Niin minä siis olen etsiskellyt, ja monet muut minun kanssani, tämän
Dagön, kuin maarahvas Hiiumaaksi kutsuu, ristiin rastiin Kassarista
Ristnan kärkeen, ja minä olen sen ristinyt Natt-ö, se on: yön ja
surkiuden saari. Mutta tällä saarella on ihmisten asutus harva ja
ainoastaan niinkuin pähkinäisen kuori hänen ympärillänsä, ja hänen
sydämensä suota, hiekkaa ja korpimaata. Niin on tämä etsiskely tosin
ollut yksi suuri edesottaminen ja vaiva.
Ja samoin on minun toimestani tutkisteltu kaikki saaret ja luodot
Haapsalun ja Heltermaan välillä, niin myös Worms ja Nuckö, ja kaikki
saaret Muhun salmessa ja myös Saarenmaa, mitään löytämättä.
Niin myös sanansaattaja lähti Tallinnaan minun käskystäni, ja
näitä kahta kurjaa syntistä on peräänkuulutettu kaikissa kirkoissa
ja kappeleissa, saarilla ja ylämaalla ja myös Suomessa ja Svean
valtakunnassa ja luvattu iso palkinto heidän kiinniottajallensa elikkä
sille, joka heistä tähdellisiä tietoja toisi.
Ja Tallinnan Raatihuoneen Turulla on Pyöveli, niinkuin Kuninkaallinen
laki käskee, kadun kulmassa yhteiselle kansalle julkilukenut
kuulutuksen kolme kertaa, ja näin julistanut Catharina Wyckenin ja
Jonas Kempen henkipatoiksi ja suojaa vaille sadaksi ajastajaksi ynnä
yhdeksi päiväksi.
Niin on tämä sama kuulutus myös ollut naulittuna sangen kauvan aikaa
monen ritarin ja porvarin oven päälle Toompäällä ja alakaupungissa,
niin että itsekukin on puustaveilla lukea tainnut, ettei näillä
kurjilla syntisillä pitänyt enää maan päällä rauhaa oleman, ei vesillä
eikä maalla, ei niituilla eikä karjalaitumilla, ei kirkoissa eikä
rukouskammioissa, ei saunoissa eikä omilla vuoteillansa.
Mutta kaikesta tästä ei ole mitään apua ollut, ja se on kaikki perin
turhaksi näkynyt.
Sillä vaikka näin sekä kirkon että lain koura pakenijoita kohden
kurkoitti, ei heistä mitään kuulunut, eikä kukaan ollut heitä
ruumiillisin silmin nähnyt, senjälkeen koska he yön selkään Reigin
pappilasta lähtivät. Niin oli niitä, jotka arvailivat heidän yrittäneen
hevosella jään poikki Haapsaluun, mutta pyryn peittäneen jäljet. Vaan
toiset kiven kovaan väittivät heidän yhä lymyilevän Hiidenmaalla
avovettä ja kevääntuloa odottaen, meren ylitse Ruotsiin päästäksensä.
Ja oli niitäkin ja näitä oli monta! — kutka uskoivat näitten kurjien
syntisten mustaa noituutta käyttäneen ja itse Pimeyden Ruhtinaan
siivillä läpi ilmojen lentäneen niinkuin noita-akat Valpurinyönä
luudanvarrella.
Mutta minun seuranani oli öisin Diabolus, Belzebub, Leviathan, Behemot,
Asmodeus, Belial, Satanas, Defluens ynnä heidän heimonsa.
Sillä vaikka minä päivän aikaan tavalliset askareeni tein, niinkuin
ei olisi mitään tapahtunut, niin että minä lapset kastoin, avioparit
vihin ja sunnuntaina saarnasin, ja vielä metsänhakkuustakin ja muista
talvitöistä huolehdin, niin alkoi minun vaivani niin pian kuin minä
kammioni oven suljin ja yön kanssa silmä silmää vastaan yksin seisoin.
Niin Kiusaaja valvotti minua ja näytti minulle kuvia, joista pääni
hiukset pystyyn nousivat, niinkuin kerran Pyhälle Antoniukselle, ja
minun täytyi päältä katsoa heidän syntiänsä ja hekumatansa.
Ja vaikka minä koetin ruumistani raskaalla työllä uuvuttaa ja raadoin
niinkuin päiväpalkkalainen, niin minä kuitenkin lyhykäisen unen jälkeen
sydänyöllä heräsin, ja minun ajatukseni istuivat niinkuin oksalla
kaarneet, odottaen minun heräämistäni, että he saaliinsa saisivat.
