Näitten tapausten jälkeen, kuin tässä kirjoittanut olen mitään
lisäämättä ja mitään salaamatta, on minun elämätäni jatkunut vielä
alun neljänäkymmentä ajastaikaa, lähellen sitä rajaa, jonka Jumala
ihmiselle hänen ikänsä määräksi asettanut on. Enkä ole minä koko tämän
ajan kuluessa kertaakaan käynyt Tallinnassa, saati sitten Turussa
elikkä Tukholmissa, enkä edes etäämmällä Hiidenmaalla, paitsi omaa
pitäjätäni. Vaan niinkuin peto olen minä piileskellyt pesässäni,
niinkuin haavoitettu uroshirvi korven kohdussa, ja ihmisen hengen huoku
on minulle ollut inha.
Ja Svean valtakunnassa ovat kruunut putoilleet ja valtikat vaihtuneet
tämän ajan kuluessa, ja Gustavus Adolphusta on seurannut hänen
korkiasti oppinut tyttärensä Drotninki Christina, jonka tosin Paavi sai
puoleensa vietellyksi. Niin hänen jälkeensä on astunut valtaistuimelle
hänen lihallinen orpanansa Carolus X Gustavus, Pfalzin huoneesta, joka
kuitenkin hallitsi vain kuusi ajastaikaa, ja häntä taas seurannut
meidän Kaikkein Armollisin Kuninkaamme, Hänen Majesteettinsa Carolus
XI, joka tosin vielä on lapsukainen.
Mutta vaikka näin valtakuntien päämiehet ovat vaihtuneet, niin on
Reigin pappina kaiken aikaa ollut hän, joka tähän hanhensulallansa
puustaveilla kirjoittaa nimeksensä Paavali Lempelius elikkä myös
Lempelensis.
Sillä minä en ole tästä enää minnekään pyrkinyt elikkä toisia virkoja
ja pitäjiä kokotellut, vaan olen tähän paikoilleni vanhentunut ja
ijälliseksi tullut, niinkuin kerran istutettu puu juurtensa sijalle jää
ja vuosirenkaita kasvaa.
Eikä kenenkään sanoman pidä, että minä mukamas laiminlyönyt olisin,
mitä minun virkaani tulee, vaan olen minä sen uskollisesti täyttänyt.
Mutta tämä on totuus, ettei minulla enää iloa työstäni eikä muustakaan
ollut.
Ensimmäisinä aikoina, koska haavani vielä oli veres, minä ehdoin
tahdoin etsein kuolemata, unhoittaen tykkänänsä, että minun elämäni
lanka on Korkeimman käskystä kehrätty ja mitattu jo äitini kohdusta
saakka. Näin minä synnin sokaisemana etsein kuolemata meuruavissa
myrskyissä ja heikoissa jäissä ja uskalsin niihin henkeni kuten houkkio
ja yltiöpää. Minä haudoin mielessäni tuumaa mennä Ruotsin voittoisain
lippujen alle, koska he Lech-joen varsilla liehuivat, ja siellä
taistelun tuoksinassa kenenkään huomaamatta kadota. Mutta kun Kaikkein
Armollisin Kuninkaamme Gustavus Adolphus kärsi sankarikuolemansa
Lützenin tantereella, luovuin minä tästä aivoituksesta. En minä
myöskään peljännyt oppia ruttoisia elikkä pitaalisia ja heille
viimeistä lohdutusta viedä, vaan minä hain heidät heidän kurjilta
vuoteiltansa, koska he kaikkein hylkääminä viruivat, ja rupesin heidän
haavoihinsa, niin että minutkin taudilta tartutettaisiin. Kuolemantarve
oli minussa väkevä ja kaikkivaltias kuin on unentarve. Mutta vaikka
minä näin alati itseni vaaroille alttiiksi annoin, pysyin minä
kuitenkin yhtä vahingoittumattomana kuin profeetta Daniel jalopeurain
luolassa elikkä kolme miestä, Sadrach, Mesech ja Abednego, pätsissä.
Sillä vaikka minun henkeni oli elämästä kyllänsä saanut, niin kuolema
kuitenkin pakeni minua, että minun hetkeni ja tiimani ei ollut vielä
läsnä.
