Niin tuli vihdoin se yö, jonka huomen Oikeuden päätöksen ja meidän
Herramme tahdon jälkeen oli oleva näitten kurjien syntisten viimeinen.
Mutta tänä yönä eivät minun luomeni laskeutuneet umpeen, vaan jo
ehtoosta minä majataloni jätin ja vaeltelin kuin varjo pitkin
alakaupunkia, sen jälkeen kuin Toompään portti oli suljettu.
Vaan yö on aina päivää tukalampi, sillä Saatanan, sen Pimeyden
Ruhtinaan, valta on yöllä väkevämpi, niinkuin hän myös yöllä surmasi
esikoiset Egyptissä.
Näin minä vaeltelin auringon nousua odotellen. Pakasti heikosti, ja
minun jalkani usein lipesivät, sillä kadut olivat pilkkoisen pimiät
ja täynnänsä kuoppia. Kadun kulmissa tuli vastaani yövartioita
avainkimppujensa ja lyhtyjensä kanssa, ja he huusivat toisillensa ajan
ja tiimain kulkua. Niin he joskus lyhdyllänsä myöskin minun kasvojani
valaisivat, mutta eivät minua pidättäneet, koska he papinkauhtanani
äkkäsivät. Ja myös moniaita vartioita seisoskeli vuorollansa kaupungin
muureilla ja porteilla, ja minä näin heidän vaihtuvan, koska yö kului.
Ja minä ajattelin kaikkia, jotka nukkuivat vanhurskaan unta lukittujen
luukkujen takana, ja joille huomen oli vain huomen muitten seassa eikä
muuta mitään.
Vaan koska aamu alkoi valjeta, niin minä astuin yhdelle kummulle, josta
minä eroitin selkiästi tornit, kuin ovat Hyvänpäivän torni, Paholaisen
torni, Neititorni, Paksu Margareta, Kiek in de Kök ynnä Pitkä Hermann.
Ja minä katselin Pitkää Hermannia ja ajattelin:
»Valvotkos elikkä nukutkos, Catharina Wycken? Koska sinun kuoleman
pitää, muistatkos häntä, joka sai sinun neitsyytes?»
Ja minä olisin tainnut parahtaa tuskasta, sillä minun sydämeni oli
vereslihalla ja niinkuin tulisien pihtien välissä.
Kadut olivat yhä vielä tyhjät, ja vain monikahdat leipurinsällit
kiiruhtivat leivintupiin valmistaaksensa _timpsaioja_, koska kaupungin
porvarit heräisivät unestansa.
Niin minä kuulin yhden heistä sanovan hänen kumppalillensa:
»Joudutakin jalkojas, että ehtisimme aamutaikinan ajoissa tehdä, sillä
tänään teilataan pappi ja hänen porttonsa.»
Mutta kun minä tulin Raatihuoneen Turulle, niin oli kuin olisi
Bodeljesta Raatihuoneen takaa, kussa pyövelin asunto oli, luukkujen
läpitse näkynyt heikkoa tulen paistetta.
Bodelje oli minulle tuttu, että sen seinien sisäpuolella olin kaksi
yötä ja päivää itse virunut, ja niin minä hiivein lähemmäksi ja
kurkistin sisään akkunaluukkujen raosta, kusta tuli loisti.
Minä näin tulen liedessä ja kaupungin pyövelin puhdistavan isoa
miekkaa, joka oli hänen edessänsä pöydällä, ja sitä hiovan. Tämä miekka
oli arvaten lähes kolme kyynärätä hänen pituudeltansa, ja sen kärjessä
viisi läpeä. Niin näihin läpiin pyöveli asetti lyijynpalasia, kääräisi
hihansa ja koetteli miekan painoa.
Vaan koska minä tämän näyn näin, niin minä hoipertelin niinkuin
humaltunut ja vihdoin yhteen muurin loukkoon kyyristyin ja siinä
istuin, sillä voima meni jalvoistani. Minä tutkiskelin ankarasti
sydäntäni, tokko rakkaus oli siitä tyystin kadonnut, mutta minä löysin
sieltä niinkuin elävän lähteensilmän, joka yhä kumpusi rakkautta ynnä
kärsimystä.
Ja minä sanoin itselleni, koska aamun pakkanen puistatti jäseniäni:
»Jollet häntä yhä vielä rakastaisi, Paavali Lempelius, totisesti, et
sinä myöskään näin kärsisi.»
Ja minä olin sangen viheliäinen siinä istuessani, ja minun
_desperatio'ni_ suuri.
Kuinka sanookaan jo viisas pakana, _nomine_ Homerus:
»Ei ole viheliäisempätä luontokappaletta eikä matoa maan päällä kuin
Ihminen.»
Mutta vihdoin oli yö ja hänen valtansa ohitse, ja päivä nousi hänen
herraudessansa. Minä näin Toompäällä talojen tiilikattojen kuin tulessa
palavan, ja tiesin, että oli tulossa kirkas talvipäivä.
