Tämän jälkeen en minä enää Tallinnassa viipynyt, sillä minulla ei
ollut enää siellä mitään tekemistä. Niin minä näin tämän kaupungin
tornit ja muurit viimeisen kerran, joka oli puolestansa nähnyt minun
kärsimykseni, häpiäni ja ahdistukseni. Kaunis olet sinä, Tallinna,
kaupunkien seassa, mutta minulle sinä olet ollut niinkuin Sichemin
kuoppa Josephille, s.o. tuskan ja vaikerruksen paikka.
Vaan koska minä Reigiin saavuin, niin odotti minua monet askarrukset,
sillä minä olin ollut poissa yhteen menoon lähes kuusi viikkoa.
Niin seuraavana sunnuntaina tuloni jälkeen minä läksin kirkkoon
saarnatukseni. Ja oli saapunut sangen paljon rahvasta metsä-
sekä rantakylistä ja aina Ristnan ja Tahkunan kärjistä asti,
niin että kirkon törmä oli täynnänsä väkeä, niinkuin suurina
sapattijuhlina, ja heitä kiviaidallakin kiipeili, niinkuin hautuumaan
jumalanpalveluksissa. Niin tämä oli ensimmäinen kerta, että minä
julkisesti saarnasin, ja tieto minun paluustani oli levinnyt pitkin
pitäjätä.
Mutta koska minä tämän väenpaljouden näin, joka minua vartoi, niin minä
ajattelin:
»Miestä te tulitten kuulemaan, jolta vaimo teilattu on, ettekä
ijankaikkisen Jumalan Sanaa, mutta sitä pitää teidän korvanne kuitenkin
kuuleman, niin totta kuin minä olen Reigin pappi.»
Mutta koska minä alttarilta saarnastuoliin astuin, ja käteni sen
laiteelle laskin, niin minä itsekin hämmästyin niitten laihuutta, sillä
ne olivat ylön luiset ja suurirystyiset ja täynnänsä pullistuneita
suonia niinkuin vanhuksen.
Sillä näin olin minä tosin laihtunut näitten viikkojen kuluessa, ettei
lihaa ollut kylkiluitteni peitteeksi jäänyt.
Niin minä olin tämän päivän saarnaksi valinnut Jobin _Historia'n_.
Ja minä aukaisin P. Raamatun Jobin kirjan kohdalta ja sanoin Reigin
seurakuntalaisille:
»Kuulkaatten kaikki ja avatkaa korvanne ottamaan vastaan Herran
palvelijan Jobin todistusta, Jobin kirja, se 3 luku, kuin myös se 16
luku.
»Näin sanoo tosin ja vaikertaa hurskas Usin mies Job, koska Herra
sallei hänet Saatanalta kiusattaa:
»Se päivä olkoon kadotettu, jona minä syntynyt olen, ja se yö, jolloin
sanottiin, mies on siinnyt.
»Sillä, jota minä pelkäsin, se tuli minun päälleni, ja sitä kuin minä
kartoin, tapahtui minulle.
»Enkös minä ollut onnellinen? enkö minä ollut rauhassa? eikö minulla
ollut hyvä lepo? ja nyt tainkaltainen levottomuus tulee.
»Hänen ampujansa ovat piirittäneet minun, hän on reväissyt minun
munaskuuni eikä säästänyt, hän on vuodattanut minun sappeni maan päälle.
»Minun kasvoni ovat sovaistut itkusta, ja minun silmilautani päällä on
kuoleman varjo.»
Ja koska minä nämä sanat luin, niin minä selkiästi tunsin, että tämä
tosin oli minun kielelläni sanottu, ja että minun viheliäinen sydämeni
ynnä siinä huokasi Herran tykö.
Niin minä saarnasin tänäpänä Reigin rahvaalle Usin miehestä Jobista,
joka Saatanan neuvosta syöstiin surkiuteen ja suureen vaivaan, että
Jumala näin tahtoi koetella häntä ja hänen uskoansa. Sillä Herra
sallei hänen seitsemän kukoistavata tytärtänsä ja kolme poikaansa
sortua raunioitten alle ja näin hukkua, ja hänen karjansa ja kamelinsa
ryöstettiin elikkä tuhottiin pitkäisen tulelta, ja hänen palvelijansa
lyötiin miekan terällä, niin että hän oli alasti niinkuin äitinsä
kohdusta tullessansa. Ja Herra sallei Saatanan lyödä Jobin pahoilla
paisumilla, kantapäästä hamaan kiireeseen saakka, niin että hän
istui tuhvassa ja kaapei itseänsä savikruukun kappaleilla ja kirosi
syntymänsä, siksi kunnes Herra ilmestyi hänelle tuulispäässä, neuvoi ja
lohdutti hänet ja antoi hänelle kaksi sen vertaa kaikista, kuin hänellä
ennen ollut oli.
Mutta koska minä tästä viimeisestä reigiläisille puhuin, niin minun
sieluni napisi, ja minä itsekseni ajattelin:
»Jobin sinä lohdutit, Herra, mutta lohdutatkos Paavali Lempeliuksen,
Reigin papin?»
Vaan kun minun saarnani oli päättynyt, ei kukaan ottanut lähteäksensä
kirkosta, ja minä tiesin, että vaikein vielä edessäni oli.
Niin minä tartuin paperiin, kuin oli kauhtanani povessa, ja suoristin
sen ja rupesin lukemaan kuulutuksia seurakunnalleni.
Ja minä kuulin oman ääneni, koska se ylitse Reigin kirkon kiiri, mutta
sen kaiku oli minullen outo ja tuli niinkuin kannen alta ja vieraasta
rinnasta.
Niin minä paperista näin luin:
»Tämä olkoon tiedoksi Reigin seurakunnalle, että Herra Kaikkivaltias
on kutsunut pois Reigin entisen _Diaconuksen_, Jonas Nicholaus Kempen,
syntynyt Smålandissa, Ruotsissa, kahdeksankolmatta ajastajan vanha.
»Kuin myös Catharina Wyckenin, syntynyt Turun kaupungissa Suomessa,
_item_ kahdeksankolmatta ajastajan vanha.
»Jotka molemmat viimeksimainitut miekalla mestattiin Tallinnan
kaupungissa Linnanoikeuden päätöksen jälkeen.
»Rukoilkaamme kurjain syntisten rukous.»
Mutta koska jumalanpalvelus oli ohitse, niin kokosin minä kirjani ja
läksin takaisin pappilaan.
Niin minä äkkäsin väkijoukon tekevän minulle tietä kahden puolen, eikä
yksikään seurakuntalaisistani yrittänyt lähestyä elikkä puhutella.
Vaan he antoivat minun mennä pidättämättä, ja minä ymmärsin, että he
minua kaihtoivat, koska minulla oli suuri murhe.
Niin minä selkiästi tänä hetkenä hengessäni tiesin, että minä tämän
perästä olin oleva yksinäinen mies.
Sillä kenenkä Jumala lyö murheella, sen hän myös lyö yksinäisyydellä.
Hän on merkitty lammas laumassa, ja hänen poltinmerkkinsä on murheen,
eikä ole hänen lähettyvillänsä hyvä olo hänen, jonka sydän vielä
riemusta raikaa.