Kuinka maassa kuohui ja kohisi! Mutta niinpä olikin neljä puoluetta
ottelemassa vallasta!
Ensiksi Sigismund perintöoikeutensa nojalla. Mutta hänen takanaan
oli mahtava Rooma ja jesuiittain joukkio; nyt jos koskaan oli
katolilaisuuden saatava Ruotsissa valtansa takaisin, ja tämä saattoi
tapahtua ainoastaan Sigismundin avulla.
Ruotsin aatelisto taasen tahtoi saada takaisin _kaikki_ entiset
erioikeutensa, päästä jälleen pikku kuninkaiksi kukin maakunnassaan.
Sigismund sai olla nimeksi kuninkaana, mutta asua ja oleskella
Puolassa, heidän itsensä hallitessa valtakuntaa. Katolilaisuudesta
eivät he tahtoneet tietää mitään, se nousisi heidän verroilleen,
pakoittaisi heidät luovuttamaan takaisin kirkkotilukset, ja paavin ja
pyhän Ignatiuksen avulla kirkko nousisi heidän herrakseen.
Kolmantena oli herttua, itse asiassa heikoin. Mutta hänen takanaan
oli neljäs puolue, joka Engelbrektin ja Sturein ja viimeksi Kustaa
Vaasan aikana oli tottunut sanomaan sanansa puolestaan, kun oli
säädettävä lakeja maassa. Kustaa kuninkaan päivinä oli talonpoika
saattanut mennä hänen luokseen valittamaan hätäänsä, ja hän auttoi
mikäli suinkin voi. Eerikin ja varsinkin nyt viimeksi Juhanan aikana
oppivat talonpojat tuntemaan läänitysherrojen sorron raskautta,
mutta paremmat ajat saattoivat jälleen koittaa, jos herttua otti
kansan asian omakseen. Hän oli monessa suhteessa suureen isäänsä, oli
monissa tilaisuuksissa osoittanut olevansa rahvaan ystävä, ja enimmän
kaikista puhui hänen puolestaan se, että herttuakunnassa vallitsi
hyvinvointi ja tyytyväisyys, kun kuningaskunnassa sitä vastoin
kuultiin hädän valitusta ja nurinaa kaikkialla.
Niin seisoivat nämä taistelevat mahdit vastatusten, asestettuina
hampaitaan myöten!
"Harkitkaa kaikki asiat hyvin, toimikaa ripeästi, lykkäämättä
mitään huomispäivään!" Sellaisen kehoituksen oli vanha isä antanut
pojilleen, mutta ainoastaan nuorin painoi sen mieleensä. Hän sovitti
sen niin perinpohjin toimiinsakin, että hän, jottei ainoankaan päivän
haaskaamisella antaisi vastustajilleen tilaisuutta uusiin juoniin,
riensi Tukholmaan heti Juhanan kuolemasta tiedon saatuaan.
Kuningasvainajan viimeksi asettamat neuvosherrat eivät uskaltaneet
asettua häntä vastaan, sillä he pelkäsivät ankaraa herraa. Ja
vavisten he tunnustivat hänet valtakunnan korkeimmaksi päämieheksi jo
marraskuun 23 päivänä.
Kahtena viimeksi kuluneena vuotena oli Kaarle itse asiassa
hoitanut hallitusta ja jatkoi sitä laillisesti niin vuoden 1590
perintösuostumuksen kuin erityisten Sigismundilta saamiensa
valtuuksien nojalla.
Herttua lähetti oman palvelijansa viemään kirjettä, missä Puolan
kuninkaalle ilmoitettiin isänsä kuolemasta. Mutta lisäksi herttua
varoitti Sigismundia liiaksi kiirehtimästä lähtöään Puolasta,
sillä siten voisi panna _sen_ suureen vaaraan. Ruotsin hän kyllä
aina ehtisi saada, ja asiat hoidettaisiin hänen poissaollessaan
suurimmalla tunnontarkkuudella.
Mitään sovintoa herrojen kanssa ei saatu aikaan. Kaarle ei luottanut
heihin, nyt vielä vähemmän kuin ennen. Tosin ei ollut mitään varmoja
todisteita heidän kapinahankkeistaan, mutta että he juonittelivat,
siitä herttua olisi voinut panna päänsä pantiksi.