Niin Toompään linnan nostosilta laskettiin alas, ja kaupungin portit
aukaistiin, ja myös talojen holviovet ynnä luukku-akkunat avautuivat,
niinkuin makaajan silmät, koska hän herää. Kauppias alkoi kaupitella
rihkamaansa, leipuri leipäänsä, savenvalaja kruukkujansa, nahkuri
vuotiansa. Maarahvasta saapui paljon maalta ja kaupungin muurien
ulkopuolelta, mutta myös monta neli- ynnä kuusivaljakkoa moisioista
heidän kuomurekiensä ja vaakunoittensa kanssa, ja ritareita ratsujensa
seljässä. Niin kadut ja Raatihuoneen Turku täyttyivät väestä, ja
oli siinä miehen- sekä vaimonpuolta, mutta myös lapsia, kaupungin
porvaria ja hantvärkkiä ja Suuren ja P. Kanutin Killan kauppamiehiä, ja
pönkkähameisia moisionrouvia heidän palkollistensa kanssa. Niin kaikki
tämä väenpaljous teki, niinkuin he olisivat jotain erinomaista ja
tähdellistä odottaneet, jonka piti heille suurta mielenrattoa tuoman.
Minä näin heidän vääntelevän ja kääntelevän kaulojansa ja kurkistelevan
toistensa olkapäitten yli ja kiivaasti toisiansa tyrkkivän ja
tappelevan, kuka etumaiseksi saisi, ja koko ajan pitävän senkaltaista
sipinätä ja supinata niinkuin mettiäiset, koska he parveilevat. Niin
minä ymmärsin ylön hyvin, että heille oli tuiki yhdentekevätä, josko he
vartosivat yhtä karhuntanssittajata ja silmänkääntäjätä elikkä nuoralla
kävijätä ja muuta konstiniekkaa elikkä myös kahden kurjan syntisen
surkiata kuolemata, kun se vain heidän uteliaisuuttansa kutkuttaisi.
Ja minä sangen suuresti halveksin heitä ja koko ihmisen sukukuntaa
tämän takia, mutta sekaannuin heidän vilinäänsä, näin lymyten, ettei
minua mitämaks vielä tunnettaisi. Niin minä kuljin väentungoksen mukana
Raatihuoneen Turulle asti.
Siellä minä pysähdyin, Vaakahuoneen kulmaan, ja koska Luoja on minulle
runsaasti pituutta mitannut, niin taisin selkiästi nähdä kaiken, kuin
tapahtui, vaikka seisoinkin taampana.
Mutta koska Raatihuoneen iso kello kymmenen lyöntiänsä löi, niin tämä
hälisevä väenpaljouskin hetkeksi hätkähtäen vaikeni, sillä kaikki
tiesivät tämän merkiksi, että Pitkän Hermannin ovi aukeni, ja saatto
läksi sieltä alas kaupunkiin. Mutta minun korvissani tämä kellon soitto
kaikui niinkuin sielukellot.
Niin minä näin saaton saapuvan Raatihuoneen Turulle, ja siinä oli kuusi
kaupungin vartiata, ja heidän keskellänsä molemmat kurjat syntiset.
Mutta kaupunginpyöveli kulki heidän vierellänsä, paljas miekka kädessä,
vaan pappia ei näkynyt, sillä he olivat jo ennen lähtöänsä viimeisen
lohdutuksen saaneet.
Koska he Raatihuoneen eteen ennättivät, niin he alkoivat kolmasti
kiertää turkua, tavan jälkeen. Mutta kurjain syntisten silmät olivat
peitetyt liinasella, etteivät he näkisi.
Niin koska he ensimmäistä kertaa minun kohdalleni tulivat, niin
minun raadollinen sydämeni kiertyi ympärinsä rinnassani niinkuin
jauhinkivi, ja minä olisin maahan horjahtanut, jollen olisi seisonut
väentungoksessa, ja takanani paksu olvenpanija. Sillä vaikka minä
olin luullut vihaavani tätä vaimonpuolta sen vaivan takia, minkä hän
minulle oli valmistanut, ja leikanneeni hänet pois elävästä lihastani,
niin minä häntä yhä rakastinkin palavalla ja kipiällä rakkaudella,
koska näin häntä viheliäisesti vietävän ohitseni teilattavaksi hänen
syntiensä takia.
Niin minä tuiki unhoitin hänen synninkumppalinsa Jonas Kempen, joka
hänen vieressänsä kuolemata kohden kulki, niin etten minä häntä nyt
enkä myöhemmin katsonut, vaan hän oli minulle niinkuin tyhjää ilmaa.
Niin minä myös unhoitin ihmiset ympärilläni, heidän uteliaisuutensa ja
heidän julmuutensa.
