Mutta nyt on näin, että niinkuin savu ajaa poies mettiläiset
mesikennoista, niin myös Epäluulo ajaa poies ihmisten sydämestä P.
Hengen ja kaikki P. Enkelit.
Niin minullen myös näkyi tästä ehtoosta saakka, ettei Reigi eikä Reigin
pappila enää entisellänsä ollut, eikä myöskään minun oma viheliäinen
sydämeni.
Sillä vaikka minä tosin en mitään varmaa tiennyt, ja kaikki vain
minun omia ajatuksiani oli, niin ei kestänyt enää kauvan, ennenkuin
Epäilyksen kyykäärme ennätti poveeni pesiä ja siellä seitsemän
poikaansa siittää, kuin ovat nimeltänsä Epäluulo, Luulevaisuus,
Mustankipeys, Mielikarvaus, Viha, Epätoivo ja Murhanhimo. Ja tämä
viimeinen, ehkä heistä kyllä nuorin, on myös heistä väkevin. Vaan
kaikki nämä seitsemän kyykäärmeen sikiötä heräsivät henkiin, ja
itsekullakin oli myrkkyhampaansa, josta hän veriini myrkkyä vuodatti.
Niin minä aloin salaa vartioida vaimoani Catharinaa ja _Diaconus'ta_
Jonas Kempeä, vaikka minä tosin visusti varoin katsannossani
epäluuloani ulosnäyttämästä. Ja tästä koitui minulle paljon ruumiin
sekä sielun levottomuutta, sillä Luoja on luonut minun luontoni
yksivakaiseksi, niin että se kyllä päälle käydä ja ankarasti iskeä
taitaa, niinkuin Hakkapeliitta, ja myös vihan puserruksen tuntea, vaan
ei hevillä salaväijytykseen taivu.
Mutta en minä tainnut nähdä mitään sen eriskummallisempaa heidän
välillänsä, vaan he paremminkin toisiansa välttivät ja perin harvoin
keskenänsä haastelivat.
Vaan eräänä ehtoona minä näin vaimoni Catharinan hämärissä kirkolle
päin menevän ja vyöliinansa alle jotain kätkevän. Ja koska minä
salaisesti häntä seurasin, niin minä äkkäsin hänen askartavan sen
pihlajan tykönä, jota maarahvas pyhäksi kutsuu ja sen oksille
pakanallisia hepeniänsä ripustelee.
Niin hänen mentyänsä minä kiiruhdin pihlajan tykö ja katso! multaa
oli juuri äsken pöyhitty, ja siinä kirkkaita Ruotsin hopiarahoja.
Ja _horribile dictu!_ pihlajan oksalla keikkui vähäinen vahasydän,
jonka vaimoni Catharina sinne oli ripustanut, näin pakanoitten ja
epäsaksalaisten taikauskoisia menoja seuraten.
Niin minun sydämeni täytettiin tästä häpiällä ja murheella, sillä
miehen on tosin vastattava vaimonsa, sen vajavamman astian,
hengellisestä tilasta.
Ja silloin minä sanoin vaimolleni Catharinalle, koska ehtoolla
aviovuoteessamme lepäsimme:
»Catharina, miksis näin teit? Miksis kannat uhria pakanoitten
jumalille, vaikkas hengelliseen säätyyn kuulut ja olet yhden
kristillisen papin vaimo?»
Niin minä tunsin hänen ruumiinsa loittonevan minusta, ja hän sanoi:
»Minulla on ollut vaiva sydämessäni, ja se kipiästi tykyttää. Niin minä
olen tästä rukouksessa Herralle puhunut, eikä siitä ole lievitystä
ollut. Niin minä ajattelin, että ehkä maarahvaan jumalat minua
avittaisivat.»
Niin minä sanoin:
»Catharina, sinä puhut niinkuin yksi vaimonpuoli elikkä typerä lapsi!
Ota paremmin yksi villainen vaate, kasta se viinaan ja aseta sydämesi
kohdalle, vaan älä sieluasi vaaraan pane!»
Mutta minä kuulin hänen valvovan kauvan ja vääntelehtivän vuoteellansa,
ja kun minä huomenena heräsin, olivat hänen silmänsä raukiat, ja varjot
niitten ympärillä.
