Sillä joskin Jonas Kempen oli kuoltava väkivaltaisella ja
ennenaikaisella kuolemalla, niin ei sen kuitenkaan pitänyt tapahtuman
minun kätteni kautta.
Mutta yö oli jo läsnä, koska me vihdoin Reigin pappilaan ennätimme, ja
minä autoin Jonas Kempen pirttiin, sillä hän ei ollut vielä täysissä
tajuissansa.
Vaan koska minä hänet peräsänkyyn laskemaisillani olin, niin juoksi
toisesta tuvasta vaimoni Catharina kimiästi kirkaisten vastaani,
niinkuin unenhorroksesta säikytettynä.
Niin minä sanoin sangen lyhyeen ja mitään selvittämättä (sillä aika oli
täpärällä):
»Tuo lunta, vaimo, ja minkäs teet, tee nopiasti!»
Vaan silloin minun vaimoni Catharina tykkänään unhoitti itsensä ja
heittäytyi vuoteen jalkopäähän ja hoki, niinkuin hän olisi ollut
menehtymäisillänsä ja hengenlähdössä:
»O, auta Jesu! O, auta Jesu!»
Ja sillä välillä hän huuteli:
»Ethän kuole, — o minun armaani, o minun ystäväni, ethän kuole!»
Ja tainkaltaisena en minä ollut ennen ikänänsä häntä nähnyt enkä näin
suureen rakkauteen häntä mahdollisena pitänyt.
Vaan kuhunkas rakkauden panet, o ihminen ja vaimosta syntynyt, koska
hän herraudessansa tulee? Taidatkos sulkea hänet simpukan kuoreen ja
vajoittaa merten vahvuuteen?
Niin oli tämäkin syntinen vaimonpuoli, joka kerran oli vihitty
kristilliseksi aviovaimokseni, siinä lattialla niinkuin alasti riisuttu
silmäini edessä, ja kaikki hänen sielunsa salaisuudet ja hänen
rakkautensa, jonka hän minulta juuri visusti kätkenyt oli.
Ja minä näin, että hän tätä miestä sangen paljon rakasti.
Niin minä vain sanoin uudellensa:
»Tuo lunta, — ei hänellä mitään hätää ole, Catharina.»
Silloin hän katsoi minua peljästyneenä kuin paulaan sattunut lintu
niillä säikkyväisillä linnunsilmillänsä, niinkuin hän olisi äkännyt
sielunsa alastomuuden. Eikä hänellä ollut edes viikunanlehteä
verhoksensa, niinkuin esiäidillämme Evalla syntiinlankeemuksen
jälkeen Paratiisissa. Vaan hän ymmärsi kaiken ilmitulleen ja nousi
hoiperrellen, otti kiuluisen ja toi sillä lunta pirttiin.
Ja sill'aikaa, koska minä riisuin Jonas Kempen ja hieroin hänen
kangistuneita jäseniänsä lumella ja viinalla, niin vaimoni Catharina
kuumensi liedellä oltta ja sekoitti siihen hunajata ja rintaruohoja,
minun käskyni jälkeen.
Niin minä annoin kaikki minun käskyni yhtä lyhyesti, ja hän ne yhtä
nopiasti ja ääneti täytti. Mutta hän varoi puuttumasta Jonas Kempeen
eikä myöskään häneen katsahtanut.
Niin minä kaasin kuumaa oltta Jonas Kempen kurkkuun, niin että hän
alkoi rykiä, ja hänen jäätynyt verensä uudelleen virrata, ja minä myös
voitelin hänen jalkopohjiansa sulalla hanhenrasvalla, kunnes hän alkoi
virota. Ja kaikessa tässä oli vaimoni Catharina apunani, mutta niin
pian kuin Jonas Kempe silmänsä avasi, meni hän sanaa lausumatta toiseen
tupaan.
Niin hän istui siellä aviovuoteemme laidalla, sudenvällyillä, kun minä
astuin sisään, vaan ei sanonut yhtään sanaa.
Ja hänen suunsa oli taas kiinni ja vaitelias, ja hänen kaunis otsansa
puhdas ja siliä, niinkuin aina, ja koko hänen sielunsa lukossa. Mutta
hänen kätensä olivat niin kiintiästi ristiin liitetyt, että rystyiset
olivat valkiat.