Niin minä olen näinä kärsimyksen öinä muistellut niitä päiviä ja öitä,
jotka Bodeljen pahnoilla viruin, ja myös maallisen köyhyyteni aikoja,
koska virkaheittona Tallinnassa vaelsin. Ja kaikki entinen näkyi
minulle peräti vähäksi sen rinnalla, mitä minun nyt kestämän piti, ja
minä olen Herran puoleen hartaasti huutanut:
»Anna minullen takaisin se aika ja ne päivät, joita kerran näillä
kiittämättömillä huulillani kirosin, ja katso! minä olen siunaava
sinua, Herra, mutta ota pois tämän päivän tuska!»
Ja näin menivät minun päiväni ynnä yöni, sillä heidän kulkunsa on sama,
josko sydän rinnassamme autuudesta hyppää, elikkä kuuleeko korvissansa
hyypiän ja ruovonpäristäjän huudon raunioilla.
Mutta tämän talven valta oli ylön ankara Hiidenmaalla, ja hankien
vahvuus painoi raskaasti vainioita, niin että jo monet tuskastuneina
huokailivat:
»Eipä taida ennen Juhannusta tulla, ennenkuin taivas tulisen sateen
antaa.»
Niin oli Hiidenmaa erossa muusta maailmasta kauvan aikaa. Mutta
huhtikuun lopulla aukaisi ankara koillismyrsky ulapat, ja Tallinnasta
ynnä Haapsalusta saapuivat haaksillansa takaisin Hiidenmaalle kaikki,
jotka rekikelillä olivat lähteneet.
Niin yhden Lillbyn miehen mukana tuotiin minulle kirje Tallinnasta,
itseltänsä Herra Superintendentti Nicholaus Gazalta.
Vaan tämä Jesuitain sikiö näki tosin hyväksi juuri ankarasti kirkon
ja _Consistorium'in_ nimessä nuhdella minua, Reigin pappia Paavali
Lempeliusta, etten minä mukamas ollut katsonut paremmin huonekuntani
puhtautta enkä pitänyt emäntääni tarpeellisessa kurissa, niinkuin
miehen tulee, joka on huoneensa ylimmäinen pappi ynnä tuomari. Vaan
minä olin huoneeni julkiselle pahennukselle alttiiksi antanut, niin
että tainkaltaiset asiat olivat tainneet tapahtua kristillisessä
seurakunnassa ja yhden Herran paimenen huoneessa ja itse hengellisessä
säädyssä.
Koska minä tämän epistolan luetuksi sain, niin Vanha Adamini nousi
sangen väkevästi verissäni, sillä minun silmilleni näytettiin tänä
hetkenä myös vanhat vääryydet, kuin olivat osalleni tulleet tämän
samaisen miehen tähden.
Niin minä näin sanoin itsekseni:
»Gaza, Gaza, viran sinä minulta veit ja ihmisten ylenkatseelle minut
alttiiksi annoit, ja nyt et anna minulle rauhaa edes merten takana ja
Reigin erämaassa. Murhasta te minua syytitten, sinä ja sinun öljysilmä
kätyrisi, se Heinricius Bartholini, mutta mitäs itse olette minullen
tehneet?»
Sillä suomalaisen sisu on senkaltainen, että se muistaa ja
hampaankoloon kätkee, jos kuka hänen oikeuttansa polkee.
Niin minä kirje kädessä mörähdin pahasti kuin kontio, koska
hiihtomiehet talvella keihäillänsä hänen pesäänsä hangessa penkovat
eivätkä hänellen hänen talvilepoansa suo. Näin myös minua ilman syytä
syytettiin ja minun niskoilleni sälytettiin, mikä oli noituuden ja
Saatanan juonia, jotka ovat liikkeessä P. Kasteesta ynnä Sakramenteista
huolimatta.
Ja vielä minä suureen nauruunkin rämähdin ja kauvan aikaa pirtissä
yksikseni naureskelin, niin että seinät kaameasti kaikuivat tätä
yksinäisen rähäkkätä, joka oli kuin korpin koikkumista, ja jolle ei
kanssanaurajata ollut.
Mutta kyllin näin naurettuani, koska jo rintalihaani ja palleatani
pisti, minä tartuin Herra Superintendentin nuhdekirjeeseen, jonka hän
oli katsonut tarpeelliseksi minulle ojennukseksi lähettää, ja sen
vihapäissäni suoraan pirtin pesään heitin, niinkuin olin kymmenen
viikkoa takaperin vaimoni Catharinan päähuivin ja vyöliinan tehnyt.
Minä huusin:
»Pala ja käryä, niin että haiku tuntuu Tallinnan herrojen nenään asti!»
Ja minä poltin kirjeen poroksi, ja vielä lieteen hänen jälkeensä
sylkäisin, niin että hiilet ja tuhka sähähti. Niin suuresti tämä
asia etoi sydäntäni, ja minä Tallinnan hengellisiä herroja ja heidän
nuhde-epistoloitansa sieluni pohjasta ylönkatsoin.