Mutta joutsenet ja harmaat hanhet lentivät tänä syksynä sangen varhain
Kõrgessaareen ja Reigin ylitse, ja lumi myös tuli varhain elikkä jo
lokakuussa, niin kuin maarahvas sanoo:
»Hanhet lähtee, halla panevi,
Joutsen lähtee, lumi tulevi.»
Niin Näckmansgrund elikkä Suur-Rahu oli ahnas tänä syksynä, ja kuului
kuin koiran ulvontaa syysmyrskyjen aikana ulapalta, ja laivoja sekä
ihmisiä hukkui paljon, vaikka reigiläiset minun kieltoni ylitse
astuen uhrasivat viinaa ja oltta veden jumalille. Joulun alla ajoi
kaksi Reigin miestä sulaan Heltermaan ja Haapsalun välillä ja samoin
hukkuivat surkiasti ynnä hevostensa kanssa. Ja Pärnusta tiedettiin,
että aallot olivat ajaneet rannalle yhden Valaskalan, joka tosin kuuluu
Valtameren luomakuntaan eikä meidän meressämme mitään hyvää ennusta.
Mutta kaikki tämä vain lisäsi minun mieleni levottomuutta.
Niin yhtenä ehtoopäivänä joulun alla minun oli sangen kiireellisesti
lähteminen Luitjan kylään yhtä heikkoa sairasta oppimaan ja hänelle
ruumiin sekä sielun lohtua viemään, ja vaimoni Catharina jäi kotiin
kahden kesken Jonas Kempen kanssa.
Vaan tuskin olin minä sairaalle jäähdyttävän juoman antanut, hänen
sielunsa edestä rukoillut ja myös Pyhän Sakramentin jakanut, kun
minua jo väkevästi vedettiin kotiani kohti. Ja tämä veto oli niin
voimallinen, etten minä enää malttanut viipyä, vaikka kuolevan omaiset
minua jäämään anoivat.
Vaan minun oli kotia lähteminen, niinkuin minua olisi vedetty sinne
härkäparilla, vaikka sairas olisi henkensä heittänyt silmieni edessä.
Sillä näin oli minulle tämä vaimonpuoli tärkiämpi kuin itse Jumala ja
hänen pyhät käskynsä. Niin minä ajoin suoraa päätä takaisin Reigin
kirkolle kuin henkeni edestä ja hevostani hoputtaen.
Vaan en minä tosin olisi tainnut edes itselleni selkiäksi tehdä, miksi
minä näin ylöttömästi kiiruhdin.
Koska minä siis koputtamatta pirttiin astuin (ja minun oli syvälle
kumartuminen, sillä oven kamana oli perin matala) ja oven suussa
vaatteistani loppuja lumia pudistelin, niin minä näin vaimoni
Catharinan ja Jonas Kempen, sen _Diaconuksen_, istuvan kahden
lavitsalla talikynttelin valossa, ja vaimoni Catharina niisti kynttelin
saksilla talikynttiläistä.
Ja vaikka he eivät likitysten istuneet, eivätkä heidän syntiset
jäsenensä toisiinsa kajonneet, niin tajusin minä kuitenkin kirkkaasti
hengessäni, niinkuin ihminen joskus taitaa salattujakin asioita tajuta,
että ilma oli rakkaudesta raskas heidän ympärillänsä, ja heidän
huulensa äsken vaienneet rakkauden sanoista.
Sillä nämä sanat, kuin he äsken toisillensa kuiskanneet olivat, yhä
lentelivät ilmassa niinkuin polttavainen kipinäparvi elikkä niinkuin
kukkaislehdet, koska puu kukoistuksensa karistaapi.
Niin minun kurkkuani kuristi, niinkuin en minä olisi heidän syntisen
rakkautensa ilmaa keuhkoihini hengittää tainnut.
Ja minä sanoin vihdoin synkiästi:
»Mistäs puhuitten?»
Vaan ei heistä kumpikaan vastannut tähän minun kysymykseeni.
Niin minun vihani yltyi, ja minä sanoin vielä kerran:
»Mistäs puhuitten? Luittekos ehkä yhdessä Jumalan sanaa?»
Ja minä otin Postillan, kuin heidän edessänsä pöydällä oli, ja avasin
sen umpimähkään ja luin ääneen heille ja itselleni, kuin näin kuuluu:
»Näin sanoo Lutherus: mikäs ihminen on? _Respondit_: ihminen on
vähämielinen ja hullu _usque ad annum_ 40 elikkä neljäänkymmeneen
ikävuoteensa asti. Jonka jälkeen hänelle selväksi käypi, että hän on
narrien narri, mutta silloin on hänen Elämänsä jo ohitse.»