Ja joka kerta, kun minä kuulin kuoleman kohdanneen jotakuta, kuin
minullekin nimeltä tunnettu oli, eritoten jos hän sattui olemaan vähä
lapsukainen elikkä nuoruuden ijässä, niin minä Herraa herjasin ja
sanoin:
»Miksis et leikkaa tunkeutunutta viljaa, joka jo kumartuen sirppiä
huokaa, vaan viheriään kätes kosketat?»
Niin olen minä myös aikojen mennen vastaanottanut sekä Herra
Superintendentti Nicholaus Gazan ynnä myös Tallinnan Tuomiokoulun Herra
_Rector'in_ Tohtori Heinricius Bartholinin kuolinsanoman.
Ja tätä viimeistä vaivattiin sangen ankarasti ennen hänen lopullista
lähtöänsä, sillä Herra lähetti hänelle saman taudin, minkä kerran
Herodekselle, ja hänen ruumiinsa oli täynnä haavoja ja paisumia, ja
madot söivät hänet, jo ennen kuin hän multaan pantiin.
Vaan ei mikään koston makeus sieluani virvoittanut, koska tästä
kuulin, vaikka minä hyvin muistin, mitä tämä mies oli minulle tehnyt
aikoinansa, koska hänellä vielä mahti käsissänsä oli. Sillä minun
sieluni oli paljosta vaivasta turraksi tullut ja kaiken turhuuden
tuntoa täynnä, niinkuin Salomon Saarnaajan, ja minä vain itsekseni
ajattelin:
»Toisille, toisillepa sinunkin, Heinricius Bartholini, täytyi virkas ja
mahtis jättää, koskas täältä erkanit, vaikka sen kerran niin kalliiksi
katsoit, ettäs sen takia yhden miehen kunnian ja maallisen menestyksen
tomuun tallasit! Mitäs olet nyt saanut? Et yhtään mitään!»
Ja minä kadehdin häntä, en tosin hänen kunniansa enkä virkansa vuoksi,
vaan koska hän oli päässyt pois elämisen vaivasta.
Mutta kaikella tällä napinalla minä koettelin Jumalan pitkämielisyyttä,
ja Hän näki hyväksi ojentaa minua, sillä Hän ei ollut minua unhoittanut
Reigin erämaassakaan.
Niin sitten tapahtui, että minä kerran muutamana helmikuisena päivänä
— ja tästäkin tapahtumasta on jo toista kymmentä ajastaikaa — läksin
jäälle hylkeitä pyydystämään. Ja vaikka minua oli vakavasti varoitettu,
niin läksin tälläkin kertaa ypösen yksin, vain koira mukanani, niinkuin
tapani oli jo ollut pitemmän aikaa, että ihmisiä vieroin ja heidän
seuraansa karsaasti katsoin.
Mutta juuri koska minä olin heittämässä iskukeihääni emähylkeen
niskaan, kun se avannosta esille syöksähti, niin tapahtui Jumalan
tahdosta, että köysi takertui.
Minä silloin nopiasti yritin hypätä hylkeen selän taakse, mutta katso!
se oli jo liian myöhäistä. Mylvien kuin ärsytetty, äksyniska sonni ja
juosten lyhyillä takakäpälillänsä hylje hyökkäsi koko painollansa minua
kohden.
Niin minä kaaduin seljälleni jäälle, ja hylje, purstosta turpaan
seitsemättä jalkaa, pitkä kuin aikamies, minun päälleni.
Mutta peto repi ja kiskoi minun lammasnahkaturkkiani hurtanhampaillansa
ja kynsin, jotka olivat teräväiset ja käyrät kuin havukkalinnun, ja
halkaisi puolet helmasta.
Silloin minä Reigin pappi, Paavali Lempelius, luulin jo viimeisen
tuntini tulleen.
Ja vaikka minun ruumiini oli sangen pahasti ruhdottu, oli minun
ajatukseni selvä, ja minä hyvin tiesin, että jos minä hiventäkään
hievahtaisin, niin olisin kuoleman oma.
Ja vaikka minä olin kuolemata vuosikausia toivotellut ja huutanut
Herraa vapahtamaan minut elämisen vaivasta, niin minä nyt kuitenkin sen
läsnäoloa kauhistuin enkä ollut valmis astumaan ijankaikkisuuteen.
Minä makasin juuri hiljaa, jäsenet kankeina hylkeen alla, eikä minun
henkeni kulkiessansa kurkun solmua koskettanut.
