Eikä minun tarvinnutkaan ylön kauvan odottaa, ennenkuin kaikki Herramme
Kaikkivaltiaan tahdon jälkeen laukesi niinkuin solmu, joka aukaistaan,
vaikka tämä köysi oli minulle paremminkin kuin hirttonuora.
Sillä tuskin olivat kalliit Joulunpyhät ohitse, kun minun Kolmen
Kuninkaan päivänä oli lähteminen Kärdlaan Jonas Kempen, sen
_Diaconuksen_, kanssa.
Mutta taivas oli tuiskuttanut kuivaa lunta niinkuin haljennut
jauholaari viikon verran.
Koska minä siis huomenella varhain oven aukaisin, niin vihlaisi
korviini kujan kulman takaa vihainen vinkaus, ja lumi sokaisi
silmännäköni, niinkuin olisi hiekkaa kouralla heitetty.
Niin minä sanoin _Diaconukselleni_, enkä minä häneen katsahtanut:
»Eipä taida tosin lähdöstämme tänäpänä mitään tulla, sillä tie on
tukossa, ja tuiskuttaa taivaasta sekä maasta.»
Ja nämä olivat ensimmäiset sanat, kuin minä olin Jonas Kempelle sanonut
tuosta ehtoosta saakka, paitsi kaikkein tarpeellisimpia.
Vaan Jonas Kempe oli jo vaatteissa, ja hylkeennahkaiset saappaat hänen
jaloissansa. Ja koska hän ei mitään vastannut, niin minä sallein
valjastaa hevosen.
Niin me pääsimme miten kuten Kärdlaan, jonne on Reigistä puolitoista
peninkuormaa, osaksi metsä-, mutta osaksi kylätietä, ja oli jo kuudes
tiima läsnä ja pimiä meidän paluumatkalle kääntyessämme.
Mutta pyry oli yltynyt väkevyydessä, ja tuulen voima ylön tuima.
Niin minä tunsin hetken tulleen, että minun puhuman piti, ja minä
sanoin Jonas Kempelle:
»Jonas Kempe, — minulla on sinulle tähdellistä puhuttavata, — josta en
enää vaieta taida. Kuuletkos siis ääntäni tämän Herran ilman läpi, joka
juuri ankarasti pauhaa?»
Niin Jonas Kempe, se _Diaconus_, vastasi:
»Ettäs sinä minua puhuaksesi tavoitit, Paavali Lempelius, sen minä
hengessäni tiesin. Niin puhu siis, mitä sinun puhuman pitää.»
Niin minä etsein soveliaita sanoja ja näin lausuin (sillä minä en heti
saanut niitä sanoja huuliltani, kuin kielelläni kipinöitsivät):
»Jonas Kempe, kuinkasta on laitas? Miksis Reigiin tulit? Oletkos syyhyn
vikapää?»
Niin Jonas Kempe vastasi, tuulen halki:
»Tätäkö sinä minulle puhua aivoit, Reigin pappi? Vaan turha oli sinun
tätä Herran ilmaa odottaa näitä kysyäksesi, sillä en minä olisi siitä
salaisuutta tehnyt. Eiköstä Gaaz sinullen tietää antanut, koska hän
minut Reigiin _ordineerasi_? Minun esimieheni emäntä Tukholmissa,
ehkä jo ijällinen, katsoi minun puoleeni ylön armollisesti, niinkuin
Potipharin, sen hovinhaltian, emäntä Josephia Egyptissä. Nyt sen
tiedät, Paavali Lempelius.»
Niin viha täytti ruumiini suonet niinkuin kiehuva vesi, enkä minä enää
vaieta tainnut, vaan huusin:
»Niinpä sinä nyt, Jonas Kempe, itse katsot toisen miehen vaimon
puoleen, häntä himoitaksesi! Vastaa, onkos näin?»
Ja vaikka minun vihani oli kuuma, oli minun pääni kuitenkin kylmä,
niinkuin rauta pakkasessa.
Niin Jonas Kempe, se _Diaconus_, vastaa:
»Nyt sinä vasta kysymyksesi kysyit, Reigin pappi.»
Vaan minä ohjia tiukasti pitelin, eikä minun silmäni selittänyt muuta
kuin hevosen pään, sillä ilma oli täynnänsä polttavia ja pyöriviä
hiukkasia, joita tuuli piiskasi.
Niin minä sanoin:
»Jos meidän tähän lumituiskuun hukkuman pitäis, niin tahdon minä
totuuden, vaikka minun pitäisi se sinun luittesi ytimestä noutaa.»
Niin Jonas Kempe, se _Diaconus_, vastasi:
»Mistäs tiedät, Paavali Lempelius, etteikös Catharina Wycken itse
minullen pala?»
Vaan minä sanoin:
»Varokin sanojasi. Saatana, koskas herjaat, etten satuta sinuun kättäni
ja lyö simia latuskaiseksi niinkuin kampeljaista, Herran kirottua.»
Niin Jonas Kempe, se _Diaconus_, sanoi:
»En minä herjaa, vaan tämä on totinen tosi. Ja jollet sinä minun
sanojani usko, niin kysy Catharina Wyckeniltä, ja sinä olet vastauksen
saapa.»
Niin minä tunsin ensi kertaa, että tästä miehestä uhosi voimaa, joka ei
tosin ollut ruumiin eikä jäntereitten väkevyyttä, vaan yhden palavan
hengen.
Niin minä sanoin:
»Meitä on kaksi, Reigin pappi ja hänen _Diaconuksensa_, ja Catharina
Wycken on vain yksi. Kenenkä meistä kahdesta kuoleman pitää?»
