Vaan koska minä vihdoin uneen vaivuin, niin oli uneni ylön sikiä
ja raskas, niin että minä havasin vasta myöhään, ja minun kylkeäni
kylmäsi. Niin minä suureksi hämmästyksekseni äkkäsin talvisen päivän jo
matalaisen kiertonsa alkaneen ja tiesin nukkuneeni kauvan.
Niin minä muistin, mitä eilen tapahtunut oli, ja nousin sijaltani
olkiaumasta niinkuin mies, joka tietää päivätyön hänen eteensä pannun,
että hän kuormansa hartioillensa sälyttäisi, vaikka se raskaskin olisi.
Mutta jo pihamaalla minä hämmästelin hiljaisuutta, eikä yhtään
trenkiä näkynyt. Niin minä kuljin koko pappilan läpitse, väenpirtistä
vierastupaan, sieltä lukukammiooni ja vihdoin kamariin, kussa meidän
aviovuoteemme oli. Mutta minä äkkäsin vuoteen ynnä sen sudenvällyt ja
säämiskäiset korvatyynyt koskemattomiksi, niinkuin ei kukaan olisi
siinä yöllä maannut, eikä myöskään Catharina Wyckenin vaatekertoja
ollut seinillä. Niin Jonas Kempen vuode vieraspirtissä oli samoin
tyhjä, eikä häntä itseänsä eikä Catharina Wyckeniä missään näkynyt.
Niin tämä _observatio_ tunki sieluuni kipiästi niinkuin vaaja, joka
puun sydämen puhkaisee, ja minä riensin pihamaalle ja sieltä talliin ja
navettaan, paha aivoitus mielessä.
Niin minä näin kaikkien hevosten olevan poissa paitsi yhtä laukkia,
ja kolme palkkapiikaista seisoskeli lammaskarsinan ovella, niinkuin
lampaat pelvoissansa.
Niin minä heidän puoleensa tiukasti käännyin ja kysyin:
»Mitäs tämä tietää? Kussa on papin muori, ja Herra Jonas Kempe, se
_Diaconus_?»
Niin yksi vähä palkkapiika rupesi polviani halailemaan, suuressa
hädässä, niinkuin maarahvaan tapa on, ja nyyhki:
»Herra, emme me ole tähän vikapäät. Vaan meidän maatessamme he ovat
paenneet, ja me etseimme sinua emmekä löytäneet.»
Niin minä:
»Voi teitä, ettette emäntäänne vartioineet, niinkuin toimellisten
palkollisten tulee! Missäs trengit?»
Ja palkkapiika:
»Pakenijoita tavoittamassa, herra!»
Niin minä huusin:
»Ylentäköön Jumala sielukultaa ja alentakoon syntiä! Tänäpänä on Herran
tuulispää sysännyt tätä huonetta, että se luhistuisi, niinkuin Jobin
huone!»
Ja minä työntäisin vapisevan palkkapiikaisen jaloistani, kiiruhdin
talliin ja hevosen selkään nousin.
Ja minä olen ratsastanut niinkuin kuolonratsastusta kirkolta Kärdlaan
ja hätyyttänyt joka talon, niinkuin muinoin, koska sotakapula kyliä
kiersi.
Niin jotkut päivittelivät ja huokasivat ulkokultaisesti niinkuin
Phariseukset:
»Kukas olisi tainkaltaista uskonut? Eikös hän näkynyt niinkuin
kyyhkyläinen ja aina itsensä siveydessä muita parempana pitänyt?»
Ja toiset taas sadattelivat, mitämaks, minun mielikseni:
»Enköstä minä tätä aina ennustellut? Totisesti minä tämän jo edesnäin
hänen hameensa jumalattomasta heilunnasta.»
Mutta minä pakenin heidän sadattelujansa ja heidän säälinsä sanoja,
niinkuin ne olisivat tulikiveä ja palavata tervaa olleet.
Niin puolimatkassa Kärdlan tietä Ristimäen kohdalla tuli minua
vastaan minun kaksi trenkiäni, ja heidän mukanansa reki ynnä hevonen,
jolla pakenijat olivat taipaleelle lähteneet, sillä se oli tavattu
tyhjiltänsä Kärdlan tiellä. Mutta pakenijat itse olivat niinkuin
kinokseen kadonneet, eikä heistä ollut mitään tietoa.
Vaan koska minä olin trenkini visusti kuulustellut, niin minä käskin
heidän ajaa Kõpuun ja Ristnaan käsin sanaa viemään, mutta itse minä
jatkoin matkaani Kärdlaan. Näin meni minulta koko päivä, ennenkuin olin
palkannut sanansaattajan Tallinnaan ja samoin kuulutukset kaikkiin
Hiidenmaan kirkkoihin lähettänyt, ja oli jo myöhä ehtoo, koska minä
lopen uupuneena kotiani Reigiin palasin.
Mutta päivän vaivat ja askarrukset olivat mieleni turruttaneet, ja
vasta koska minä nyt yksin jäin murheeni kanssa, tuli ahdistus suurella
voimalla päälleni, niinkuin väijyksistä hyökäten.
Niin minä nyt vasta tajusin, mitä minullen tapahtunut oli, ja että minä
olin yksin jäänyt. Ja huoneitten autius painoi minun mieltäni alaskäsin
niinkuin suuri paino.
Niin minä ehtoolla tyhjissä huoneissa ympärinsä kuljeskelin ja etsein,
olisiko hänestä, jota minä rakastin ja vaimokseni nimittänyt olin,
jotakin jälkeen jäänyt. Sillä minun sydämessäni oli kipiä ikävä ja
vaiva, joka oli vihaanikin väkevämpi.
Ja minä pysähdyin aviovuoteeni eteen, ja minä sen tyhjyyttä kauhistuin
ja näin sanoin, mieleni haikeudessa:
»O vuode, joka viheriöitsit minulle niinkuin autuuden niittu, — nyt
olet sinä orjantappuroista ja skorpioneista koottu, eikä sinun patjasi
suo minulle enää unen unhoitusta, vaan häijyjä painajaisia!»
Niin minä pelkäsin tähän vuoteeseen yksin käydä.
Vaan kamarista minä löysin Catharina Wyckenin päähuivin ja vyöliinan,
kussa oli vielä hänen hiustensa ja ruumiinsa tuoksu tallella, joka oli
niinkuin orvokinjuuren, ei väkevä, vaan makia ja suloinen, niinkuin
maan yrtit. Niin hulluudessani ja rakkaudessani minä peitin tämän
päähuivin ja vyöliinan pielukseni alle, että edes mitämaks hänen
tuoksunsa olisi tykönäni tyhjässä vuoteessani. Mutta jo huomenella minä
kauhistuin lihani heikkoutta ja petetyn rakkauteni häpiätä.
Niin minä tartuin siihen vyöliinaan ynnä päähuiviin, ja ne niinkuin
saastan vihassani suoraan palavaan pesään lennätin enkä tyytynyt,
ennenkuin olin nähnyt niitten kärventyvän ja niitten makian tuoksun
kitkeräksi käryksi vaihtuvan.
Ja koska niistä oli vain tuhkaa jäljellä, niin minä sanoin itsekseni:
»Niinkuin palava vaate, vaikka hän mirrhaa olisi tuoksunut, tulessa,
käryää, niin uskoton vaimokin sinulle sydänhaavaksi muuttuu, vaikka hän
olisi ollut sula ja makia sielullesi niinkuin niinipuun hunaja.»
Mutta vaikka minä täten tosin päähuivin ja vyöliinan tulessa polttaa
taisin, en minä kuitenkaan tuskaani poies polttaa taitanut.