Mutta minun mieleni oli edelleen sangen levotoin, eikä minulla ollut
rauhaa huoneessa eikä ulkosalla, ja Saatana kiusasi minua yötä päivää.
Niin yhtenä päivänä keväällä toivat kalamiehet minulle sanan, että iso
joutsenparvi oli neljä yötä ja päivää pysytteleinyt salmessa, kuin
on Kõrgessaaren ja Ninarahun välissä, odottaen sulaa. Ja kalamiesten
puheen jälkeen oli heidän lukunsa viidettä sataa.
Isoomatta, janoomatta he siellä odottivat, ennen lähtöänsä pesimään
pohjoiseen, Vienan ja Lapin vesille, ja joka ehtoo kuului Ninarahulta
heidän ääntensä luilutus.
Niin jää salmessa yhä heikkeni heikkenemistänsä, mustuen ynnä
haprastuen, koska virta uursi alta, ja päivänen päältä.
Koska minä joutsenista kuulin, tunsin niinkuin piston tunnossani, ja
minä muistin, etten ollut yhtäkään joutsenlintua ampunut hamasta siitä
päivästä saakka, koska ensimmäistä kertaa vaimoni Catharinan näin.
Niin tuli nyt ylitseni suuri himo, niinkuin verenkuume, jota en
vastustaa voinut, ja minä sonnustauduin joutsenjahdille.
Viidentenä huomenena, koska minä kirkolta suoraan yli lahden jään kohti
Kõrgessaarta läksin kaksi tuliputkea kanssani, venhettäni vetäen (sillä
venheelläni oli jalakset niinkuin reellä), oli ilmassa kimmeltävä,
sokaiseva kirkkaus, ja sulava lumi levitti hänen lemuansa ynnä kostian
puunkuoren kanssa kilpaa.
Mutta koska minä Kõrgessaaren rantaan ennätin, niin katso! salmi
oli sula edessäni. Rannalle oli ajautunut likaista ahtojäätä, ja
jäälohkareita uiskenteli vedessä, mutta joutsenia ei vielä näkynyt.
Niin minä ahtojään kappaleista majan pystytin, kuhun itseni kätkin ja
vielä valkialla raidilla itseni verhoitin, niin ettei minua olisi lumen
väristä eroittaa tainnut. Mutta joutsenenkuvat minä päästin kellumaan
sulaan.
Koska minä jäämajässäni joutsenia vartosin niin minun sieluni ynnä
ruumiini läpitse kulki niinkuin riuduttava hivellys, niinkuin koska
mies ikävällä lemmityistänsä vartoo, joka tuleva on. Ja tähän
hivellykseen sekosi vielä toinenkin tuntemus, joka oli kuin koston
makeutta, imelä ja katkera yht'aikaa. Niin minä muistin vaimoani
Catharinaa, ja että hän oli antanut minulle suuremman autuuden kuin
yksikään toinen ja taas muita suuremman murheen pääni päälle koonnut.
Enkä minä loppulta lopulta itsekään tiennyt, odotinko minä ulapalta
joutsenia, vai luulinko minä vaimoni Catharinan meren selältä saapuvan.
Mutta yht'äkkiä minun korvani selkiästi eroitti poikajoutsenten
äänen, kuin on kouk-kouk-kouk. Minä hätkähdin unistani hereille tästä
koukotuksesta ja vapisin ruumiissani, ja minun käteni, joka tuliputkea
piteli, samoin vapisi.
Ninarahun ja Külalaidin väliltä tuli meren ulapalta niinkuin valkia
ja tihiä pilvenlonka, koska joutsenten vanhimmat etumaisina lentivät,
mutta perimmäisinä poikaset, menneen vuoden ja sitäkin edelliset,
ruskiat ja kellahtavat.
Vesi ynnä taivas oli täynnä valkioita ja hohtavaisia siipiä, niinkuin
Pyhien Enkeleitten, koska he Korkeimman Istuimen edessä polvistuvat ja
siipensä levittävät, ja ilmassa kävi suuri suhina, niinkuin soitto.
Niin joutsenia oli lähimmittäin neljä elikkä viisikin sataa.
Koska he olivat vartijansa asettaneet, niin he kuin käskystä yksi
toisensa jäljestä päistikkata pohjaan syöksyivät, niinkuin kauloistansa
lummekukkaisten ynnä meriruovon juuriin kiinni, kuin heille Luojan
neuvosta ravinnoksi säätty on.
Niin minä sallein joutsenten tulla sangen lähelle, niin että mitämaks
olisin heidän siipiensä hohtavaan valkeuteen käsilläni kajota tainnut,
koska he rivissä uiskentelivat. Ja minä tartuin pyssyyni, eikä minun
käteni tosin enää vapissut, ja tähtäsin heidän kaulojansa, heidän
kallistelevia kaulojansa minä tähtäsin, ja minun sydämeni löi rajusti
niinkuin raivosta elikkä rakkaudesta, ja siinä paloi suuri tuska ja
himo.
Niin laukaus pamahti, ja kolme elikkä neljä joutsenlintua vaipui jään
reunalle.
Mutta toiset suurella havinalla sulasta ja jäältä lentoon ponnistivat,
vaaran älyten, ja merellä oli kuin lumipyry elikkä valkia sekasorto ja
sakeus, joka pimitti auringon.
Niin minä toiseen tuliputkeeni tartuin ja taas ammuin, mieleni
kiihkossa, sillä tätä näkyä oli sydämeni himoinnut, palaessansa
tuskansa tulessa unettomina öinä, ja joutsenia putoili jäälle sekä
railoon.
»Seitsemän joutsenta jäi jäljelle, koska loput pääsivät pakoon
Külalaidin taakse, Ristnan kärkeä kohden.
Niin minä, sulassa meloen, nostelin joutsenet venheeseeni. Kuusi
heistä oli kuollutta, mutta seitsemättä oli sattunut siiven juureen,
ja hän oli yhä hengissä ja pieksi juuri raivoisasti jäätä terveellä
siivellänsä, ja yritti noukallansa minua hakata.
Mutta koska minä katselin tätä kuolevata joutsenlintua, niin minä
kauhistuin hengessäni, ja pääni hiukset nousivat pystyyn, niinkuin
henki olisi ohitseni kulkenut.
Sillä joutsenen silmistä, jonka kuoleman piti, katselivat minua
vaimoni Catharinan silmät, niinkuin ne olivat hänen neitseellisessä
nuoruudessansa, arat ja untanäkeväiset, ja niinkuin armoa anoen.
Niin minun mieleni kiihko hupeni niinkuin viinan haihtuva humala, ja
minä nopiasti haavoittuneen joutsenen puukollani lopetin, ettei minun
pitänyt hänen silmiänsä enää näkemän.
Mutta minä näin hengessäni selkiästi kaikki, kuin tapahtunut oli, ja
minä lankesin sieluni ahdistuksessa kumolleni jään reunalle tapettujen
joutsenien rinnalle, kaukana ihmisistä.
Näin minä vaikersin ja ääneen huutelin:
»Voi sinuas, Catharina Wycken, — miksis menit, miksis minun hyljäsit!
Katso, he rupesivat sinun valkiaan kaulaasi, ja sen miekallansa
katkaisivat.»
Ja nyt minä vasta selkiästi tiesin, etten minä milloinkaan ollut
herjennyt tätä vaimoa rakastamasta.