että neuvostolle ja
aatelistolle on turvattava riittävästi maata ja läänityksiä, ja
on heidän vanhan tavan mukaan nautittava tuomio-oikeutta väkensä
suhteen."
"Lopuksi olen vaatinut ratsupalveluksen helpoitusta", lisäsi Eerik
herra, "mutta että kaikki sillä saavutetut vapaudet vähentämättöminä
tulevat hyväksemme".
"Se on sanottu paremmin kuin minä itsekään olisin osannut", puuskahti
herra Hogenskild ja hieroi tyytyväisenä, käsiään.
"Jos sellaiset edut voittaisimme, ei meidän tarvitsisi pelätä mitään
herttualta", puuskahti Kustaa Banér.
"Toivoisin vain, että Niilo Gyllenstjernakin olisi mukana!" sanoi
Ture Bjelke.
"Olen kutsunut häntä", vastasi Kustaa herra. "Mutta hänellä oli
esteitä."
"Kuten tavallisesti!"
"Hyvät herrat, unhotamme pikarimme, tässä on italialaista viiniä."
"Eerik Sparren malja!"
"Eläköön hän!"
He kilistelivät, joivat ja huusivat. Ja sitten alkoivat he kirjoittaa
nimiään paperin alle. Mieliala kävi silloin niin hilpeäksi kuin
kaikki vaaditut edut olisivat jo langenneet heidän hyväkseen.
Rouvasväki sillä välin istui helakanpunaiseksi sisustetussa huoneessa
pöydän ympärillä, maistellen makeaa viiniä kukin pikaristaan, ja
lautasilla heidän edessään oli kokonaiset vuoret rusinoita ja
manteleita ja sokerileivoksia, joita talon vieraanvarainen emäntä oli
itse niille asetellut.
Täällä oli jo päättynyt pakina enemmän tai vähemmän onnistuneesta
oluenpanosta ja leivonnasta jouluksi, siitä, kuinka monet kankaat oli
kudottu ennen pyhiä, ja muusta sellaisesta, joka ei enää nykyään ole
koskaan ylhäisten rouvien keskusteluaiheena.
Viinikin oli ehtinyt tehdä vaikutuksensa, ja keskustelu kävi
vilkkaammaksi. Arvailtiin, milloin kuningas Sigismund tulisi, ja
siitä johduttiin moninaisiin hovijuoruihin. Viereisestä huoneesta
kuului sitransoittoa. Nuoret ne siellä huvittelivat, väliin leikkien
joululeikkejä ja väliin kertoen satuja.
3.