Ja jollen minä olisi äsken nähnyt häntä permannolla polvillansa ja omin
korvin kuullut hänen vaikerrustansa, niin totisesti en minä olisi tästä
vaimosta mitään tiennyt vaan uskonut unennäyn nähneeni, sillä hän on
ollut minulle arvoitus hamaan loppuun saakka.
Mutta minä tunsin kieleni siteitten kirpoavan, ja minä sanoin:
»Ei nyt enää auta, vaimo, vaikka sinä siliästä jäästä itsellesi
suojuksen laittaisit, sillä minä olen nähnyt sielusi lieskan. Mutta
parempi olisi tosin ollut tämän huoneen rauhalle ja sinullekin,
Catharina Wycken, jollei Jonas Kempe koskaan olisi astunut tämän Reigin
pappilan kynnyksen ylitse, vaan hevonen hänet portinpieleen kuoliaaksi
ruhjonut, koska hän kujasta sisään kääntyi!»
Mutta kun ei hän tähän mitään vastannut, vaan yhä vain sormensa
kiinteämmin risti, niin minä jatkoin:
»Tosin on Jonas Kempen tästä talosta lähteminen, niin pian kuin päivä
valkenee. Ja minä tahdon syyttää häntä Korkian Oikeuden ja myös
_Consistorium'in_. edessä mustasta noituudesta ja liitosta Perkeleen
kanssa, ja hänet vielä roviolle saattaa, niin totta kuin minä olen
Reigin pappi!»
Niin minä kuulin vaimoni Catharinan heikosti parahtavan, mutta se vain
ärsytti vihaani, ja minä huusin:
»Mitäs sinun on Jonas Kempen kanssa tekeminen? Mitäs sinun häneen
tulee, vaimo?»
Ja minä tartuin häntä ranteista ja puristin sormillani, jotka taisivat
hevoskengän ja riikintalarin kahtia taittaa, ja yhä huusin:
»Miksis et vastaa? Palatkos hänelle, Catharina? Miksis et vastaa,
portto?»
Ja sillä välillä minä kuin mieletön hoeskelin:
»O, Catharina, Catharina, kuinkasta minä olen sinua rakastanut!»
Niin silloin minun vainioni Catharina, heikkona kivusta, äänteli, ja
hänen äänestänsä oli heleys haihtunut, niinkuin lasista, kuhunka on
tullut särö:
»O, auta Jesu, rakas Emanuel!»
Niin minä hänen siihen permannolle jätin, kuhunka hän oli kyykähtänyt,
ja menin talliin ja siellä puuskuttelin kauvan aikaa, hevosia lauteille
taputtelin ja heidän lämpimien ruumiittensa huurua hengitin, että
rauhoittuisin.
Ja luontokappalten mykkyys oli minun mieltäni myöten tällä erää, että
he vain minua tutkiskellen tuijottivat kiiltäväisillä silmäkalvoillansa
ja tavan takaa minun olkaani kostialla turvallansa nyhjäisivät, näin
osanottonsa julkituoden, vaan eivät tainneet kysyä eivätkä turhia puhua.
Vaan koska minä näin pari tuntia olin tallissa hevosten parissa
lymynnyt ja kiivauttani lauhduttanut, niin minä menin porstuaan
ottamaan sieltä lammasnahkaturkit ja kuivat hylkeennahat.
Niin minä kuulin vaimoni Catharinan hiljallensa kamarissa sinne tänne
liikuskelevan, niinkuin hän jotakin askarrellut olisi. Ja minun
käteni oli jo oven rivassa, ja jokin ääni minun sisässäni kiivaasti
kehoitti minua aukaisemaan oven. Mutta minä paadutin korvani ja sanoin:
»Kylliksi olet sinä jo tämän hameen helmassa riippunut, Paavali
Lempelius, niin että kunniasi ja vieläpä kuolematon sielusikin ovat
vaarassa olleet.»
Mutta tämä oli minun kohtaloni, etten minä ovea aukaissut.
Vaan minä menin pellolle, kussa pyry oli tauonnut, ja suoja käsissä.
Niin minä yhteen suureen olkiaumaan sijani laitoin ja siinä yöni
makasin, ja Kristuksen kärsimys oli minun silmäini edessä ynnä haava
hänen kyljessänsä, josta maailman pelastus on vuotanut.
Plinius, Plinius, totta sinä puhuit (vaikka tosin pakanana synnyit ja
myös kuolit), koskas sanoit:
»_Cum hominem dixeris, omnes miserias dixeris_.»