Niin minä naurun päästin ja Postillan pöydälle laskin ja sanoin:
»Viisas mies on tosin Lutherus, se kallis Herran soturi! Mutta meistä
on vain yksi yli neljänkymmenen, eikä hänkään ole hulluuttansa tähän
asti älynnyt.»
Niin minä näin talikynttiläisen varjojen tanssivan vaimoni Catharinan
kasvoilla.
Vaan tänä hetkenä putosivat minun silmäini suomukset, että minä
näkeväksi tulisin. Ja minä näin, niinkuin rajuilma olisi ollut
puhkeemaisillansa heidän päänsä päälle, niin nämä kaksi kurjaa
syntistä paloivat rakkaudesta. Sillä lemmenjuoma, jonka he yhdessä
olivat nauttineet, muutti heidän verensä polttavaksi tuleksi ja heitä
synnilliseen sylinantoon veti.
Mutta tänä yönä en minä koskenut vaimooni Catharinaan, vaikka minä
hänen vierellänsä lepäsin, vaan sydänyön hetkenä minä nousin ja hiivein
lukukammiooni ja siellä tutkiskelin itseäni rukouksessa ja näin Jehovan
puoleen huusin:
»Kuinkasta taitaapi tainkaltaista tapahtua? Enkös ole minä rakastanut
tätä vaimoa, jonkas minulle annoit ja kylkiluustani teit, niin että
ilolla olisin antanut henkeni enkä sitä paljoksi pannut, jos sillä
olisin hänen elämänsä lunastaa tainnut! Minä olen palvellut häntä
kymmenen vuotta ja olisin valmis kantamaan häntä käsilläni hamaan
vanhuuteen saakka, vaikka hänen hiuksensa olisivat harmaat niinkuin
kalliojäkälä, ja nyt hän kääntyy sen puoleen, joka on ollut hänen
silmäinsä edessä kuusi kuunkiertoa.»
Niin tämä oli minun mielestäni suuri vääryys Herralta, sillä minä olin
jo oman mittani jälkeen kyllin vääryyttä tässä elämässä kärsinyt. Ja
minä sangen pahasti napisin, vaikka minä nöyryydellä ja nurisematta
olin sallinut maallisen varani ja virkani ynnä kanssaihmisten suosion
itseltäni riistää.
Mutta tätä viimeistä, kuin minulle kallein oli, en minä olisi antanut,
sillä Catharina Wycken oli luu minun luustani, liha minun lihastani ja
sielu minun sielustani.
X
Mutta seuraava päivä oli lauantaipäivä, ja pappilan pirtissä oli
makkaran teko parhaillansa, sillä kalliit Joulujuhlat lähestyivät
kristikunnassa ja myöskin Reigin pappilassa, ja raavaat ja siat oli jo
teurastettu.
Vaan Jonas Kempe, se _Diaconus_, oli jo huomenella lähtenyt
Sant-Andruksen kappeliin, kussa hänen saarnaaman piti.
Niin minä pirtissä lieden luona istuin ja kuuntelin aikani kuluksi
trenkien ynnä palkkapiikaisten pakinoita, koska he itsekukin
askareellansa olivat.
Mutta minun mieleni oli synkiä ratki, ja minun mietteeni muualla, ja
murhanhimo poltti minun sydäntäni.
Ja minä katsoin vaimoani Catharinaa, kun hän verta sekoitti yhdessä
isossa puukulhossa, helmat sonnustettuina ja hihat ylöskäärittyinä.
Ja minä olisin autuuteni antanut, että olisin taitanut katseellani
tunkea sen piskuisen luulaattaisen läpitse, jonka takana hänen
aivoituksensa lymysivät, niinkuin seitsemän sinetin takana.
Mutta hänen otsansa oli puhdas ja selkiä, eikä sillä ollut yhtään vakoa
elikkä ryppyä vielä.
Niin minä kuulin palkollisten puhuvan Valtamarskista, Korkiasta
Herrasta Jacobus de la Gardiesta, Hiidenmaan valtiaasta, joka myös
Suomen ynnä maarahvaalta kutsutaan Laiska-Jaakko.
(Sillä tämä on alhaisen rahvaan mielenratto, että he saavat
ylemmistänsä rupatella.)