Niin Jonas Kempe, se _Diaconus_, sanoi:
»Tämän minä sanon sinulle, Paavali Lempelius, autuuteni nimessä.
Totisesti on Catharina Wycken oleva minun, niin totta kuin Jumala
elää, sillä myöskin minä rakastan tätä vaimoa, ja hänen on valittava
välillämme.»
Vaan minä hänen Jumalan pilkkaansa kauhistuin, että hän tohti
Korkeimman nimen syntiseen suuhunsa ottaa, ja näin sitä herjata.
Niin minä huusin:
»Anna Jumalan ja Hänen P. Enkeleittensä pysyä heidän korkeuksissansa
äläkä heitä Helvetin juoniin sekoita, sillä sinä olet Saatanasta, eikä
sinulla ole oleva muuta autuutta kuin ijankaikkinen tuli.»
Niin Jonas Kempe, se _Diaconus_, sanoi:
»Aivotkos minut tähän paikkaan tappaa, Reigin pappi, niinkuin kerran
sen poikasen tapoit?»
Niin tämä sana selvitti äkisti kiihkoni ja minä sanoin:
»En ole tosin minä sitä poikaista tappanut, vaan se on väärä syytös.
_Sine omni justa causa._ Kristus, elävä Jumala, on todistajani. Enkä
minä sinun henkesi perään tavoita, vaan yhtä minä vaadin: ettäs
Reigistä lähdet ja juuri pian, Jonas Kempe.»
Niin me vaikenimme tähän, eikä kumpainenkaan meistä puhunut, vaan
itsekukin aivoituksiansa hautoi, niin että kuului vain hevosen huohotus
ja tuulten pauhua.
Niin tuli vihdoin Ketasten kylän kuja.
Mutta tie oli jo ammoin hankeen uponnut, niin että vain aidanseipäitten
kärjet kahden puolen hangista paistoivat.
Niin hevonen pysähtyi hädässänsä, vaaraa vainuten, mutta minä hammasta
purren sen lumeen pakoitin, sillä vereni oli kiivas tällä hetkellä, ja
silmissäni lenteli niinkuin mustia lintuja.
Niin se ensin mahaansa myöten kinokseen upposi, mutta sitten selän
näkymättömäksi, ja lopulta vain luokka ja korvat lumesta vilahtelivat.
Vaan reki kaiken aikaa huppelehti huimaavalla hangella niinkuin alus
aallokossa, etupuoli pystyssä, mutta perä pahasti painuen.
Niin minä huusin Jonas Kempelle, voimaini takaa, sillä tuisku tukki
ääneni:
»Jonas Kempe, otakin ohjat, sillä nyt minä astun reestä!»
Niin Jonas Kempe, sanaa sanomatta, tarttui ohjiin vuorostansa.
Mutta minä reestä kinoksehen astuin, hevosen kuormaa helpoittaakseni.
Eivätkä minun jalkani aluksi pohjanneet, vaan tienkamara väistyi
altani, niinkuin viekas ja kavala muta, ja lumi tunki sisään
saappaistani paljaalle iholleni purevaisen kuumana.
Niin minä lumessa rehkein uumiini saakka, ja minun jalannousuni oli
työläs niinkuin olisin lyijyharkkoja liikutellut, ja rukoukset, mutta
— häpiä sanoa! — myöskin kiroukset tunkivat huulilleni. Ja kaiken
aikaa uhosi kinoksista viekoitteleva väsymys, niinkuin höyhenisistä
patjoista, mutta kasvoni paloivat kuten suolavedellä priiskoitettuina.
Niin kuja oli miltei loppupäässä, kun minä äkisti kuulin Jonas Kempen,
sen _Diaconuksen_, oudosti ja niinkuin henkihieverissä korahtavan, ja
minä näin hänen päänsä vaipuvan yli reen laidan ja siihen hervottomana
jäävän.
Niin minä kysyin, tuulen halki:
»Mikäs on, Jonas Kempe?»
Mutta tähän ei tullut vastausta.
Niin minä vielä kerran kysyin:
»Mikäs on, Jonas Kempe, Kristuksen nimessä? Kuuletkos ääntäni?»
Mutta minä juuri nopiasti ajattelin:
»Herra, jos se lie Sinun pyhä tahtosi, että tämän miehen kuoleman
pitää, niin se tapahtukoon!»
Ja samalla Helvetin Vanha Kaarne koikkui niinkuin hevosen luokan päältä:
»Anna hänen kuolla, Paavali Lempelius, — Saatanan apurin, joka rikkoo
huonees rauhaa. Mitäs turhia haikailet? Nyt on hetkes läsnä! Tapa hänet
tähän paikkaan!»
Ja minä tunsin vihani hirmuisuuden, ja että minä hänen sydänvertansa
katsoa tahdoin. Ja minä sanoin itselleni: »Tosin ne miehet, jotka sinut
kerran murhasta tuomita tahtoivat, tunsivat sinut paremmin kuin sinä
itse.»
Sillä minun jäsenissäni oli suuri vavistus, ja minun mielessäni
sekasorto, eikä yhtäkään selkiätä ajatusta enää, ja vain viholliseni
veri olisi minut rauhoittaa tainnut.
Ja jos minun käteeni olisi sattunut puukko elikkä muu murha-ase, niin
en minä tiedä, kuinka olisi käynyt.
Mutta jo toisena tuokiona minä Kiusaajan ja hänen kuiskutuksensa voitin
ja sanoin:
»Kuinkas lyöt aseetonta miestä, joka ei itseänsä puolustaa taida?»
Niin minä kahmaisin kämmenelläni lunta reen sivusta ja tukin Jonas
Kempen suuhun, että hän virkoaisi, ja toisella kädelläni tuin häntä,
koska toisella ohjia hoitelin.