Eikä mistään ollut apua tulossa, sillä minä olin parin peninkuorman
päässä lähimmästä rannasta, ja ajojää oli aukia ja autio, ja minä
kuulin vain kaukaa oman koirani uikuttavan ulinan.
Niin minun karvareuhkani oli kaatuessa kirvonnut päästäni jäälle, ja
tuuli pääsi löyhyttämään hiuksiani.
Silloin peto raivoissansa kävi niihin käsiksi, kiskoen niitä kynsin ja
hampain, minun harmaita haiveniani, harmentuneita sielun hädässä ja
vaivassa.
Mutta en minä tällä erää ruumiin kipua tuta ennättänyt.
Koska minä siis ajojään autiudessa makasin, päälläni hylje, ja
kasvoillani sen hengen löyhkä ja vaahtopärske, kuoleman varmuus
silmäini edessä, niin minun elämäni ikäänkuin näytettiin minulle
niinkuin peilistä tapauksessa.
Sillä niinkuin minä nyt makasin jäällä hylkeen alla, niin minä myös
olin maannut vihani ja katkeruuteni kiivauden alla monta ajastaikaa.
Ja minä muistelin minun horoskooppiani ja minun synkiätä
kohtalontähteäni, kuin on Saturnus, joka oli vienyt minut
yksinäisyyteen ja autiuteen, että minä itseäni tutkiskelisin, ynnä
Skorpionia, jonka merkeissä minun elämäni oli kulunut, ja Aurinkoa,
joka minun syntymähetkelläni oli Kuoleman huoneessa asustanut.
Ja näin minä ajattelin ja itselleni sanelin:
»Veristä vääryyttä on sinullen tehty, Paavali Lempelius, nimitetty
myös Lempelensis! Karsittu olet sinä niinkuin kulohonka, viheriäiset
oksasi ovat karrelle palaneet, eivätkä istu enää oksillasi ilmain
linnut. Miksistä siis et ole altis kuolemalle, koskas hänet kohtaat,
kaivattusi?»
Mutta ei yhtäkään ääntä kuulunut minun kähiästä kurkustani, kun siinä
hiljaisessa kuoleman sylinannossa lepäsin, merenpedon kanssa lähekkäin.
Kitalakeani vain alkoi oudosti kuivata, ja jäseneni kontistuivat
niinkuin kuoleman edellä.
Ja niin minun ajatukseni hetkiseksi hämärrytettiin niinkuin hienolla
harsolla.
Mutta kun minä taas tajuihini tulin, niin pelastuskin äkisti näytettiin
minulle.
Minä rupesin hitaasti peukaloni avulla hivuttamaan kinnasta toisesta
kädestäni, kunnes sain sen irti, ja viimeisin voimin sen kauvas jäälle
kimmahutin. Ja oli kuin joku olisi korvaani kuiskaissut, että minun
näin piti tekemän.
Vaan samassa tuokiossapa hylje, nähdessänsä jäällä kieriskelevän
kintaan, vyöryi päältäni kuin vuorenmöhkäle elikkä kiviharkko ja
syöksyi mukamas uutta saalistaan kohden.
Mutta se oli hänen viimeinen rynnistyksensä, sillä minä olin heti
pystyssä ja heitin keihääni takaapäin hänen niskaansa ja lopetin hänet
tuuran iskulla.
Minä mittasin sen hylkeen, ja se oli kuusi jalkaa ja kaksi vaaksaa
pitkä. Mutta en minä häntä nylkenyt, sillä ruumiini oli ylön ruhdottu,
vaan lihoinensa, ihroinensa minä hänet jäänreunalle jätin, avoveden
viedä.
Mutta koska minä tulin kotia tältä hylkeenpyynniltä, joka oli oleva
myös viimeiseni Herramme tahdon jälkeen, niin minä tulin niinkuin mies,
joka tulee kuoleman kidasta, runnelluin jäsenin ja uudestisyntynein
sydämin.
Sillä Herra oli avannut minun silmäni tajuamaan, että kuolemanhetki on
tutkimaton, ja että itsekunkin on varrottava, kunnes hänen kahleensa
kirvoitetaan.
Niin minä tajusin, etten minä vielä ollutkaan kuolemaan kypsä, vaikka
niin oli uskoni ollut, vaan että Jumala oli säästänyt minua, että minä
oikiaksi leikkuuajaksi tuuleentuisin.