Siitä huolimatta hän tahtoi näyttäytyä sovinnollisena. Sentähden
lähetettiin Kaarle Sture ja Krister Horn välittämään sovintoa
herttuan ja Eerik Sparren ja Banér veljesten välillä, jotka
oleskelivat Djursholmassa. Tehtiin monia ehdotuksia, mutta neuvoston
olivat liian lempeitä, herttuan liian ankaria. Neuvottelujen
helpoittamiseksi ja muun aateliston pyynnöistä saivat herrat vihdoin
tulla Tukholmaan. Sillä välin oli kevytmielinen, ajattelematon Akseli
Lejonhufvud herättänyt levottomuuksia Länsi-Göötanmaalla. Mies
näytti herttuasta tosin niin merkityksettömältä, että hän hymyili
halveksivasti saatuaan tiedon, että mies rahvaankokouksissa kehoitti
pysymään Sigismundille uskollisena, kun häneen, herttuaan, ei ollut
luottamista. Mutta muutamia herroista epäiltiin olevan huimapään
tukena.
Hän lähetti heti kuulustelemaan syytettyjä herroja. Nämä vakuuttivat
kallein valoin viattomuuttaan, vasta edellisenä päivänä olivat he
kuulleetkin koko länsi-gööttalaisesta touhusta.
Herttua selitti olevansa tyytyväinen heidän vakuutukseensa,
neuvotteluja jatkettiin ja joulukuun 13 päivänä olivat vihdoin
sopimuskirjat molemmin puolin valmiit ja hyväksytyt, ne olivat enää
vain allekirjoitettavat ja vaihdettavat. Mutta samana päivänä saapui
kirjeitä Puolasta; niin Sigismundilla kuin herttuan sikäläisillä
yksityisillä ystävilläkin oli tärkeää ilmoitettavaa hänelle.
Kuninkaan kirje sisälsi, että hän uskoi valtakunnan hallituksen
herttualle, kunnes itse voisi saapua Ruotsiin. Sovintoa syytettyjen
neuvosherrojen kanssa sanoi Sigismund pitävänsä hyvin tärkeänä.
Tulevaisuudessa aikoi hän antaa julkisen selityksen heidän
syyttömyydestään.
Mutta yksityiskirjeet kuuluivat toisin. Niissä kerrottiin Ruotsista
saapuneen Puolaan salaisia kirjelmiä, joissa puhuttiin vaikeuksista,
mitkä Sigismundilla olisivat Ruotsissa edessään. Kuningasta neuvoivat
hänen ruotsalaiset ystävänsä lähettämään sotaväkeä Liivinmaalle
ja laivaston Danzigiin, josta hänen majesteettinsa oli niin pian
kuin suinkin tultava sotavoimin ottamaan kuningaskuntaansa Ruotsia.
Puolalaisten voittamiseksi puolelleen neuvottiin kuningasta
luovuttamaan heille Vironmaan. Täällä kotona neuvosto ei suinkaan
löisi laimin kuninkaan oikeuksien valvomista, ja vieraiden valtojen
välityksellä oli herttua saatava luopumaan kaikesta vastarinnasta.
Akseli Lejonhufvudin hanke, joka äsken oli näyttänyt niin
merkityksettömältä, sai nyt tärkeytensä. Kaarlesta oli selvää,
että se oli yhteydessä täältä Sigismundille lähetettyjen kirjeiden
kanssa. Ja kiivastuksensa kuohussa antoi hän vielä samana iltana,
jona kirjeet saapuivat, kaupungin pormestarille käskyn heti sulkea
ja tarkoin vartioida kaupungin portteja. Samoin oli porvaristo
asestettava.
Herttuan palvelijat asetettiin linnanpihalle täysissä varustuksissaan.
Sillä välin käveli herttua kiihdyksissään linnansaleissa
edestakaisin. Mutta kuta kauemmin hän jatkoi käyntiään, sitä
selvemmäksi kävi hänelle, että hän ainoastaan tyyneydellä saattoi
hallita asemaa. Saadut kirjeet eivät olleet mitään todistuksia,
ja ilman todisteita ei hän voinut ryhtyä mihinkään valtakunnan
vihollisia vastaan, joiksi hän herroja nimitti.