Ja minä sanoin hiljaa, mutta kuitenkin niin että sen kuuluman piti:
»Catharina!»
Mutta hän ei näyttänyt kuulevan ääntäni sen hälinän takia, jota rahvas
piti, sillä kompia ja herjauksia satoi ihmisten suusta, olivatpa he
ylhäisiä elikkä alhaisia, saksalaisia, ruotsalaisia elikkä maarahvasta,
ja itsekukin katsoi, että hänen oli heitä solvaistava. Ja jollei
vartioita olisi ollut, niin he olisivat kai repineet kurjat syntiset
kappaleiksi elikkä kivittäneet heitä.
Vaan minä ennätin juuri selkiästi nähdä vaimoni Catharinan huulet,
kalpiat ja vailla verenpisaraista, ja hänen päänsä, joka oli
kallellansa, ja hänen valloilliset hiuksensa. Ja minä myös ennätin
nähdä hänen kaulansa sinertävät suonet, mutta side peitti hänen
silmänsä minulta. Vaan kun minä katsoin hänen kahlehdittuja käsiänsä,
niin minä muistin, kuinka hän kerran oli loitonnut tyköäni, että hän
luuli pyövelin minuun kajonneen. Ja minun tuli häntä tällöin suuresti
surku, sillä minä tiesin, että pyöveli oli häneen rupiava, juuri pian.
Niin koska hän toista kertaa kohdalleni tuli (sillä minä en enää nähnyt
muuta kuin hänet yksin, ja kaikki muu oli minulle yhdentekevää ja
turhaa ratki), niin minä uudellensa koroitin ääneni ja sanoin, mutta
tällä kertaa selkiämmin, että hän kuulisi:
»Catharina Wycken, kuuletkos minua?»
Niin hän tällä kertaa varmasti kuuli minun ääneni, sillä hänen
jalkansa, jotka olivat kahleitta, pysähtyivät, ja hän käänsi päänsä
minua kohden, ja hänen huultensa sopesta juoksi kuin tuskan juova,
ja hänen vähä leukansa värisi. Mutta kaupunginvartija tyrkkäsi häntä
kyynäspäällänsä kylkeen, ja hän vavahti ja meni eteenpäin.
Niin minut tällöin valtasi suuri sielunhätä, ja minä olisin antanut
autuuteni, jos olisin vielä taitanut kuulla hänen äänensä, niinkuin
se olisi ollut ainoa tärkiä asia maailmassa. Ja koska hän kolmannella
ja viimeisellä kierroksella taas tuli kohdalleni, niin tunkeuduin
minä väkijoukon läpitse etumaiseen riviin, ja nyt minä sanoin, sangen
kuuluvasti:
»Catharina, minä olen läsnä.»
Niin minä näin, kuinka hänen verettömät huulensa avautuivat, ja hän
aikoi puhua, ja liinaisen alta, kuin hänen katsantonsa kätki, kierähti
kyynel hänen poskellensa. Mutta hänen kätensä olivat sidotut, eikä
hän tainnut sitä poispyhkiä. Ja ennenkuin hän mitään ennätti sanoa,
oli hän jo ohitse, ja saatto läksi kulkemaan Raatihuoneen Turulta
Jerusalemin mäkeä kohden. Mutta väenpaljous, joka oli paisunut turulle
kuin virta patoon, vyöryi nyt heidän jälkeensä, sillä itsekukin tahtoi
mielensä ylennykseksi nähdä heidän päänsä putoavan pyövelin miekan
alla. O ihmissukua ja hänen kataluuttansa! Ja vielä koko Tallinnan
olvenkantajain ammattikunta liittyi saattoon, sillä tainkaltainen oli
tapa.
Vaan minä jäin jalkaini sijalle seisomaan tyhjälle turullen enkä
kuullut ympärilläni kuin kyyhkysten kuherruksen Raatihuoneen
räystäältä. Ja niin ei pitänyt minun kuuleman Catharina Wyckenin ääntä
enää tässä elämässä, eikä mitä hänellä olisi minulle sanottavata
ollut ennen kuolemaansa. Kuka tietää, mitä yksi syntinen ja rikkonut
vaimo mietiskelee mielessänsä, koska hän pyövelin vieressä viimeisiä
askeleitansa astuu? Minä en sitä tiedä, sillä se on Jumalan
Kaikkitietävän salaisuus.
Mutta Catharina Wycken ja Jonas Kempe haudattiin niinkuin henkipatot
ja pahantekijät hirsipuun alle, jalat etelää, mutta pää pohjoista
kohden. Ja pyöveli ynnä hänen vaimonsa jakoivat kurjain syntisten
vaatteet keskenänsä, niinkuin laki sallei, samoinkuin sotamiehet kerran
Golgatalla Jumalan Ainokaisen Karitsan, joka poisottaa maailman synnit.