Ja minä kauhistuin hengessäni, kun minä ajattelin, että minut mitämaks
olisi kutsuttu pois ajallisesta elämästä äkillisellä kuolemalla, koska
sydämeni vielä oli vihasta ylitsevuotavainen.
Vaan minä myös tajusin, että tämä armon aika oli annettu minulle, että
minä sydämeni kuntoon saattaisin, Herran Hengen sisälle käydä.
Niin minä rupesin sydämestäni vihaa pois juurittamaan, niinkuin vanhaa
tervaskantoa, jonka juuret ulottuvat maan syvyyteen.
Ja se tosin pani vastaan kaikkein konsteinsa kanssa, niinkuin olisi
vähä paholainen joka juuresta kanssani väkikapulata vetänyt, mutta ulos
hänen piti tuleman, vaikka sydän rinnassani olisi riekaleiksi revennyt.
Niin olen minä myös vihdoin sydämessäni Catharina Wyckenin ja Jonas
Kempen anteeksi antanut, ja kaikki, mitä he minua vastaan rikkoneet
ovat.
Mutta tästälähtein en minä myöskään enää etsiskellyt kuolemata, vaan
minulla oli rauha Jumalan ja ihmisten kanssa, ja Saatana lakkasi minua
kiusaamasta.
Eikä tämän tapahtuman jälkeen ole enää minun elämästäni, joka tosin
aikoinansa on ollut yksi ihmeellinen ja opettavainen _Historia_, paljoa
kertomista. Mutta riistanajo ja kaikkinainen metsästys ynnä myös
hylkeenpyynti jäi minulta sikseen, sillä minä arvelin Herran minulle
varoituksen antaneen, ja minun pyssyni sekä hyljerautani ruostuivat
paikoillensa. Vaan en minä silti lakannut metsiä samoilemasta, niinkuin
ennenkin, sillä niissä on aina minun oikia oloni ollut. Niin minä
kuljeskelin, vaikkapa tosin en enää tuliputki olallani, ja panin
tähdelle sekä ihmettelin tämän ajallisen ja katoavaisen maailman suuria
ja vähäisiä ihmetekoja, ja minulle oli siitä suuri ylösrakennus ja
ratto.
Ja minun mieleni, koska minä vanhenin, kävi leppoisaksi ja lempiäksi
kaikille kanssaluoduilleni, olivatpa ne ihmisenlapsia elikkä
halveksittuja luontokappaleita ja maan matosia. En minä ehdoin tahdoin
syksyisenä huomenena lukinseittejä katajapehkojen välissä karjanummella
särkenyt enkä astunut maantiellä seljällänsä sätkyttelevän sittiäisen
ohitse, etten olisi kumartunut ja häntä taas jalvoillensa avittanut,
että hän taitaisi elää sen lyhykäisen elämän, kuin hänen Luojansa
hänellekin säätänyt oli.
Niin rakkaat reigiläiseni alkoivat pitää minua ilmatarkkana, koska minä
säätä ennustelin mustain muurahaisten, varisten ja teerien merkeistä ja
myös kivien kosteudesta. Ja viimeisinä ikävuosinani on minun tykönäni
yhtä perää käynyt neuvonpyytäjiä, kuka kala-onnea, kuka metsäonnea
kysyen.
Näin ovat siis minun pitkän ja murheellisen elämäni keskipäivän myrskyt
ja helteet vihdoin ehtoon lauhkeaksi kuulloksi kirkastuneet.
Ja koska minä äsken näin kaksi kaarnetta kinastellen kirkolle päin
lentävän, niin ei taida minun lähtöni tosin enää etäällä olla, sillä se
on kuoleman merkki.
Mutta kun minun tiimalasini hieta vihdoin on oleva tyhjiin juossut, ja
minun ajallinen elämäni päässyt mittansa määrään, niin uskon lujasti
kuolevani autuaan ja levollisen kuoleman. Sillä vaikka Saatana, se
Helvetin Nuottamies, onkin minua vihanverkkoonsa pyydystellyt, niin
olenpa luikertanut läpitse liukkaasti kuin ankeriainen, ja Saatanan
verkonsilmät minun kohdaltani rikki revenneet.
Niinpä myös toivon, että sieluni kerran P. Enkeleitten käsin
ijankaikkiseen illoon kannetaan.
_Haec est navigatio nostra_, näin harhaa, näin taas satamaan saapuu
elomme haaksi.
Finis.