Kauan ei viipynyt ennenkuin hän oli jälleen päässyt täysin omaksi
herrakseen. Mutta ukkospilvi oli vieläkin hänen otsallaan ja hänen
katseensa oli synkkä ja uhkaava, kun hän pysähtyi Akseli Ryningin ja
Juhana Oxenstjernan eteen.
Molemmat hovimiehet seisoivat ymmällä ja tuijottivat kalpeina häneen.
"Menkää herra Eerik Sparren luo, sanokaa hänelle, että tulen heti",
käski herttua.
Herrat kumarsivat syvään, heittivät kummastelevan katseen toisiinsa
ja riensivät pois.
"Tähän aikaan?" kuiskasi Akseli Ryning.
"Kello on kymmenen", vastasi Oxenstjerna. "En ihmettelisi, vaikka
tapaisimme hänet jo vuoteestaan."
Mutta ei hän vielä ollut levolla. Lähetit tapasivat herra Eerik
Sparren ja hänen sukulaisensa, Eerik Stenbockin vilkkaassa
keskustelussa, jota Ebba rouva tarkkaavaisesti kuunteli.
Hämmästyttihän vierailu tosin, mutta Eerik herra suostui
heti pyydettyyn yksityiskeskusteluun ja vei molemmat herrat
työhuoneeseensa.
"Millä voin palvella?" kysyi hän.
"Tulemme herttuan käskystä", sammalsi Ryning.
"Teidän on seurattava meitä hänen luoksensa", sanoi Oxenstjerna. "Hän
ei rauhoitu muuten."
"Näin iltamyöhään?"
"Se on hänen armonsa tahto!"
"Mitä hän tahtoo?"
"Ei hän ole sitä meille sanonut!"
"Mutta kiihtyneeltä hän näytti."
"Seuraan teitä, herrat!"
Mutta samassa aukeni ovi, ja Ebba rouva tuli nopeasti sisään. Hän
heittäytyi miehensä kaulaan ja puuskahti: "Jos rakastat minua, niin
elä mene! Herttua on sinun persoonallinen vihamiehesi ja hänellä on
pahaa mielessään."
"Sitä emme ole oikeutetut luulemaan", vastasi Eerik herra
lemmekkäästi lohdutellen.
"Miksi hän muuten kutsuisi sinua näin tavattomaan aikaan", sanoi Ebba
rouva itkien.
"Olen yhtä mieltä kuin rakas sisarentyttärenikin", sanoi herra Eerik
Stenbock, joka hänkin tuli sisään. "Olen juuri saanut tietää, että
porvaristo on aseissa ja koko linnanpiha täynnä aseellista väkeä.
Täällä näyttää olevan jotakin vakavaa tekeillä."
"Me olemme ainoastaan lähettiläitä", selitti Ryning.
"Ethän mene, eikös niin", pyysi Ebba rouva hyväillen.
"En, enkä mene!" vastasi Eerik. "Omasta puolestani en luota
herttuaan, ja onhan minulla syytä kieltäytyä, kun minua kutsutaan
niin tavattomaan aikaan."
"Minä voin sen sijaan lähteä, vapauttaakseni sinut ikävyyksistä",
sanoi Eerik Stenbock.
Ebba kiitti häntä liikutettuna, ja vieraat riensivät pois.
"Eerik", kysyi rouva kuiskaten, "pelkäätkö?"
"En koskaan! Sitä paitsi, ovathan kaikki kirjeet hävitetyt?"
"Siitä olen huoletta."
"Silloin ei ole mitään todisteita, sillä ajatuksiamme ei voi kukaan
lukea."
"Ei, onneksi!"
Mutta kohta tuli herra Eerik Stenbock takaisin. Hän näytti
tyytymättömältä ja hieman hämmästyneeltä.
Ebba rouva riensi häntä vastaan. "No, kuinkas kävi?" kysyi hän.
"Ikävä kyllä, sinun täytyy mennä!"
"Täytyy!" sanoi Ebba hiljaa.
"_Täytyy_!" toisti Eerik Sparre. "Täytyy!"
"No, elä nyt hirttäydy yhteen sanaan. Kuninkaan sijaisena on
hänellä sama oikeus vaatia meiltä kuuliaisuutta kuin meilläkin on
velvollisuus sitä hänelle osoittaa", vastasi Stenbock.
Samassa astui ilmoittautumatta sisään Yrjänä Posse ja Yrjänä
Stjernsköld.