Ja jokainen sana tästä puheesta kuului korviini, josko minä tahdoin
elikkä en.
Niin yksi trengeistä sanoi:
»Niin on asiat, että Laiska-Jaakko otti avioksensa kuninkaan porton.»
Vaan tähän yksi vaimonpuolista vastasi, nuhdellen:
»Pidätkös, katala, suusi, sillä kuninkailla ei ole tosin porttoja, vaan
lemmityisiä.»
Niin taas tähän sanoi trenki, ilkamoiden:
»Samapa tuo lie virka kummallakin.»
Mutta nyt vanha kerjäläiseukko oven suusta tähän sanoa vätysteli
hampaattomalla suullansa:
»Pilkkaa, pilkkaa, pakana, itse Valtamarskia ja Ruotsin Majesteettia.»
Tämä puhe pisti sydäntäni, ja minä katsahdin taas salaisesti vaimoni
Catharinan puoleen. Hänen nuoret kasvonsa paloivat tulen paisteessa
punaisina, ja hänen käsivartensa olivat yltä yleensä verissä, koska
hän makkarapuikkoa ylön kiivaasti hypitteli. Makkarat puukulhossa
pullistuivat ymmyrkäisiksi ja kauniin kiiltäviksi, ja vaimoni Catharina
sitaisi ne nuoranpätkällä kiinni, niinkuin ei hän mitään kuullut olisi.
Mutta trengit taas juttujansa jatkoivat:
»Jos maarahvas elikkä vaikkapa kaupungin porvarikin tavoitetaan
avionrikkomuksesta, niin totisesti, toinen on rangaistus. Näin on
laki: syylliset mestattakoon miekalla Tukholmissa elikkä Tallinnassa
Jerusalemin mäellä.»
Niin vähä piikainen kysyi kimiällä äänellänsä:
»Missä se on, Jerusalemin mäki?»
Ja vanhin trenki vastasi:
»Sielläpä se on, siellä kaupungin portin ulkopuolella, kussa hevosiakin
nyljetään. Ja katu, kuin sinne vie, on Suuren Rukousnauhan katu, koska
Paavin aikaan kurjat syntiset ennättivät kerran heidän rukousnauhansa
lukea, kun teilattaviksi vietiin.»
Vaan nyt sanoi sama vanha vaimo vaikertaen:
»Voi jumalattomia, voi jumalattomia! Ennen maailman aikaan, koska
maarahvas vielä tässä maassa vallitsi, kaivettiin avionrikkojat pellon
vakoon, ja pää auralla härkäin kanssa puhki kynnettiin, — niin tehtiin.
Sillä salavuoteisilla pitää oleman osa siinä järvessä, joka tulesta ja
tulikivestä palaa.»
Ja vielä sanoi sama trenki, karkiasti kiroten:
»Tulityötä, — tulityötä se on haureus.»
Ja vanha vaimo:
»Puhkaiskaa, puhkaiskaa silmänne, etteivät ne täynnä himoa olisi!
Ottakaat oppia Hannalta, ettette vieraaseen ja muukalaiseen takerru!»
Mutta äkisti minä näin veren juuri korkialle kulhosta roiskahtavan,
jota vaimoni Catharina sekoitti, ja pirskuvan hänen valkialle
kaulallensa, kussa se paistoi niinkuin punainen viiru.
Niin minun vaimoni Catharina heitti nopiasti makkarapuikot
palkkapiialle, niinkuin hänen olisi äkisti paha elämä tullut, ja lähti
pirtistä. Mutta hänen katsannossansa oli hämmennys, ja minä näin hänen
pyhkivän verta kaulaltansa.
Niin minä huusin hänen jälkeensä:
»Catharina, kuhunkas menet?»
Vaan hän vastasi pirtin kynnyksellä, ympärinsä kääntymättä:
»Menen aittaan vilvoittelemaan, sillä minun on ylön kuuma.»
Mutta minun sydäntäni purivat epäluulo ja mustankipeys, niinkuin olisin
elävätä kärmettä pidellyt.
Ja koska minä taas yöni yksin lukukammiossa lepäsin, niin runteli minua
painajainen mustan orhin muodossa, jolla oli tuliset sieraimet, ja se
korskui ja kuopi kovasti, niin että minä havasin unestani likomärkänä
hiestä ja suuresta ahdistuksesta.