"Herttua kutsuu!" sanoi edellinen.
"Ja jos kieltäydyn tulemasta?"
"Se nostattaisi myrskyn, joka olisi vaarallinen monelle."
"Olet oikeassa, minä seuraan!"
Ebba rouva oli kalmankalpea, mutta hän ei sanonut sanaakaan, ei
liikahtanutkaan, kun hänen herransa lähti molempien noutajain mukaan.
* * * * *
Herttua otti Eerik Sparren vastaan rypyssä otsin ja tuskin
tervehtien. Hänen viittauksestaan toi Yrjänä Stjernsköld esiin
muutamia kirjeitä, jotka hän luki.
Ensimäinen sisälsi, että muuan Eerik Sparren talonpojista oli
puolustellut Akseli Lejonhufvudin väkeä ja sanonut, ettei tarvinnut
totella herttuan käskyjä, koska hän oli jo kuollut.
Toisessa sanottiin muutaman Eerik Sparren palvelijoista sanoneen,
että Pietari kreivi ja hänen perillisensä muka olivat Tureholman
oikeat omistajat, vaikka herttua oli sen anastanut ja perustanut
sinne Mariestadin.
Kolmannen mukaan oli herra Eerik Sparre lähettänyt alamaahan muutamia
hevosia, luultavasti auttaakseen Akseli Lejonhufvudin kapinaa.
Sellaiset olivat syytökset, joihin hänen oli vastattava.
Hän huomautti heti, ettei hän suinkaan ollut velvollinen vastaamaan
palvelijainsa eikä talonpoikiensa suunsoitosta. Mitä taasen hevosiin
tuli, saattoi hän helposti näyttää toteen, että ne rehunpuutteen
tähden oli lähetetty Länsi-Göötanmaalle jo kolme viikkoa ennen Juhana
kuninkaan kuolemaa. Muuten oli selvää, että jos hänen tarkoituksensa
olisi ollut auttaa kapinaa, ei hän olisi antautunut herttuan valtaan.
Kaarle huomautti tuimasti, että Akseli Lejonhufvud oli saattanut
alottaa kapinan liian aikaisin.
"Olen valmis pyhällä valalla vakuuttamaan syyttömyyttäni", puuskahti
Eerik herra.
Kotvan tuumittuaan virkkoi herttua, että koska asia kaikessa
tapauksessa näytti epäilyttävältä, sai Eerik herra jäädä yöksi
linnaan, jollei hän saisi takausta puolestaan.
Läsnäolijat selittivät kaikki olevansa valmiit takaamaan. Mutta
herttua otti takauksen ainoastaan Eerik Stenbockilta, jonka Ebba
rouva oli lähettänyt kuulustelemaan, Klaus Bjelkeltä ja Pentti
Ribbingiltä. Sen jälkeen hän selitti olevansa valmis pysymään
tehdyssä sopimuksessa.
Eerik Sparre vakuutti samaa.
"Tahdotteko vannoa sen?" kysyi herttua.
Eerik herra notkisti polvensa, kohotti kätensä ja teki valan.
Kaarle näytti leppyneeltä ja vakuutti, että niin pian kuin Niilo
Gyllenstjerna saapui kaupunkiin, olivat sopimuskirjat vaihdettavat.
Sen jälkeen sai Eerik Sparre palata kotiinsa.
Mutta kun Niilo Gyllenstjerna viipyi, kutsuttiin herrat joulukuun 15
päivänä linnan talvisaliin, jossa herttua neuvoston ollessa läsnä
julisti heille anteeksiannon, vaikkapa niin he kuin monet muutkin
olisivat "ansainneet hänen epäsuosionsa".
Kaarle ojensi herroille kätensä ja sopimuskirjeet vaihdettiin, jonka
jälkeen herroille annettiin takaisin heidän virkansa ja läänityksensä.
Sen jälkeen tehtiin herttuan ja neuvosherrojen välillä sopimus, että
kuninkaan ollessa poissa hoidettaisiin hallitusta yksi kaikkien ja
kaikki yhden puolesta.
Akseli Lejonhufvud oli sillävälin paennut Länsi-Göötanmaalta
Holmstadiin ja sieltä Puolaan. Talonpojat olivat hänelle niin vähän
suopeita, ettei hän tuntenut olevansa turvassa heidän keskuudessaan.
2.